Tammikuun kihlaus ja nykypäivä

Viikonvaihteessa on muisteltu 70 vuotta sitten talvisodan synkimpinä hetkinä julkistettua ”tammikuun kihlausta”, jossa työmarkkinajärjestöt allekirjoittamassaan yhteisessä julistuksessa tunnustivat toisensa neuvotteluosapuolina, jotka tulisivat neuvottelemaan kaikista toimialansa kysymyksistä tavoitteinaan niiden ratkaiseminen yhteisymmärryksessä. Helsingin Sanomissa kirjoittava Lauri Ihalainen on oikeassa, kun hän toteaa, ettei ole reilua rinnastaa talvisotaa nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaikka myös näihin vastaamisessa olisi hänen mielestään edelleen tarvittu ”pitkäkestoista, kaikkia koskevaa raamittavaa työllisyystupoa”. Minäkin olen sitä mieltä, että suomalaisen sopimusyhteiskuntaperinteen hylkääminen on aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta vähemmän varma olen siitä, että se enää kaikilta osin olisi korjattavissa paluulla menneeseen maailmaan. Tammikuun kihlaus oli ääriesimerkki siitä, mihin sodanjälkeinen muuallakin kuin Suomessa vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen yhteistyö perustui: työnantajien ja omistavan luokan pelkoon, että bolshevismi ulkoisena tai sisäisenä vihollisena veisi kaiken, elleivät he ryhtyisi kohtelemaan työntekijöitään säällisemmin. Kommunismin heikentyminen ja lopulta romahdus pari vuosikymmentä sitten poisti monia pidäkkeitä ja on mahdollistanut osittaisen paluun varhaiskapitalismin aikaiseen menoon.  Toinen suuri muutos on globalisaatio. Siihen viittaa Ihalainenkin kysyessään, ”ovatko elinkeinoelämän päättäjät alkaneet pitää oman firman kansainvälistä menestymistä ainoana tavoitteena. Samalla ajattelussa jää entistä vähemmälle se, miten Suomi pärjää.” Tämä on totta, sillä omistajapatruunat, jotka kokivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa koko Suomen menestyksestä tai ainakin siitä riippuvaisia, ovat jääneet historiaan. Tilalle ovat astuneet ”corporate governance” -opeista (ja niiden mukaisista optioista) motivaationsa ammentavat managerit, jotka useimmiten ovat anonyymien kansainvälisten sijoittajien hyvin palkattuja renkejä. Vahvaa ammatillista järjestäytymistä tarvitaan työelämän kehityksen valossa jopa aikaisempaa enemmän ja työehtosopimuksista kannattaisi myös koko kansantalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi edelleen sopia mahdollisimman laajalla pohjalla. On syytä korostaa sopimisen kohteena olevan nimenomaan työelämän asiat. Se että uudelleen palattaisiin aikaan, jolloin työmarkkinajärjestöt sopivat työehtosopimusten ohella niin veroista, eläkkeistä, sosiaalipolitiikasta kuin paljon muustakin – kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, kuten SAK:n johtaja saattoi aikoinaan lausua – ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Muodollisesti kolmikannassa tapahtunut sopiminen jätti eduskunnan jokseenkin äänettömäksi yhtiömieheksi, eikä tällaiseen voi olla paluuta. Sekin on todettava, että tupopöydistä ovat puuttuneet kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Muutoinhan ei olisi mahdollista, että viime vuosikymmenien aikana erimuotoisen perustulon varassa elävät ihmiset ovat jääneet kauas jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä sillä seurauksella, että köyhyysrajan alle on vajonnut koko ajan enemmän suomalaisia. 25.1. 2010