Kun Skepsiksen 20-vuotisjuhlassa joulukuussa 2007 toivoin vahvempaa otetta sekulaarin yhteiskunnan puolustamiseen en ollut lainkaan varautunut puheenvuoroni synnyttämään kohuun. En ole sitä myöskään systemaattisesti seurannut ja olen vain hämmästellyt, kun sen jälkikaikuihin aina silloin tällöin törmää blogimaailmassa. Olen tietysti tyytyväinen, jos saan synnytettyä keskustelua tärkeistä kysymyksistä, kuten uskonnon- ja uskonnottomuuden vapaudesta sekulaarissa yhteiskunnassa. Iso osa kommenteista ei ihan tähän kategoriaan mahdu, ja jätän suosiolla väittelyn jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta siihen kutsumusta tuntevien hoidettavaksi. Minulle riittää ”elä ja anna toisten elää”-asennoitumisen pohjalta se, että kukin saa omalla tavallaan uskoa tai olla uskomatta, niin kauan kun se ei vahingoita muita ihmisiä tai loukkaa kenenkään perusvapauksia ja oikeuksia.
Se ei ikävä kyllä ole suinkaan kaikissa maailman maissa itsestään selvää, enkä tarkoita vain islamilaisia teokratioita. Ongelma on jokaisessa sellaisessa maassa, jossa viranomaiset puuttuvat uskon asioihin. Näin Suomessakin silloin, kun joku joukkoliikennepäällikkö Turussa katsoo aiheelliseksi kieltää Vapaa-ajattelijoiden kampanjamainokset turkulaisissa busseissa. Yhtä vähän kuin kukaan ilman laillista perustetta saa puuttua siihen millaisilla raamatunlauseilla tai muilla sloganeilla uskontoja mainostetaan, ei saa puuttua siihenkään miten uskonnottomuutta propagoidaan.
14.7. 2009
