Itämeren turvallisuusasetelma on tänä päivänä aivan erilainen kuin mitä se
on ollut koskaan aikaisemmin historiassa.
Itämeren asemaa tarkastellaan yleensä maantieteestä lähtien ja käymällä
läpi Itämeren maiden asemaa ja keskinäisiä suhteita. Haluan kuitenkin lähestyä
aihetta toisesta, ns. kahden todellisuuden näkökulmasta. Se tarkoittaa samalla
sitä, että tarkastelun kohteena ei ole vain Euroopan muutos vaan
maailmanlaajuinen muutos.
Maailmassa eletään samanaikaisesti kahta erilaista todellisuutta.
Yhtäällä on vanhan reaalipolitiikan maailma, jossa valtiot nojaavat
voimapolitiikkaan ajaakseen kansallista etuaan, myös muiden kustannuksella jos
vain mahdollista ja sallittua; maailma, jossa sotilaalliset uhat ovat
hallitseva uhkakuva ja jossa turvallisuus on varautumista ja sen välineinä
varustautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen.
Toisaalla on keskinäisen riippuvuuden maailma, jossa uusiin
turvallisuushaasteisiin kukaan ei voi vastata vain yksin ja/tai vain
voimapolitiikan keinoin vaan jotka edellyttävät mahdollisimman laajaa
monenkeskistä yhteistyötä. Tässä maailmassa turvallisuutta voidaan ja pitää
yhdessä rakentaa ja sotilaallisia voimavaroja siirretään aluepuolustuksesta
kriisinhallintaan.
Jälkimmäinen todellisuus voimistuu koko ajan. Tärkein tekijä on
väestönkasvu joka 1945 – 2013 välillä on nostanut maailman
väkiluvun 2,3 mrdsta 7,2 mrdiin. Tämän maailman suurin haaste on
pysäyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämätön kehitys.
Uudessa keskinäisriippuvuuden maailmassa perinteiset valtioidenvälisen
sotilaallisen konfliktin uhat ovat lähes väistyneet, mutta nyt kaikki maat myös
Itämeren piirissä ovat kuitenkin samalla tavoin alttiita globaaleille ja muille
ei-valtiollisille uhkille.
Aivan omassa luokassaan on tässä se megauhka, jota ihmisen toimintojen
perustuminen kestämättömään kehitykseen merkitsee. Sen suhteen meillä saattaa
parhaassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa
maailmanlaajuisesti täyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti
kestävän kehityksen vaatimukset.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon molemmat, sillä
vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää kestäviä etuja toisi, on vielä
johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa. Nämä kaksi todellisuutta ja
niihin vastaaminen ovat vaihtelevassa suhteessa määrittämässä eri maiden ulko-
ja turvallisuuspolitiikassa.
Mikä siis on Itämeren tilanne muuttuvassa maailmassa?
Vanhan todellisuuden maailma on hallinnut käsityksiä Itämeren tilanteesta
näihin aikoihin asti. Historiasta olemme oppineet, miten Itämeren ja myös sen
ulkopuolisten valtioiden vaihteleva vastakkainasettelu, kilpailu ja yhteistyö
ovat tätä aluetta hallinneet. Tukholman, Pietarin ja Berliinin kolmio on
hallinnut Pietarin yli kolmesataa vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen
niin Suomen kuin Viron ja muiden Baltian maiden kohtaloita. Ennen Pietaria ja
Berliiniä myös Varsova ja Kööpenhamina olivat isoja tekijätä. Ajoittain ovat
Pariisi ja Lontoo olleet myös vierailevia vaikuttajia, mutta ilman pysyvämpää
kiinnitystä alueeseen.
Joskus vierailujen vaikutus on silti ollut ratkaisevaa, kuten
brittilaivaston ilmaantuessa Tallinnan redille joulukuun 12. päivänä 1918,
Viron vapaussodan synkimpinä hetkinä puna-armeijan ollessa vain muutaman
kymmenen kilometrin päässä Tallinnasta. Brittien vaikutusvalta oli tuolloin
suurimmillaan myös Suomessa, kun keisarillisen Saksan romahdus teki lopun myös
aikeesta tehdä Suomesta saksalaisen kuninkaan hallitsema vasallivaltiota.
Samalla poistui myös Suomen ja Viron lähestymisen teillä ollut kenraali Rüdiger
von der Goltz, joka valkoiselle Suomelle oli juhlittu vapauttaja ja Virossa sen
itsenäisyyttä uhannut orjuuttaja.
Uudessa tilanteessa Suomi nojautui britteihin jopa siinä määrin, että antoi
heidän perustaa Koivistoon sotilastukikohdan ilman Suomen hallituksen kanssa
tehtyä saatikka eduskunnalle alistettua sopimusta. 20 vuotta myöhemmin Stalin
muistutti suomalaisia tästä perusteena vaatimuksilleen todeten, etteivät toista
kertaa halunneet nähdä kolmannen valtion perustavan Kronstadtia ja Pietaria
uhkaavaa tukikohtaa rajalleen.
Pariisi ja Lontoo olivat tuolloin kaukaisia pääkaupunkeja eivätkä voineet
tarjota Moskovalle parempaa porkkanaa kuin Berliini elokuussa 1939, eikä
Suomelle talvisodan aikana ojennettu tarjous kepistä hyökkäävän neuvostoliiton
torjumiseksi ranskalais-englantilaisen armeijakunnan muodossa ollut uskottava.
Baltian maat ja Suomi joutuivat viime kädessä yksin järjestämään suhteensa
Neuvostoliittoon ja tekivät sen suhteen eri valintoja tunnetuin seurauksin.
Olisiko näillä mailla ollut toisenlaisia vaihtoehtoja ja millaisen
seurauksin on edelleen historioitsijoiden debatoima kysymys. Varmaa vastausta
ei ole, ja omalta osaltani tyydyn vain vastaamaan että tuskin.
Toisen maailmansodan päättyessä tilanne oli kuitenkin se, että yksi valtio
hallitsi sotilaallisesti Itämerta. Se oli paradoksaalista aikaa, sillä samat
tahot jotka rituaalimuodoin juhlivat Itämerta rauhanmerenä – Ostsee /
Friedenssee – olivat tehneet siitä yhden maailman militarisoiduimmista
alueista. Kuitenkin jo kylmän sodan aikana perusteet tälle olivat mm
aseteknologian kehityksen vuoksi vanhentuneet. Yksi osoitus tästä oli
Neuvostoliiton valmius vetäytyä Porkkalan tukikohdasta vuonna 1956 lähes 40
vuotta ennen kuin alkuperäinen vuokrasopimus vuodelta 1944 olisi päättynyt.
Politiikan puolella muutosta joudutti liennytys ja Willy Brandtin uusi
Ostpolitik ja ennen muuta Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssin
Helsingissä 1975 allekirjoitettu päätösasiakirja joka vastoin jokseenkin
kaikkien odotuksia osoittautuikin totalitaarisen kommunistipuolueiden
vallankäytön perusteita tehokkaasti nakertavaksi instrumentiksi.
Tänään turvallisuuspoliittinen tilanne alueellamme on vanhan todellisuuden
maailman kriteerein on hyvä. Nykyään Itämeri on lähestulkoon Euroopan Unionin
Mare Nostrum, mutta koska EU:lla ei ole sen enempää tarvetta, haluja kuin
kykyjäkään kehittyä sotilaalliseksi supervallaksi, ei tähän liitetä enää
samankaltaisia huolia ja pelkoja kuin vanhassa maailmassa.
Jäännöksellinen jakolinja on toki edelleen olemassa Itämeren piirissä,
jossa kuusi maata on mukana Natossa – kaksi ns. vanhaa Nato-maata ja neljä
uutta – kaksi on sotilaallisesti liittoutumatonta ja sitten on vielä Venäjä,
jonka suhdetta Natoon voi luonnehtia monimielisesti dialektiseksi. Tämän
vanhaan todellisuuteen liittyvän asetelman ei silti tarvitse eikä pidä antaa
olla esteenä kaikelle sille yhteistyölle, jota uudessa todellisuudessa
täälläkin tarvitsemme.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen sotilaallisten turvallisuusuhkien
varjo olisi kokonaan väistynyt. On ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen,
miksi uhkia koskevat huolet ja pelot vaikuttavat paljon pitempään ihmisten
mielissä vaikka ne reaalimaailmassa olisivat vanhentuneita. Vaikka
voimapolitiikka on tämän päivän maailmassa kykenemätön tuottamaan pysyviä etuja
missään päin maailmaa eikö ainakaan Itämeren piirissä, on tietty varautuminen kuitenkin
perusteltua niin kauan kuin on vielä johtajia ja toimijoita jotka tätä eivät
olisi havainneet. Tämä koskee niin voimapolitiikan aloitteentekijöitä kuin sen
uhrejakin.
Siksi alueella on edelleen liian paljon aseita, joiden vähentämiseksi on
edelleen tehtävä työtä. Alueelliset aloitteet näiden vähentämiseksi ovat aina
tervetulleita. Nämä aseet on kuitenkin sijoitettu etupäässä muista kuin
alueeseen itsensä liittyvistä syistä, joten myös niiden vähentäminen tulee
todennäköisimmin toteutumaan osana kattavampia ja laajempia aseriisunta- ja
asevalvontajärjestelyjä ja sopimuksia.
Kuitenkin myös Itämeren alueen maiden kannattaa olla aktiivisia
aseriisunta- ja asevalvonta-agendan kehittämisessä. Näyttää siltä, että aika on
lopullisesti ajanut ohi vuodesta 2007 jäädytettynä olleesta jo ennen Naton
laajentumista tehdystä TAE-sopimuksesta, eli tavanomaisia aseita Euroopassa
maakohtaisesti rajoittavasta sopimuksesta, johon liittyminen ei ollut
useimmille Itämeren maille edes mahdollista. Kun TAE-maailma ei muutoinkaan
enää vastaa niihin luottamuksen ja avoimuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen
liittyviin kysymyksiin on tarpeen virittää keskustelua uudenlaisesta
tavanomaisten aseiden valvontaregiimistä, joka vastaisi niihin muutoksiin,
joita asevoimien toimintatavoissa ja rakenteissa on tapahtunut. Tämä voisi olla
yksi asia, jonka positiivinen nosto agendalle voisi olla ETYJ+40 merkkivuoden
konkreettisin saavutus.
On myös muita toimia joilla myös sotilaallisia voimavaroja voidaan käyttää
vahvistamaan luottamusta ja yhteistyötä alueella. Merenkulun turvallisuus on
kaikkia alueen valtioita yhtälailla huolestuttava asia ja voisimme käyttää
laivastojamme, joille eo juurikaan ole enää tarvetta pelotteena mahdollisia
maahantunkeutujia vastaan, yhteistyöhön meriliikenteen valvonnassa ja
pelastustoimissa. Pohjoismaiden osalta tämä oli yksi Stoltenbergin raportin
suosituksista, mutta Itämeren piirissä olisi järkevintä toteuttaa tämä
yhteistoiminta, siihen liittyvä työnjako ja harjoittelu kaikkien maiden
yhteisenä hankkeena.
*
*
*
Mutta uudet laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvan uhat ovat olemassa
myös Itämeren alueella. Niiden kohtaamiseen tarvittava laaja-alainen
monenkeskinen yhteistyö alueella toimii kuitenkin keskinäisten etujen pohjalta
hyvin vahvistaen vakautta ja edistäen laajaa turvallisuutta.
Yhteistyö käsittelee yhteisiä ongelmia, kuten ympäristöuhat,
ydinturvallisuus, suuronnettomuudet, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus,
laiton maahantulo, kyberuhat ja kansanterveydelliset kysymykset.
Vakiintunut Itämeren alueen yhteistyö, esim. Itämeren valtioiden neuvoston
puitteissa hyödyttää ympäristöä, taloutta, liikennettä, tutkimusta ja muita
yhteiskunnan aloja.
Itämeren rantavaltioiden yhteinen etu liittyy kuljetusreitin pitämiseen
avoimena, onnettomuuksista vapaana, puhtaana ja toimivana. Tämä tukee alueen
vakautta. Öljykuljetusten määrä on kasvanut Itämerellä hyvin voimakkaasti, mikä
lisää samalla merenkulun onnettomuus- ja ympäristöriskejä. Tähän on onneksi
voitu vastata tehostamalla merenkulun ohjausjärjestelmiä ja myös nostamalla
öljyntorjuntakapasiteettia.
EU pyrkii mm. Itämeri-strategian puitteissa luomaan Itämeren alueelle
yhteisen merivalvonta- ja merihallintajärjestelmän sekä raportointijärjestelmän
meriturvallisuudelle, ympäristölle, rajavalvonnalle ja lainvalvojille. Alusten
reittien ja liikenteen valvontajärjestelmiä parannetaan ja harkitaan uusien
luomista merenkulun riskien hallitsemiseksi. Myös laivaliikenteen
suorituskykyyn ja turvallisuuteen talvisin kiinnitetään huomiota. Itämeren
alueen maat pyrkivät varmistamaan, että saastuttavia aineita, kuten öljyä, ja
vaarallisia aineita kuljettavat alukset täyttävät korkeimmat meriturvallisuuden
standardit.
Siviiliviranomaisilla on paljon muitakin turvallisuutta lujittavia
yhteistyömuotoja Itämeren alueella.
Itämeren alueen öljyntorjuntayhteistyötä Itämeren alueella toteutetaan
pääosin Itämeren suojelusopimuksen eli HELCOMin puitteissa. Tämä yhteistyö
aloitettiin kaksikymmentä vuotta sitten, ja siihen kuuluu muun muassa
säännöllisiä harjoituksia ja yhteiset hälytys-, avunpyyntö- ja torjuntaohjeet.
Itämeren alueen järjestäytyneen rikollisuuden vastainen toimintaryhmä
(Baltic Sea Task Force on organised crime, BSTF) suunnittelee ja toteuttaa
Itämeren maiden yhteistyötä järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi muun
muassa edistämällä tiedonvaihtoa sekä oikeudellista, koulutus- ja
tutkimusyhteistyötä.
Parikymmentä vuotta sitten käynnistetty Itämeren maiden
rajaturvallisuusyhteistyö (Baltic Sea Region Border Control Cooperation,
BSRBCC) kattaa jäsenvaltioiden rajaturvallisuudesta vastaavien viranomaisten
välisen yhteistyön rajaturvallisuuteen ja merelliseen ympäristönsuojeluun
liittyen. Yhteistyö mahdollistaa yhteisen tilannetietoisuuden muodostamisen ja
tilannetietojen nopean vaihtamisen jäsenvaltioiden välillä salatulla
tiedonvaihtojärjestelmällä (Coastnet). Yhteistyö sisältää myös yhteisiä
operaatioita ja harjoituksia sekä jokaisessa jäsenmaassa olevan
ympärivuorokautisen yhteyspisteen.
Pohjois-Euroopan alueellinen yhteistyö on tärkeä panos eurooppalaiseen ja
laajempaan kehitykseen. Pohjoismaiden välinen yhteistyön institutionaalisina
rakenteina ovat parlamentaarinen Pohjoismaiden Neuvosto ja hallitustenvälinen
Pohjoismainen Ministerineuvosto. Laajaan turvallisuuteen kiinnitetään yhä
enemmän huomiota pohjoismaisissakin yhteyksissä. Suomi on kevään kuluessa ollut
aloitteellinen tuodakseen tätä näkökulmaa myös pohjoismaiseen ulko- ja
turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, joka jatkuu syksyllä niin hallitusten
kuin parlamenttienkin kesken.
Pohjoismaiden maantieteellinen läheisyys, yhteinen turvallisuusympäristö
sekä puolustusvoimien samankaltaiset tehtävät, tavoitteet ja toimintakulttuuri
mahdollistavat laaja-alaiseen puolustusyhteistyöhön ja yhteisten ratkaisujen
löytämisen Pohjoismaiden kesken. Suomi on tänä vuonna toiminut Nordefcon
puheenjohtajana. Pohjoismaisella yhteistyöllä tavoitellaan puolustukselle
operatiivista, taloudellista ja teknistä lisäarvoa, joka mahdollistaa jatkossa
Pohjoismaiden puolustusvoimien nykyistä tiiviimmän yhteistoiminnan sekä
suorituskykyjen yhteisen kehittämisen. Tämä täydentää myös Naton ja EU:n
puitteissa tehtävää suorituskyky-yhteistyötä.
Pohjolan yhteistyö Baltian maiden kanssa on haluttu pitää vapaamuotoisena
ja joustavana. Pohjoismaiden ja Baltian maiden NB8 -yhteistyö, jossa kahdeksan
maan edustajat pääministereistä ja ulkoministereistä eri alojen virkamiehiin
tapaavat säännöllisesti toisiaan, on ollut tiivistymään päin. Uusia yhteistyön
mahdollisuuksia on luonnosteltu mm. elokuussa 2010 valmistuneessa ”viisaiden
miesten raportissa”. Yksi konkreettisimmista yhteistyön muodoista, josta
ulkoministerit sopivat elokuussa 2011, on NB8-maiden yhteinen
ydinturvallisuusharjoitus. Se järjestettiin maaliskuussa 2013.
NB8-ryhmä on kiinnostava keskustelukumppani myös kolmansille maille.
Poliitikkojen, tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden E-pine-dialogi
Yhdysvaltojen edustajien kanssa on jo vakiintunutta, ja muutkin maat ovat yhä
kiinnostuneempia ajatustenvaihdosta, mm. Iso-Britannia ja Japani.
Alueen kannalta tärkeä avaus oli myös Pohjoismaiden, Baltian ja Visegradin
ulkoministereiden kokous tänä keväänä Itämeren rannalla Gdanskissa.
Puolan ulkoministeri kuvasi kokouksen alussa tapaamisen
historiallista merkitystä pitämällä sitä kokonaisen uuden prosessin
käynnistymistilaisuutena. Tämä jää nähtäväksi, mutta on tietenkin syytä
muistaa, että Itämeren alue edustaa, Saksan ja Puolan väliluvut mukaan
lukien, 1/3 osaa koko EU:n väkiluvusta ja lähes kolmannesta sen
kansantuotteesta ja kaupasta. Itämeren alueen sisäinen kauppa on 30–50 %:n
luokkaa alueen maiden ulkomaankaupasta ja tämä on tehnyt maista myös
merkittävästi keskinäisriippuvaisia.
Lujittamalla ihmisten välisiä yhteyksiä lujitetaan myös laajaa
turvallisuutta. Ihmisten liikkuvuuden osalta on toki muistettava myös riskit.
Itämeren alueen maat ovat ihmiskaupan alkuperä- ja kauttakulkumaita sekä
määränpäitä. Varsinkin lisääntynyt työvoiman liikkuvuus on pahentanut työvoiman
hyväksikäytön ja ihmiskaupan määrää.
Euroopan unionin Itämeren alueen strategia tuo unionin yhteisen painoarvon
ja voimavarat yhteistyöhön, joka on tuottanut tuloksia erityisesti ympäristön
alalla. EU:n Itämeren alueen strategia tähtää alueen toimijoiden välisen
yhteistyön kehittämiseen ja unionin rahoittamien ohjelmien tehokkaampaan
hyödyntämiseen Itämeren ympäristön, talouden kehityksen, vetovoimaisuuden ja
turvallisuuden edistämiseksi.
Pohjoinen ulottuvuus on EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin yhteistä
politiikkaa. Sen kumppanuuksien puitteissa tehdään konkreettista yhteistyötä
muun muassa jätevedenpuhdistukseen, ydinturvaan, liikenteeseen ja tarttuviin
tauteihin liittyvien ongelmien helpottamiseksi. On merkillepantavaa, että
samankaltaiset epäluulot ja vastakkaisuudet, jotka monissa yhteyksissä
hankaloittavat EU:n ja Venäjän yhteistyötä, eivät ole saaneet jalansijaa
pohjoisessa ulottuvuudessa jota voi pitää parhaiten toimivana EU-maiden
yhteistyömuotona Venäjän kanssa.
Itämeren tilaa koetetaan kohentaa myös yksityisten aloitteiden varassa
esimerkiksi toiminnalla Baltic Sea Action Plan -prosessissa ja tietysti myös
hallitusten välisesti Itämeren suojelukomissio HELCOMin (Helsinki Commission)
puitteissa. Myös EU:n meripolitiikan toimeenpanon tavoitteena on parantaa Itämeren
alueen turvallisuutta.
Venäjän osallistuminen alueelliseen institutionalisoituneeseen yhteistyöhön
on tärkeää, ja uusia yhteistyömahdollisuuksia etsitään. Vastavuoroisuuteen
perustuva liikkuvuus EU:n ja Venäjän välillä tukee EU:n tavoitteita viisumivapauden
edistämisestä sovittujen askelmerkkien mukaisesti. EU:n järjestelmien tekniset
valmiudet viisumivapauteen siirtymiseksi samoin kuin kansalliset valmiudet
rajaliikenteen kasvun hallitsemiseksi luodaan ajoissa.
Poliisitoiminnan käytännön tason kolmikantayhteistyötä Suomen, Viron ja
Venäjän välillä toteutetaan huumausainerikosten torjumiseksi ja tutkimiseksi.
Kolmikantainen rajaturvallisuusyhteistyö (Suomi-Norja-Venäjä ja
Suomi-Viro-Venäjä) kattaa tilannetietojen vaihdon, yhteiset riskianalyysit ja
yhteisten operaatioiden sekä harjoitusten toimeenpanon.
*
*
*
Minkälainen voisi olla visiomme Itämeren alueesta 25 vuoden kuluttua?
Kun katsoo taaksepäin Itämeren alueen asetelmia 25 vuoden välein vaikka
vuodesta 1913 alkaen voi päätyä ainakin kohtuullisen turvalliseen ennusteeseen:
muutokset tulevat jatkumaan, mutta niiden lopputulosta ja pysyvyyttä ei kukaan
varmuudella osaa ennustaa. Senkin voi todeta, että keskinäisen riippuvuuden
todellisuus ei sido vain Itämeren maiden toisiinsa, vaan koko ajan kasvavassa
määrin myös globaaliin kehitykseen.
25 vuoden päästä voimme
jo kohtuullisella varmuudella arvioida, onko maailmanlaajuinen siirtymä
kestävään kehitykseen vielä toteutettavissa. Se ei riipu yksin Itämeren maiden
valtioista, mutta jotta se olisi mahdollista ei riitä että myös Itämeren maat
antavat siihen panoksensa, vaan siihen tarvitaan myös meiltä johtajuutta, jonka
osoittamiseen meillä on myös hyviä valmiuksia. Ehkäpä me 25 vuoden päästä
puhumme esikuvallisesta Itämeren mallista siinä missä tänään vielä puhutaan
pohjoismaisesta mallista.