Olin lauantaina yhtenä panelistina vihreiden puolueristeilyllä, joka onneksi pidettiin vantaalaisessa hotellissa eikä Suomenlahdella. Parisatapäinen porukka koostui melkein kokonaan senkaltaisista ihmisistä, joita vastaavassa demaritilaisuudessa ei tapaa. Ero on syvemmällä kuin vain se heti silmään pistävä seikka, että vihreiden porukassa jokseenkin kaikki ovat alle 50-vuotiaita, demareiden porukoissa yli, tai että vihreillä naisia on 3/4, demareilla 1/4. Vihreät ovat tuoreita ja vielä raikkailta näyttäviä vallankäyttäjiä, kun taas demarit ovat jo vähän nukkavieruja pitkäaikaisia hallitsijoita tai vallasta syrjäänjoutuneita. Kaiken kaikkaan vihreät osaavat edelleenkin välittää kuvaa nuorekkaasta, uudistusmielisestä ja maailmanparantamiseen halukkaasta joukosta, joka siinä keskustelussa jossa olin mukana hyvin vilpittömästi halusi finanssimarkkinoiden säätelyä, veroparatiisien sulkemista, varallisuudensiirtojen verottamista ja globaalia demokratiaa. Tosin samassa keskustelussa näiden hyvien asioiden taakse pyrki ilmoittautumaan myös finanssialan oma lobbari Piianoora Kauppi. Siten vihreät porukat ovat monilta ominaisuuksiltaan edelleen sellaisia, joihin minäkin vielä parikymmentä vuotta sitten tunsin suurta houkutusta mennä mukaan. Se että näin ei enää ole ei johdu vanhenemisestani, sillä harmaalle äijäenergialle olisi itse asiassa jopa tilausta ja tilaa vihreissä. Kyse on siitä, että pitkään paikkaansa etsineet Suomen vihreät ovat sen löytäneet porvaririntamassa, ottamalla sen vapaamielisen, hyviä asioita kannattavan city-keskiluokkapuolueen paikan, joka Suomessa on nuorsuomalaisten, edistyksen ja liberaalien kuihtumisen jälkeen jäänyt vapaaksi. Ympäristöasioihin vihreät ovat kadottaneet esikoisoikeutensa ja juuri tässä heidän uskottavuutensa on istuvan hallituksen yhtiökumppanina eniten kärsinyt. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Vantaalta jäi, että koolla oli koulutettujen naisten johdossa ja asialla oleva puolue, joka ei suinkaan pyri vallankumoukseen vaan vallanvaihtoon ja haluaa nostaa uuden eliitin vanhan eliitin tilalle, itse yhteiskuntarakenteita sen kummemmin enää kyseenalaistamatta. Köyhät, reppanat ja syrjäytyneet ovat vihreille vain tilastonumeroita. Edellä sanottu on tietysti karkea yleistys, ja toki monilla vihreillä on perusteltu syy olla tunnistamatta itseään tästä kuvauksesta. Yhtä totta on, että vasemmistosta voi laatia – ja toisin kuin vihreistä siitä myös jatkuvasti tehdäänkin – samankaltaisia rujoja ja monasti osuvia kuvauksia. Siten vihreisiin kohdistuva kritiikkini on, kuten englantilaiset sanovat, ”more in sorrow than in anger” esitettyä, myös siinä toivossa että he vielä saattaisivat muodostaa todellisen punavihreän yhteisliikkeen osan. 3.11. 2009
3.11.2009
