Kansainvälisyys tämänkertaisilla Turun kirjamessuilla korostuu kahdella tavalla. Esillä ovat erityisesti pohjoismaiden ja Japanin kirjallisuus.
Pohjoismainen kirjallisuus on tunnettua ja arvostettua kaikissa pohjoismaissa. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto on vakiinnuttanut asemansa ja pohjoismaisen yhteistyön puitteissa on pohjoismaista kirjallisuutta tuettu ja edistetty monin muinkin tavoin. Suomalaisittain voimme olla tyytyväisiä siihen, että vaikka valtakielemme ei kuulukaan samaan ryhmään kuin muiden pohjoismaiden kielet, on suomalainen kirjallisuus hyvin kyennyt ylittämään ei ainoastaan käännöskynnyksen vaan myös ymmärrettävyyskynnyksen. Ja miksei olisi, onhan hyvä kirjallisuus aina yleisinhimillistä ja rajat ylittävää siitä riippumatta, millä kielellä se on kirjoitettu ja mihin kansalliseen kulttuuuripiirin se kuuluu, eivätkä nämä piirit Pohjolassa ole muutoinkaan toisille vieraita, päinvastoin.
Japanilainen kirjallisuus onkin jo paljon tuntemattomampaa ja etäisempää meille suomalaisille, kuten varmaan myös suomalainen Japanissa. Japanilaista kirjallisuutta on suomennettu suoraan japanin kielestä vähän, käännökset ovat yleensä englannista. Paitsi että kieli itsessään on vaikeaa, pidetään japanin kääntämistä muille kielille monesti lähes mahdottomana. Kuten muissakin taidemuodoissa, japanissa on arvostettu pitkälle vietyä vähäeleisyyttä, taidokkuutta, tekstiin piilotettuja salattuja merkityksiä ja viittauksia muihin taidemuotoihin. Kirjoitetussa japanin kielessä merkitykset syntyvät paitsi kirjoitusmerkkien muodostamista äänteistä, myös assosiaatioista – jopa assosiaatioiden synnyttämistä riimeistä.
Klassista japanilaista kirjallisuutta opetetaan edelleen kouluissa ja runoilu klassiseen japanilaiseen haiku- tai tankamittaan on yleinen harrastus. Jotkut klassisen kirjallisuuden hahmoista ovat hyvin tunnettuja, kuten Natsume Sosekin luoma lapsellinen opettaja Botchan-romaanissa. Monet meiji-kauden kirjailijoista kirjoittivat humoristisia, koomisia romaaneja, joita julkaistiin myös jatkokertomuksina lehdissä. Meiji-kauteen kuuluivat optimismi ja toiveikkuus, taloudellinen kehitys ja hidas avautuminen länteen. Vuosisadan alun tunnetuimpia kirjailijoita oli Junichiro Tanizaki, jonka teoksista tunnetuin on Makiokan sisarukset. Hänen teoksessaan Naomi on pääosassa japanilainen uuden ajan nainen, joka ihailee kaikkea länsimaalaista, on itsenäinen ja käyttää naisellista valtaa omaksi edukseen.
Katastrofaalisen sotakokemuksen jälkeen monia 1900-luvun japanilaisia romaanikirjailijoita leimaa hyvin synkkä, jopa lohduton maailmankuva, esimerkkeinä Yukio Mishima, jonka romaaneista tunnetuimpia ovat Confessions of a Mask ja The Sound of Waves. Hänen teoksiaan on myös suomennettu. Nobel-voittaja Kenzaburo Oen maailma on myös varsin musta, kuten esimerkiksi romaanissa The Silent Cry.
Japanilaista yhteiskuntaa ja käyttäytymistä leimaa tunnetusti pidättyväisyys ja hillittyneisyys, mutta sen nykykirjallisuudessa voivat väkivalta ja erilaiset poikkeavuudet olla yllättävänkin yleisiä aiheita. Tämä näkyy erityisesti japanilaisissa rikosromaaneissa, joita on käännetty englanniksi varsin vähän. Haruki Murakami, Yuko Ogawa ja Banana Yoshimoto, joita nykykirjailijoista on käännetty runsaasti, puolestaan kuvaavat usein irrallisuuden, riippumattomuuden ja historiattomuuden kokemuksia, jotka ovat ominaisia uudelle sukupolvelle.
Vaikka kotikirjastossani on joitain japanilaiskirjailijoidenkin käännösteoksia tunnustan, että oma Japanin kirjallisuuden tuntemukseni ei ilman Suomen Japanin lähetystön apua olisi tällaiseen suppeaankaan kommentointiin riittänyt. Onkin siksi erinomainen asia, jos Turun kirjamessut nostaa kiinnostusta Japanin kirjallisuuteen ja sen tuntemusta Suomessa ja jos sama tapahtuisi myös Japanissa suomalaisen kirjallisuuden suhteen niin, että kirjallisuudenvaihtoa ei enää tulevaisuudessa monopolisoisi kahden ämmän, Muumin ja Mangan vaihtokauppa.
Olen tyytyväinen siitä, että myös ulkoministeriö on voinut olla mukana edistämässä kirjamessujen kautta tapahtuvaa kirjallisuuden kansainvälistämistä, josta Suomalaisen kirjallisuuden seura ja Suomen Kustannuysyhdistys opetus- ja kulttuuriministeriön tuella kantavat päävastuun. Tunnetuimmat kirjamessut ovat ensi sijassa alan toimijoiden, kustantajien, agenttien ja kirjailijoiden foorumeita ja tärkeitä markkinapaikkoja. Muistutettakoon, että Suomi on saanut kunnian toimia alan tärkeimmän suurtapahtuman Frankfurtin kirjamessujen teemamaana vuonna 2014. Tämä on merkittävä mahdollisuus Suomen kirjallisuuden viennin ja kirjallisuusyhteistyön saattamiseksi uudelle tasolle. Pelkästään Saksassa arvellaan vuonna 2014 julkaistavan pari sataa suomalaista nimikettä.
Lukijamessut ovat toinen messukategoria, jota myös Turun kansainväliset kirjamessut edustavat. Juuri päättyneet Göteborgin kirjamessut ovat pohjoismaiden suurin kulttuuritapahtuma, joilla vieraili viime viikolla yli 100 000 kirjallisuuden harrastajaa. Pariisin kirjamessuilla oli keväällä 2011 teemana pohjoismainen kirjallisuus – välittömänä tuloksena tästä statuksesta saatiin kymmeniä uusia käännöksiä Ranskan kirjamarkkinoille. Suomen kannalta muita tärkeitä lukijoiden kansainvälisiä kohtauspaikkoja ovat mm. Moskovan Non-fiction – ja Leipzigin kirjamessut.
Kansainvälisten kirjamessujen merkitys on pitänyt pintansa sosiaalisen median ja sähköisen kanssakäymisen aikakaudella – samoin kuin perinteinen kirjakin. Konkreettiset kohtauspaikat ja henkilökohtaiset tapaamiset ovat keskeisen tärkeitä koko kirjakentälle: kirjailijalle, kustantajalle, kääntäjälle ja lukijalle.
Onko kirja kuolemassa? Tällaista väitettä kuulee nykyaikana yhä useammin, mutta suuren suosion saanet ja jatkuvasti kävijämääriään kasvattaneet kirjamessut niin täällä Turussa kuin Helsingissä samoin kuin lukemattomien pienempien kirjallisuustapahtumien suosio kertovat kuitenkin aivan päinvastaista. Siitä voimme olla iloisia.
Sitä paitsi kaikki se mitä on mainittu uhkana perinteiselle kirjalle, ei kuitenkaan ole mikään uhka kirjallisuudelle. Tämä koskee erityisesti sähköistä e-kirjaa, joka Suomessa on toistaiseksi vähäinen kuriositeetti, mutta Yhdysvalloissa jo merkittävä ja kasvava osa kirjojen myyntiä. Ei ole syytä vieroksua sitä, että kirjallisuuden seuraamiseen ja siitä nauttimiseen on käytössä uusia muotoja – muistaen myös äänikirjat e-kirjan rinnalla – sillä se voi vain helpottaa kirjallisuuden kulutusta ja tuoda ehkä kokonaan uusia ihmisiä kirjallisuuden käyttäjien piiriin. Sitä, että tämä tekisi kirjasta perinteisenä painotuotteeana tulevaisuudessa vain museoista ja keräilijöiden kokoelmista löytyvän kuriositeetin en kirjojen ystävänä usko.
Haluan kuitenkin lopuksi esittää sen tärkeän toivomuksen, että jatkuvasti laajentuvat ja erilaisten oheistapahtumien ja jippojenkin sävyttämät kirjamessut eivät antaisi kaiken ymmärrettävän ja ehkä välttämättömänkin markkinahumun haudata alleen itse pääasiaa: kirjaa ja kirjallisuutta.
Muistakaamme, että maailmankirjallisuuden monet arvokkaimmista ja kestävimmistä helmistä ovat syntyneet sellaisten kirjailijoiden kynästä, joiden on mahdotonta kuvitella näyttäytyvän minkäänlaisten kirjamessujen ja markkinointitapahtumien salamavalojen
