Tänään avataan Helsingin Kiasmassa näyttely Ilja Glazunov ja Suomi, jossa ovat esillä venäläismaalarin lähinnä 70-luvulle ajoittuvat suomalaisaiheiset työt, alkaen näyttelykutsua koristavasta Urho Kekkosen tunnetusta muotokuvasta. Lehtien etukäteiskommenteista ei ole ihan helppoa päätellä, onko kyseessä taidenäyttely vai suomettumiskauden historiallinen kuvakavalkadi. Tätä epätietoisuutta kuvastaa sekin, että minua pyydettiin esiintymään avajaisissa tämän Kekkosen muotokuvan edelleen omistavan Paasikivi-seuran varapuheenjohtajana.
Mikään taide ei ole koskaan täysin irrallaan ajastaan tai yhteiskunnallisesta kontekstistaan. Tämän Glazunov-näyttelyn kyseessä ollen voi kysyä mikä arvo jää taiteelle enää sen jälkeen, kun tämä historiallinen ja poliittinen konteksti on siitä riisuttu, vai kuuluvatko ne niin yhteen ettei erillistä arvioita voi esittää? Glazunov-töiden suomalaisten mallihenkilöiden luettelo on sellaisenaan paljon puhuva: Urho Kekkosen ohella Anita Hallama, Armi Ratia, Johannes Virolainen, Seppo Nummi, Valdemar Melanko, Kurt Juuranto, Ville Repo, Timo Sarpaneva ja sokerina pohjalla rauhanpuolustajien monikymmenvuotinen pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen. Suomalaisista maisemakohteista ei voi unohtaa Lepikon torpan maisemaa. Tätä kaikkea voi pitää Kekkosen-Brezhnevin suomettumis- ja pysähtyneisyyden kauden ilmentymänä. Sellaisena se kuitenkin oli harmittomimmasta päästä ja sitä voi tänään muistella ja katsella vähän jo pilkesilmäisellä nostalgialla. 20.5. 2010
