Hyvät Suomi-Venäjä-Seuran jäsenet!
Hyvä juhlayleisö,
70 vuotta sitten Suomessa oli alkamassa uusi aikakausi, joka merkitsi muutoksia paitsi sisä- ja ulkopolitiikassa, myös ihmisten arjessa ja ajattelutavoissa. Pitkä ja raskas sota oli päättynyt.
Rauha oli tervetullut, mutta tulevaisuus herätti tavallisten kansalaisten keskuudessa myös ristiriitaisia tunteita. Jotkut pelkäsivät, toiset taas kokivat, että saattoivat vasta nyt hengittää vapaasti. Selvää kuitenkin oli, että vanhaan ei ollut paluuta. Suomen perustuslaillinen järjestys oli säilynyt, vaikka vähän venyttäen, myös sotavuosina, ja sitä kunnioitettiin myös sodan päättyneissä uusissa olosuhteissa. Silti Suomessakin on usein viitattu 70 vuoden takaiseen muutokseen ns. toisen tasavallan alkuna.
Oli siten uuden alun, uusien suhteiden rakentamisen aika. Suomen oli rakennettava suhteensa naapurimaahansa uudelle ja kestävälle pohjalle. Sen tuli rakentua molemminpuoliseen luottamukseen tavalla, joka vakuuttaisi Neuvostoliiton siitä, ettei Suomen aluetta enää voitaisi käyttää sen turvallisuutta uhkaaviin tarkoituksiin ja joka kunnioittaisi Suomen täyttä suvereniteettia.
Lokakuun 15. päivänä 1944 Helsingissä perustettiin laajapohjainen ystävyysseura Suomen ja Neuvostoliiton välisten ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden lujittamiseksi ja taloudellisen ja sivistyksellisen vuorovaikutuksen edistämiseksi. Yleispoliittisen tilanteen vauhdittamana se kasvoi nopeasti yli sadan tuhannen jäsenen liikkeeksi. Seuran aktiivisimmilla perustajilla oli oma historiansa ja näkemyksensä. Syyt seuraan liittymiselle vaihtelivat, mutta useimpia lienee motivoinut halu tukea ystävyysaatetta ja omakohtaisesti tutustua Neuvostoliittoon ja venäläiseen kulttuuriin. Oli tärkeätä, että Suomen valtiojohto seuran kunniapuheenjohtajaksi valitun silloisen pääministeri J.K. Paasikiven esimerkin mukaisesti antoi täyden ja näkyvän tukensa seuran toiminnalle.
Oma isoäitini ja isäni, poliittisen kentän eri puoliskoilta, olivat seurassa alusta alkaen mukana ja itse olen liittynyt seuraan aika tarkkaan 50 vuotta sitten vuonna 1964.
Maittemme välinen raja ei monen vuosikymmenen ajan ollut vielä samalla tavoin avoin ja helposti ylitettävä kuin nykyisen noin kymmenen miljoonan vuotuisen rajanylityksen kautena, vaan ylitys oli tiukasti säädeltyä. Niissä olosuhteissa ystävysseuraan liittyminen oli milteipä ainoa mahdollisuus ruohonjuuritason kontakteihin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Ystävyysseurassa toimimiseen oli suomalaisilla hyvät valmiudet, olihan Suomessa vahva yhdistystoiminnan perinne, ja jo 1920- ja 30-luvuilla oli perustettu muun muassa Pohjola- Norden ja muutamia muita, vaikka yritykset vastaavankaltaisen ystävyysseuratoiminnan käynnistämiseen Neuvostoliiton kanssa eivät vielä silloin valitettavasti johtaneet tulokseen.
Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historiaa on usein tarkasteltu ennen kaikkea poliittisesta näkökulmasta. Tämä on ollut ymmärrettävää ja perusteltua siksi, että seura osallistui erityisesti ensimmäisinä vuosinaan aktiivisesti myös päivänpolitiikkaan. Poliittissävyinen tarkastelu on kuitenkin jättänyt vähemmälle huomiolle sen, että 70-vuotisen historiansa aikana seuran päätoiminta on keskittynyt ennen kaikkea Suomen ja Neuvostoliiton, myöhemmin Suomen ja Venäjän välisen kulttuurivaihdon ja inhimillisen kanssakäymisen kehittämiseen.
Hyvät kuulijat,
70 vuotta Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustamisen jälkeen olemme jälleen tilanteessa, jossa ympäristössä tapahtuneet muutokset ovat haastaneet suomalaisten totutut ajattelutavat. Ukrainan kriisin etenemisen myötä kansainvälinen tilanne on ollut viime keväästä lähtien jännitteinen. Tämä on asettanut haasteita myös Suomen ja Venäjän vuosikymmenien aikana toimivaksi hioutuneelle yhteistyölle.
Suomi haluaa rakentaa kansainväliseen oikeuteen ja sopimusten kunnioittamiseen perustuvaa maailmanjärjestystä, jossa voimapolitiikkaan turvautuminen ei ole sallittua eikä hyväksyttävää. Siten on selvää, että Suomi on myös ottanut tuomitsevan kannan siihen voimapolitiikkaan, jota Venäjän valtio on käyttänyt Ukrainassa. EU-jäsenmaana olemme olleet mukana päättämässä toimista, joilla Venäjän toimintaan konfliktissa on pyritty vaikuttamaan.
Tavoitteena on kriisin poliittinen ratkaisu. On syytä tähdentää, että pakotteet eivät ole tarkoitettu tuottamaan kenellekään pysyvää vahinkoa, vaan ne ovat keino tukea pyrkimyksiä päästä hyväksyttävään ratkaisuun sotilaallisen konfliktin päättämiseksi kestävällä tavalla, joka kunnioittaa Ukrainan suvereniteettia ja vahvistaa koko maanosamme vakautta ja turvallisuutta. Tämä edellyttää kaikilta osapuolilta myös toteutuksena näkyvää sitoutumista niihin periaatteisiin, jotka Ukrainan konfliktin osapuolet ovat jo useasti hyväksyneet.
Nyt lisääntyneet jännitteet eivät kuitenkaan muuta sitä perusasiaa, että Venäjä on edelleen ja tulee aina olemaan Suomen naapurimaa ja merkittävä yhteistyökumppani. Tämän vuoksi Suomen intressissä on säilyttää vuosien kuluessa toimivaksi muodostunut ja monipuolinen kahdenvälinen yhteistyö. Haluamme myös ettei uusia haittoja syntyisi hyvin toimineelle ja kaikille hyödylliselle käytännönläheiselle yhteistyölle pohjoisten lähialueiden kanssa Itämeren maiden neuvostossa, Arktisen neuvoston, pohjoisen ulottuvuuden ja eurobarents yhteistyön piirissä, joissa Venäjä on keskeinen kumppani, ja johon myös Suomi-Venäjä-Seura Itämerenmaiden kansalaisjärjestöyhteistyössä osallistuu. Me emme myöskään halua nähdä Venäjän loitontuvan eurooppalaisesta perheestä ja yhteistyöstä.
Suomen ja Venäjän suhteiden keskiössä ovat arkiset kontaktit, taloudellinen yhteistyö ja liikkuvuus. Näitä asioita olemme pitäneet esillä myös EU:n Venäjä-politiikassa. Avoin vuorovaikutus, molemminpuolinen hyöty ja aito halu tutustua poistavat parhaiten turhia ennakkoluuloja.
Oulun kaupunki on eräänlaisena Pohjois-Suomen veturina ollut jo pitkään keskeinen toimija yhteyksien kehittämisessä Suomen ja erityisesti Luoteis-Venäjän eri toimijoiden välille. Tänään täällä esimerkiksi isännöidään 15. kertaa järjestettävää suomalais-venäläistä kulttuurifoorumia, josta on tullut keskeinen kansalaisjärjestöjen ja alueellisen yhteistyön kohtauspaikka.
Juuri kulttuurivaihdon edistäminen, jossa suurimpana projektina on tämä vuotuinen suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi, on ollut myös yksi Suomi-Venäjä-seuran perinteisimmistä työmuodoista. Jo tammikuussa 1945 Suomeen saapui kiertueelle neuvostoarmeijan 240-henkinen kuoro- ja tanssiryhmä. Myös myöhempinä vuosikymmeninä Suomeen saatiin poikkeuksellisen paljon maailmanluokan esiintyjiä juuri Suomi-Neuvostoliitto-Seuran järjestämän kulttuurivaihdon myötä. Erityisesti 1960- ja 70-luvuilla suuret taiteilijakiertueet olivat seuran toiminnan näkyvin piirre. Eri puolille Suomea tuotiin sirkusta, balettia ja neuvostoarmeijan yhtyeitä, Leningradin Filharmoniaa, Petroskoin suomalaista teatteria ja muun muassa suuren suosion saavuttanut Ilja Repinin töiden näyttely. Samalla klassisen ohjelmiston rinnalle nostettiin myös kevyempää viihdettä: SN-seuran osastojen toimesta Suomeen saapui pieniä neuvostoliittolaisia taiteilijaryhmiä, jotka saivat hyvän vastaanoton maaseudulla, tukkikämpillä ja varuskunnissa. Kun nämä taiteilijat lisäksi jakoivat suomalaisten isäntiensä arjen ja esiintyivät paikallisten harrastelijaryhmien rinnalla, vuorovaikutus isäntien ja kulttuurivieraiden välillä muodostui usein läheiseksi.
Tänäkin päivänä Suomi-Venäjä-Seuran osastot järjestävät kuukausittain kymmeniä tapahtumia eri puolilla Suomea: konsertteja, kirjallisuus- ja elokuvailtoja. Ne tekevät Suomessa tunnetuiksi myös uusimpia venäläisen kulttuurin tekijöitä. Viime päivinä eri puolilla Suomea konsertoinut ja äsken kuulemamme Terem Quartet on tästä yksi hyvä esimerkki. Myös kulttuurifoorumin lähtökohtana on ollut tuoda Suomen ja Venäjän välinen kulttuurivaihto osaksi ruohonjuuritason kulttuuritoimijoiden osallistuvaa kohtaamista. Emmekä myöskään voi unohtaa klassikoiden pysyvää asemaa suomalaisten sieluissa. Tälläkin hetkellä teatteriyleisöllä on Helsingissä mahdollista nauttia peräti kahdesta eri Tšehovin Vanja-eno esityksestä.
Seuran seitsemään vuosikymmeneen mahtuu kuitenkin runsaasti muutakin toimintaa, josta haluaisin nostaa esille kolme teemaa. Nämä ovat seikkoja, joita meidän on mielestäni edelleenkin tarpeen lujittaa.
Ensiksikin. Suomi-Neuvostoliitto-seuralla ja myöhemmin Venäjä-seuralla on aina ollut suomalaisista toimijoista kaikkein laajimmat suorat suhteet venäläiseen kansalaisjärjestökenttään. Seuralle on alusta saakka ollut tärkeää, että ystävyystyötä laajennetaan eri yhteistyömuotoihin ja uusille maantieteellisille alueille. Tähän onkin luotu hyvät käytännöt vuosikymmenien kuluessa.
Suomen ja Venäjän välillä on olemassa arvokas ja monipuolinen kansalaisjärjestöjen verkosto. Esimerkkejä tästä ovat muun muassa suomalais-ugrilainen yhteistyö ja eri alueiden ja paikallisviranomaisten väliset yhteydet. Kun Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi 90-luvun alussa, kiinnostus rajat ylittävään yhteistyöhön kasvoi molemmissa maissa suorastaan räjähdysmäisesti. Suomi-Venäjä-Seura oli tuossa vaiheessa avaintoimija, joka asiantuntemuksensa ansiosta saattoi edistää yhteyksien syntymistä.
On tärkeää, että tätä yhteistyötä laajennetaan edelleen uusille aloille ja ettei sille kummassakaan maassa aseteta perusteettomia rajoitteita, jotta myös seuraavat sukupolvet voivat ottaa sen vaivattomasti omakseen.
Toiseksi: seuran toiminnassa on aina ollut keskeistä pyrkimys liikkuvuuden ja suorien kansalaiskontaktien edistämiseen. Nykypäivänä matkailu ja liike-elämän kontaktit sekä liikenneyhteydet Suomen ja Venäjän välillä ovat sujuvia, ja etenkin opiskelijavaihdon ja internetin ansiosta henkiset raja-aidat ovat madaltuneet. Suomi-Neuvostoliitto-Seura teki kuitenkin matkailualalla pioneerityötä jo neuvostoaikana, jolloin raja oli kiinni. Seuran järjestämillä matkoilla oli keskeinen merkitys kansalaisten mahdollisuudelle tutustua toisiinsa ja naapurimaan arkeen.
Omakohtainen kokemus on edelleenkin paras tapa olemassa olevien ennakkoluulojen murtamiseen. Ihmisten ja tiedon vapaa liikkuvuus ovat myös väylä molempia hyödyttävien innovaatioiden vaihtamiseen. Tätä kehitystä meidän on edelleen syytä tukea. Oma visioni on pitkään sisältänyt ajatuksen Venäjän ja kaikkien EU-maiden opiskelijavaihdon moninkertaistamisesta kaikilla tasoilla.
Kolmas seikka, jonka haluaisin mainita, on seuran pitkäjänteinen työ venäjän kielen opiskelun edistämiseksi. Monien asioiden hoitamisen, ymmärtämisen ja niihin vaikuttamisen sekä kaupan ja talouden eikä vähiten matkailuelinkeinon kehittämisen kannalta on hyväksi, että Suomessa on venäjän kieltä taitavia eri alojen osaajia. Seurassa tätä asiaa on pidetty esillä. Käytännön kielitaitoa syvempi merkitys naapurisuhteille on kuitenkin sillä, että kielenopiskelu tuo mukanaan myös syvällisempää kulttuurien vuorovaikusta ja keskinäistä ymmärrystä. Suomen ja Venäjän välisessä yhteydenpidossa keskeistä ei siten ole vain saavutettava taloudellinen tai yhteiskunnallinen hyöty, vaan myös aito kyky ymmärtää naapurin maailmankuvaa ja ajattelua.
Hyvä juhlayleisö, hyvät seura-aktiivit,
Te olette kuluneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana luoneet monipuolisia kontakteja ihmisten, järjestöjen, liike-elämän, alueiden ja muiden toimijoiden välille. Haluan sekä valtiovallan puolesta että henkilökohtaisesti kiittää teitä tästä, joskus varmasti uuvuttavastakin työstä, jota teette seuran hallinnossa ja kentällä.
Työnne arvo tullaan punnitsemaan myös nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Vaikka EU:n ja Venäjän välinen yhteistyö ei vielä lähiaikoina pyrkimyksistämme huolimatta palautuisi normaalitilaan, haluamme pitää kiinni siitä, ettei ihmisten välisiä suoria kontakteja ryhdyttäisi millään tavoin rajoittamaan. Päinvastoin, tulevaisuudessa niitä tulee entisestään lujittaa. Haluan siksi kannustaa ja rohkaista teitä laajentamaan toimintaanne edelleen uusiin työmuotoihin ja hankkimaan toimintaanne mukaan uusia sukupolvia.
Kiitän Suomi-Venäjä-Seuraa sen 70 vuoden ajan tekemästä arvokkaasta työstä ja toivotan sille menestystä tulevina vuosikymmeninä!
