Useimmat meistä ovat varmaan jossain vaiheessa joutuneet jonkinlaisen ”seis maailma tahdon ulos” tunteen valtaamiksi. Maailman kriisit – finanssikriisi, talouskriisi, ruokakriisi, energiakriisi, demokratian kriisi, ilmastokriisi jne. tuntuvat joskus niin päälle kaatuvilta, että on houkutus ajatella, että niistä voisi selviytyä irtaantumalla ja eristäytymällä omaan nurkkakuntaansa siitä maailmasta, johon kriisit ja pahat asiat liittyvät. Tällainen mahdollisuus, jos sitä koskaan kestävästi on ollutkaan, on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta.
Maailmassa, jossa meitä ihmisiä on kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä 60 vuotta sitten ja seitsenkertainen määrä kuin 200 vuotta sitten, keskinäinen riippuvuus sekä hyvässä että pahassa on tosiasia, josta yksikään maa eikä alue ei voi irtisanoutua, oli kyse sitten ydinaseistetusta supervallasta tai pienimmästä kääpiövaltiosta, ei vaikka kuinka sitä haikailisikin.
Väestönkasvun merkitystä globalisaatiolle ei voi sivuuttaa eikä aliarvioida. Maailman väkiluku tulee nousemaan vielä nykyisestä 6,9 miljardista ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ihmiseen ennen kuin se voi tasaantua. Tämä merkitsee aivan uutta haastetta sekä sille, miten ihminen yhtenä lajina järjestää rinnakkaiselonsa muun luonnon kanssa, että sille miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat, järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä.
Mitään aiempaa tietoa tai kokemusta siitä, miten tämä liki kymmenen miljardin ihmisen maailmassa on tehtävä, ei ole olemassa. Sen kuitenkin tiedämme, että tähänastinen tapa on yhä pahenevassa ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa. Tapa jolla ihmiskunta käyttää luonnonvaroja ei ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilyttämistä eikä ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Emme myöskään tiedä, minkälaisia korjaamattomia vaurioita vuosisatoja kiihtyneenä jatkunut teollisten päästöjen, jätteiden ja myrkkyjen kylväminen ympäristöömme on kasaantuessaan aiheuttanut.
Voi olla, että meillä parhaassakin tapauksessa on enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimusten mukaisiksi. Painotan kaikkea kolmea, sillä vaikka ekologinen kestävyys onkin kaiken elämän perusta, ei sitä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.
Tämä on globalisaation hallinnan suurin haaste. Se haastaa myös ns. westfalenilaisen, muodollisesti suvereenisiin valtioihin jakaantuneen maailman toimintamallit. Se koskee erityisesti voimapolitiikkaa. Sotilaallinen voimankäyttö, sillä uhkaaminen ja siihen varautuminen on myös tullut tiensä päähän. Vaikka voimapolitiikan etiikka on aina ollut kestämätöntä, on sillä historiassa kieltämättä voitu voittaa pitkäaikaisia sukupolvienkin yli kestäneitä etuja, vaikka sen varaan rakennetut imperiumit aina lopulta ovatkin tuhoutuneet.
Joukkotuhoaseiden aikakaudella ei kukaan voi turvata etujaan tällaisia aseita käyttämällä, mutta myös tavanomaisin asein harjoitettu voimapolitiikka on jälkiteollisissa yhteiskunnissa ja globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa käymässä tehottomaksi. Raaka-ainelähteiden valtaaminen tai toisten kansojen alistaminen ei enää tuota eikä takaa hyvinvointia valloittajille, ja ylipäätään on mahdotonta osoittaa sellaista kansallista etua, joka olisi kestävästi toteutettavissa muiden kansojen kansallisten etujen kustannuksella.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voimapolitiikkaa edelleen käytettäisi. Siksi globalisaation hallinnan keskeisiä haasteita on konfliktien ennaltaehkäisy ja monialaisen kriisinhallintayhteistyön vahvistaminen, samoin kuin kansainväliseen oikeuteen, YK:n peruskirjaan ja monenkeskiseen yhteistyöhön sidotun ja tarkoin kriteerein rajatun suojeluvastuun (responsibility to protect) toteuttamiseksi. Maailma ei enää saa seistä Rwandan tai Srebrenican kaltaisten kansanmurhien ja verilöylyjen toimettomana sivustakatsojana.
Globalisaation hallinnan agendalle kuuluvat myös sekä tavanomaisiin ja joukkotuhoaseisiin kohdistuvan aseriisunnan edistäminen että kansainvälisen asekaupan rajoittaminen. Ydinsodan pelko on kylmän sodan päättymisen jälkeen väistynyt, mutta suurvaltojen ydinaseet eivät ole minnekään kadonneet ja maailma on saanut ja näyttää saavan edelleen uusia ydinasevaltioita. Ydinsulkusopimus ei ole vain velvoite pidättyä ydinaseiden hankinnasta vaan myös vanhoille ydinasevalloille velvoite edetä ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.
Siitä mitä globalisaatiolla ymmärrämme ja mitä siitä pidämme voi tälläkin joukolla olla varsin erilaisia mielipiteitä. Globalisaation hallintaa kannattaa siksi lähestyä hyvin käytännöllisenä kysymyksenä ja puhua siitä, mitä tässä, nyt ja lähitulevaisuudessa siltä odotamme ja miten se saadaan aikaiseksi. Se mitä eri talousjärjestelmistä ajattelemme ja tulisiko kapitalistinen maailmantalous korvata sosialistisella ja jos niin minkälaisella, ei ole yhdentekevä kysymys eikä sellainen etteikö sillä olisi merkitystä tässä ja nyt tehtäville valinnoille ja esitettäville vaatimuksille, mutta vain sen ympärille emme voi toimintaa rakentaa. Samoin kysymys globaalista demokratiasta on tärkeä eikä ole väärin katsoa, että yleisillä vaaleilla valittavan ja ylikansallisiin päätöksiin oikeutetun maailmanparlamentin luottamusta nauttiva hallitus voisi olla ihanteellinen tapa ratkaista globalisaationhallinnan tarpeet, mutta ilmastonmuutos ja muut maailman päällekaatuvat ongelmat eivät jää odottamaan sitä, syntyykö tällainen joskus tulevaisuudessa vai ei.
Elämme epätäydellisessä maailmassa, ja jos sen ongelmiin haetaan vain täydellisiä ratkaisuja jäävät hyvätkin ja oikeaan suuntaan asioita vievät ratkaisu tekemättä. Ja samalla tavoin kun suhtaudun epäilevästi ns. finalitéhen eurooppalaisessa rakennustyössä, en usko että kenelläkään on hallussaan oikeata ja lopullista totuutta siitä, miten oikeudenmukainen Suomi tai hyvä maailma on viimeistä piirtoa myöten toteuttavissa. Sen sijaan suunta muutoksille ja ne arvot joiden toteutumista niillä haluamme parantaa, tulee olla selvänä.
Globalisaation hallinnan tarpeet on usein jaettu seuraavaan neljään ryhmään, ja jako näkyy myös tämän tapahtuman ohjelmassa:
– ympäristöä, ilmastonmuutosta ja ekologisesti kestävää kehitystä koskevat
– rauhaa, aseistariisuntaa ja kriisinhallintaa koskevat
– ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltiota koskevat
– taloutta, kauppaa ja sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä koskevat
Jako on tietysti keinotekoinen kun kaikki ovat toisistaan riippuvaisia, mutta sitä voidaan käyttää kuten tässäkin tapahtumassa helpottamaan ongelmien lähestymistä ja ratkaisujen etsintää. On myös selvää, että ekologisesti kestävä kehitys on perustana sillä jos sitä ei onnistuta saavuttamaan ei muillakaan ole kohta enää merkitystä, mutta on myös niin, että ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä ei maailmassa ole mahdollista toteuttaa ekologisesti kestävää kehitystä.
Kun alussa totesin, että keskinäisen riippuvuuden maailmassa ei kukaan voi irtaantua yhteisistä haasteista ja ratkaisuista, ei se kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki asiat ratkaistaisiin vain globaalilla tasolla. Se tarkoittaa paremminkin samaa oikean tasapainon etsintää kuin Euroopan unionissakin yhtäältä niiden asioiden välillä, jotka edellyttävät Euroopan- tai jopa maailmanlaajuisia ratkaisuja ja säädäntöä ja toisaalta niiden, jotka voidaan ja tulee jättää läheisyysperiaatteen mukaisesti kansallisella tai sitä alemmallakin tasolla säädellyiksi.
Suhde tämän päätöksenteon jakamisen välillä on monisyisempi kuin heti näyttäisi. Kun Suomi liittyi EU:iin oltiin täällä laidasta laitaan yksimielisiä siitä, että emme halua unionin päättävän sosiaalipolitiikasta mitään, vaan sen tulee säilyä kansallisissa käsissä. Tämä perustui siihen käsitykseen, että Suomi ns. pohjoismaisena hyvinvointivaltiona oli niin paljon muuta Eurooppaa parempi sosiaalivaltio. Käsitys oli jo silloin ylimitoitettu, mutta sen jälkeen olemme kyllä osanneet ilman Euroopasta tulleita direktiivejä itsekin vaarallisessa määrin ajaa alas hyvinvointivaltiotamme.
Hyvinvointivaltion olemassaolo ja sen toteuttamistapa on edelleen ensi sijassa kansallisissa käsissä, mutta on samalla selvää että kansainvälisen kaupan, sijoitusten ja pääomaliikkeiden pelisäännöt tai se onko niitä ylipäätään olemassa vaikuttavat jatkuvasti aiempaa enemmän hyvinvointipolitiikan kansallisiin edellytyksiin. Johtopäätös tästä ei ole vielä se, että tarvitsemme ensin eurooppalaista sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen määrittämistä vaan sitä, että riittävä globalisaation hallinta antaa edelleen mahdollisuuden hyvinvointivaltioiden toteuttamiseen niin, ettei sosiaalinen polkumyynti, kansainvälinen keinottelu, haitallinen verokilpailu veroparatiisit tai pääomaliikkeiden säätelemättömyys sitä murenna.
Globalisaatio ja hyvinvointivaltio eivät ole toistensa vihollisia, pikemminkin päinvastoin. Jos jotain niin pohjoismaiden menestys osoittaa että vahvat hyvinvointivaltiot hyötyvät globalisaation laajentamista maailmanmarkkinoista ja ovat myös edellytys sille, että tästä saadaan paras hyöty. Tästä kertovat kaikki ne kymmenet kansainväliset kauneuskilpailut, joissa maat asetetaan paremmuusjärjestykseen kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden, ympäristön hoidon, sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon tai jopa kansalaisten onnellisuuden perusteella.
Ne kertovat enemmänkin kuin vain sen, että sosiaalivaltio korkeine veroineen ja kilpailukyky voidaan yhdistää. Ne kertovat että juuri laaja-alainen pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio on paras tapa kohdata globalisaation moninaiset haasteet. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei tietenkään ole koskaan ollut täydellinen, ja Suomi puolestaan on aina ollut hyvinvointipolitiikassaan muita pohjoismaita kitsaampi ja sen seurauksena niitä eriarvoisempi maa. Lisäksi on erityisesti Suomessa on hyvinvointivaltiota monin tavoin heikennetty ja ajettu alas viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kun julkisia palveluja on heikennetty, perusturvaa leikattu ja tulo- ja varallisuuseroja kasvatettu uusliberalismin hengessä.
Pohjoismailla on kuitenkin monen asian esikuvallisen hyvän hoidon perusteella edelleen sekä uskottavuutta että puhevaltaa globalisaation hallinnassa. Pohjoismaisessa yhteistyössä globalisaatio onkin nostettu keskeiseksi teemaksi sekä pohjoismaitten neuvoston että pääministereiden toimesta. Toisin kuin globalisaation hallintaa korostaneet parlamentaarikot, painottivat pääministerit, ainakin ennen kuin finanssikriisi iski, sitä, mitä pohjoismaitten tulisi yhdessä tehdä sopeutuakseen paremmin globalisaatioon. Tämä voi tarkoittaa monenlaisia asioita, usein myös vaatimusta uusliberalistisen ohjelman omaksumisesta. Globalisaatioon sopeutuminen on tietenkin myös tärkeä yhteistyön kohde, ja nimenomaan silloin jos ja kun sen perusta on hyvinvointivaltiota ja globalisaatiossa menestysmahdollisuuksia heikentävän uusliberalismin torjuminen. Siksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin esitteleminen, sen edellytysten turvaaminen ja sen kehittäminen ja vahvistaminen on myös parasta globalisaation hallintaa jota tulee muillekin suosittaa.
Esitän seuraavaksi joitain välittömiä toimia, joita Suomen tulee paremman globalisaation hallinnan edistämiseksi ajaa.
Kansainvälisten järjestöjen ja rahoituslaitosten demokratisointia ja niiden avoimuuden lisääminen
– maailmanpankin ja kv. valuuttarahaston hallinnon ja äänivallan uudelleenjakoa kehitysmaiden asemaa vahvistavalla tavalla
– ylikansallisen uuden reservivaluutan (jo Keynes ehdotti tällaista nimellä bancor) luominen niin, ettei valtioiden tarvitse turvautua epävakaisiin kansallisiin valuuttoihin
– YK:n turvallisuusneuvostoa laajennetaan uusilla kaikista maanosista tulevilla pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvien jäsenvaltioiden määrää lisätään
– G 20:n kaltaista säännöllisesti kokoontuvaa ja globalisaationhallintaa kehittävää tarvitaan, mutta sen legitimiteettiä ja edustavuutta tulee parantaa siten, että siihen osallistuvat kaikki YK:n em. tavalla uusittavan turvallisuusneuvoston maat
– kaikkien kansainvälisten järjestöjen toimintaan on vakiinnutettava sekä parlamentaarinen että aidosti kansalaisyhteiskuntaa edustavien järjestön edustava osallistuminen
– kansallisten keskuspankkien ja Euroopan keskuspankin ylikorostetun itsenäisyyden kaventaminen siten, että nekin ovat viime kädessä kansanvaltaiselle vallankäytölle vastuullisia
Kansainvälisen kaupan ja investointien pelisääntöjen kehittäminen
– WTO:n sääntöjen soveltamista kehitetään siten, että WTO määrittelee kaupan yleiset säännöt joiden edelle menevät WTO:n sellaisenaan soveltamat ILO:n määrittämät työn perusoikeuksia koskevat sopimukset sekä perustettavan uuden maailman ympäristöjärjestön WEO:n ympäristön ja biosfäärin suojelemiseksi määrittämät normit. Tällaisia ovat mm tulevan ilmastosopimuksen määräykset ja vanhastaan esim. kaupan uhanalaisilla lajeilla ja niistä tehdyistä tuotteista kieltävä CITES-sopimus
– millloin jossain maassa harjoitetaan ympäristö- tai sosiaalista dumppausta ja eri sopimusten kieltämiä käytäntöjä on tällaisiin vientituotteisiin kaikkien maiden oikeus/velvollisuus soveltaa vähintään aiheutetun haitan ja vahingon kustannuksia vastaavia rangaistustulleja
– vähiten kehittyneiden maiden hyväksi luotuja preferenssijärjestelyjä vahvistetaan ja perustetaan mukauttamisrahasto tukemaan näiden maiden kansainvälisen kaupan ja tuotantorakenteiden muutoksista aiheutuvia sopeutumistarpeita
– neuvotellaan edustavalla pohjalla vahva investointeja koskeva sopimus, joka toisin kuin OECD:ssa valmisteltu luonnos MAI-sopimukseksi ottaa lähtökohdakseen investoivien yritysten ja hallitusten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon kehittämisen jälkimmäisten asemaa vahvistavaksi ja nimenomaisesti oikeuttaa ympäristön, kuluttajien, vähemmistö- ja kansallisten kulttuurien ja kielien suojelemiseksi tarpeellisten säännösten soveltamisen
Finanssimarkkinoiden keinottelumahdollisuuksien rajoittaminen ja valvonnan lisääminen
– kaikissa maissa ja EU:ssa EU:n päätöksellä otetaan käyttöön yleinen transaktiovero kaikille osake- ja arvopaperikaupalle
– otetaan käyttöön kansainvälinen valuutanvaihtovero, jonka tuotto osoitetaan kehitysyhteistyön lisärahoittamiseen ja em. mukauttamisrahastoon
– kaikki yksityiset finanssilaitokset (pankit, sijoitusrahastot ja vakuutusyhtiöt) asetetaan yhden rahoitustarkastuksen alaiseksi. Rajat ylittävien finanssilaitosten valvonnan on oltava myös ylikansallista
– kaikille finanssilaitoksille vahvistetaan oman pääoman vähimmäismäärä
– finanssilaitoksilta kielletään kaikki oman taseen ulkopuolinen kauppa sekä kaikki kauppa sellaisilla finanssijohdannaisilla, joiden noteeraus on kielletty valvotuissa arvopaperipörsseissä
– kielletään sellaisten spekulatiivisten termiiniostojen rahoittaminen, jota finanssilaitokset eivät itse hallinnoi
– kielletään rahoitustoimet ja rahoituslainat sellaisilta yrityksiltä ja henkilöiltä, jotka ovat rekisteröineet kotipaikakseen veroparatiiseja tai valvontakeitaita tai muutoin käyttävät niitä verojen kiertämiseen tai varallisuuden kätkemiseen
– ryhdytään toimiin uuden Global Financial Authorityn tai vastaavan finanssimarkkinoiden säätelyä koordinoivan ja johtavan kansainvälisen toimintakykyisen järjestön perustamiseksi
Listaus ei ole täydellinen välittömienkään toimenpiteitten osalta ja se on tarkoitettu osoittamaan vain suuntaa, johon globalisaation hallinnan täytyy pidemmällä aikavälillä päästä. Useimmat näistä löytyvät myös Joseph Stiglitzin johdolla toimineen komission YK:n kuun lopulla järjestävää finanssikriisi- ja kehityskonferenssia varten valmistamasta tuoreesta raportista, jossa esitetään myös paljon muita hyviä ajatuksia ja konkreettisia ehdotuksia. Kaiken kaikkiaan ne muodostavat hyvän ja johdonmukaisen kokonaisuuden uudesta ehkä parhaiten globaalikeynesiläisyydeksi nimitettävästä politiikkaohjelmasta, josta voi tulla uusi, vanhan uusliberalistisen Washingtonin konsensuksen korvaava hallitseva paradigma maailmantalouden uudelleenorganisoimiseksi.
Vallitsevassa finanssikriisin sävyttämässä ilmapiirissä näyttää siltä, kuin tällaiset edellämainitut elementit kattava konsensus olisi jo syntynyt. On kuitenkin täysin ennenaikaista juhlia tätä. Puheiden ja julkilausumien on myös muututtava konkreettisiksi päätöksiksi ja niitä toteuttaviksi toimiksi, ja tuumasta toimeen on tunnetusti maailman pisin työmatka. Hyvää tarkoittavat esitykset voidaan matkalla vesittää ja jopa muuttaa irvikuvikseen. Voidaan myös esittää oikeutettua kritiikkiä siitäkin, olisiko tällainen globaalikeynesiläinen ohjelma edes sellaisenaan toteutuneena toimiva ja riittävä ratkaisu globalisaation hallintaan.
Maailmanpolitiikassa sen enempää kuin kansallisessa politiikassakaan eivät hyvät ajatukset ja lupaukset muutu itsestään teoiksi ilman vahvaa kansalaisliikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan painetta. Sen luomisesta, vahvistamisesta ja konkreettisesta kohdentamisesta on tässäkin Vapaus valita toisin-tapahtumassa kyse.
