Kulttuuri yhteiskunnan rakentajana
Puheenvuoro Kulttuurin merkitys yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa symposiumissa Hämeenlinnan verkatehtaalla 25.4. 2009
Suomessa on tänä vuonna vietetty monin juhlallisuuksin vuoden 1809 merkkivuotta, jolloin Suomen satoja vuosia kestänyt yhteys Ruotsiin kuningaskunnan kiinteänä osana päättyi ja Suomesta ensimmäistä kertaa tuli oma valtiollinen yksikkönsä Venäjän keisarin alaisena autonomisena suurruhtinaskuntana. Sen merkittävin tapahtuma olivat Porvoon maapäivät maaliskuussa 1809 jolloin Venäjän ja Ruotsin sodan vielä jatkuessa säädyt kokoontuivat Porvooseen vakuuttamaan uskollisuuttaan Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, joka puolestaan imarteli suomalaisia nostamalla heidät puheessaan vastedes kansankuntien joukkoon ja konkreettisesti vakuutti pitävänsä voimassa maassa vallinneen Ruotsin vallan aikaisen oikeusjärjestyksen lakeineen ja säädöksineen.
Tämä oli iso askel Suomelle, joka vielä myöhemmin samana vuonna Haminassa allekirjoitetussa Ruotsin ja Venäjän välisessä rauhansopimuksessa esiintyi ainoastaan Venäjälle luovutettuna yhdeksänä erikseen lueteltuna Ruotsin itäisenä maakuntana ja joka koskaan Ruotsin vallan alaisuudessa ei ollut muodostanut edes erillistä omaa hallintoaluettaan, saatikka ollut jonkin myyttisen Ruotsi-Suomi nimisen valtakunnan toinen osa.
Tuskin kukaan osasi ennakoida sitä että kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat panivat liiikkelle vain reilu sata vuotta myöhemmin itsenäisen Suomen syntyyn johtaneen kehityksen. 200 vuotta sitten hahmotettu Porvoossa ja Haminassa alkunsa saanut suomalainen hallintovaltio, joka sai oman hallituksensa, ensin hallituskonseljin ja sitten senaatin nimisinä, rakentui asteittain ja vähitellen, ja kun sitten vuosisadan lopulla panslavismin nousu Venäjällä alkoi uhata Suomen pitkäjänteisellä ja vähittäisellä työllä rakennettua itsehallintoa, nostettiin kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat vähän epähistoriallisesti arvoon arvaamattomaan osana autonomia puolustustaistelua.
Se mikä oli kuitenkin olemassa jo kaksisataa vuotta sitten oli suomen kieli, joka oli ainoa kieli jota maan asukkaiden selvä enemmistö osasi paitsi puhua myös lukea ja kirjoittaakin. Jo 1740-luvulta on arvio, jonka mukaan yli puolet luterilaisen maan asukkaista osasi lukea ja nousi 1800-luuvun alussa jo selvästi korkeammaksi mm. myöhemmin 1700-luvulla toteutetun rippikoulun pakollisuuden kautta. Kirjoitustaito oli vähäisempää ja alkoi merkittävästi yleistyä vasta 1840-luvulta alkaen. Myös tästä kertoo suomenkielisen kirjallisuuden varsinainen perustajateos, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Maan asukkaiden enemmistön kieli ei siis vielä 200 vuotta sitten ollut missään tunnustetussa asemassa, eikä sen varassa tietenkään vielä ollut mitään sellaista kansallista kulttuuria, johon ajatus Suomen saamasta autonomiasta olisi voinut nojata. Suomenkielistä – tai myös karjalankielistä, jos eroa halutaan korostaa – kansanrunoutta ja arkkiveisuja oli tietysti ollut jo kauan ennen Agricolan ensimmäisiä suomenkielisiä kirjoja. Ennen autonomian aikaa ilmestyi suomeksi muutamia yksittäisiä hartaus- ja runokirjoja, ja ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, lyhtyaikaiseksi jäänyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat alkoi ilmestyä vuonna 1775. Vasta 1800-luvulla alkoi suomenkielisen kirjallisuuden kehitys. Merkkipaaluja olivat mm Turun Viikko-Sanomien ilmestyminen 1820, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustaminen 1831 ja nykymuotoisen Kalevalan julkaiseminen 1849.
Maan valtakieli – niin hallinnossa, talouselämässä kuin kulttuurissa – oli pitkään 1800-luvun lopulle saakka ruotsi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tämä ruotsinkielinen kulttuuri olisi ollut myös suomalaista ja merkittävä tekijä Suomen kansakunnan tai yhteiskunnan rakentamisessa. Voi myös kysyä, olisiko suomalainen kansakunta koskaan rakentunut jollei myös merkittävä osa maan ruotsinkielisestä sivistyneistöstä J.V. Snellmannista alkaen olisi vaihtanut kieltä fennomaanisen innostuksen merkeissä.
Jos Suomen kulttuuri olisi vain ja ainoastaan omissa oloissaan kehittynyt puhtaasti suomalaiskansallinen ilmiö se olisi merkittävästi köyhempää ja epäkiintoisempaa kuin se todellisuudessa on, kiitos maan kaksikielisyyden synnyttämän kilpailun ja vuorovaikutuksen ja kiitos tänne kulkeutuneiden erilaisten muualta tulleiden, täällä omaksuttujen, omaan käyttöön muokattujen ja yhä enenevässä määrin myös uusissa kuosissa takaisin maailmankulttuurille lahjoitettujen virikkeiden ja vaikutteiden.
Kulttuurin merkitystä kansakunnan rakentajana korosti tunnetusti J.V. Snellman, jonka mielestä ”pienen kansakunnan voima on sen sivistyksessä”. Samaan viittasi myös J.K. Paasikivi, kun hän 30-luvulla totesi puolustusmäärärahojen vähäisyyttä valittaneelle kenraali Mannerheimille, että hankintaohjelman vastustajat luottivat ”kulttuuripuolustukseen”, mihin Mannerheim oli todennut: ”Vai niin, luottavat siis Akateemiseen kirjakauppaan”.
Vanhemmista runebergiläisyritelmistä ja 20- ja 30-luvun Hakkapeliitta (suojeluskuntien aikakauslehden nimi)-hengen luomisyrityksistä huolimatta ei suomalaisidentiteetti sittenkään ole perustunut ensisijassa sotiin ja aseidenkalisteluun. Ei ole liioiteltua todeta, että kulttuuriin – tain snellmanilaisittain sanoen sivistykseen – panostamisella on ollut ratkaiseva merkitys suomalaisen kansallisen tietoisuuden kehitykselle ja koko kansakunnan ja yhteiskunnan rakentumiselle 1800-luvun suomalaisuuden nousun ja valtiollisen kehityksen vuosina.
Ei ole myöskään pelkkä sattuma, että Suomen taiteiden Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eino Leinon, Jean Sibeliuksen ja Helena Schjerfbeckin nimiin liitetty kultakausi osui samaan aikaan kuin sortovuosien aikana Suomen kansallisen identiteetin ja koko olemassaolomme tulevaisuus koettiin erityisen uhanalaiseksi.
Kulttuuuri/sivistys liittyi Suomessa pitkään kansanvalistusajatteluun ja kansanliikkeisiin. Suomi, kutenh muut pohjoismaat, on ollut todellinen kansanliikeyhteiskunta. 1800-luvun lopulla syntyneet vahvat kansalaisjärjestöt ja -liikkeet, työväenliikkeen ja sen eri haarojen (ammatillinen liike, työväen urheiluliitto, E-osuuskauppaliike, työväen sivistys- ja näyttämöjärjestöt ym) ohella myös talonpoikaisen Suomen järjestäytyminen – maamiesseurat, nuorisoseurat, pienviljelijäin ja maataloustuottajien järjestöt, 4-H-liike, pellervolainen osuustoiminta, maalaisliitto – kaikista kansankerroksista (ruotsinkielistä yläluokkaa lukuun ottamatta) voimansa koonnut raittiusliike, ruotsalaisuusliike, urheiluseurat, herännäisyysliike, kotiseutuyhdistykset ja vapaapalokunnat, sekä vähemmän rohkaisevasti myös suojeluskunnat ja punakaartit, kokosivat kansan melkein kokonaisuudessaan henkeä, aatetta ja sivistystä kohottaviin ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen johdattaviin ja kouluttaviin kansalaisyhteiskunnan rientoihin.
Suomi on yhä edelleen muiden pohjoismaiden tavoin kansanliikeyhteiskunta, jos ei muuta niin verrattuna jokseenkin kaikkiin muihin maihin. Kuitenkin muutokset ovat olleet meilläkin valtavia. Ajatelkaamme vaikka kohta kohdalta mitä äsken luettelemilleni kansalaisjärjestöille on tapahtunut. Dramaattisin muutos koskee puolueita, jotka aikanaan ovat syntyneet ja toimineet todellisina laaja-alaisina kansanliikkeinä.
Vuosi SKDL/Vasl SDP ml/keskusta Kokoomus
1951 63 000 71 000 169 000 81 000
1962 61 000 44 000 270 000 86 000
1970 51 000 60 000 288 000 81 000
1979 55 000 99 000 306 000 72 000
1989 33 000 85 000 286 000 70 000
1995 16 000 70 000 257 000 47 000
2008 9 600 50 000 176 000 40 000
Nämä luvut suuntaa-antavina eivät edes oikealla tavalla kerro muutoksen suuruutta. Todelliset luvut tälle päivälle ovat ainakin SDP:n ja keskustan osalta oleellisesti pienempiä. Näiden rinnalla ainoa uusi poliittinen liike Suomessa eli vihreät eivät lähes kymmenen prosentin ääniosuudestaan huolimatta ole enää houkutellut kuin kolmisentuhatta varsinaista jäsentä riveihinsä.
Samansuuntaisia, joskin huomattavasti loivemmin laskeviä jäsenyyslukuja voidaan esittää myös monista muistakin vanhoista kansalaisjärjestöistä. Tällä on merkitystä ennen kaikkea sille, miten demokratia toimii ja miten ihmiset kokevat vaikuttamismahdollisuutensa, mutta sillä on myös kulttuurinen ulottuvuus.
Mutta samalla tavoin kuin perinteisen poliittisen järjestö osallistumisen väheneminen ei välttämättä ole suinkaan sama asia kuin poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen heikkeneminen, ei kansanliikkeiden jäsenkato tarkoita myöskään sitä, että se kulttuurityö ja kulttuuriosallistuminen joka niiden puitteissa aikanaan toteutui, olisi samassa suhteessa heikentynyt.
Jos perinteiseen poliittiseen osallistumiseen pettyneet ihmiset eivät liity puolueisiin ja osallistuvat aiempaa vähemmän vaaleihin, niin samanaikaisesti monet heistä ovat ottaneet käyttöön uusia poliittisen osallistumisen muotoja. Puolueisiin tai kansalaisjärjestöihin liittymisen asemesta he saattavat osallistua mielenosoituksiin, allekirjoittaa vetoomuksia tai muulla tavoin liittyä kampanjointiin jonkin konkreettisen, ajankohtaisen ja/tai rajatumman kysymyksen merkeissä. Tämä tapahtuu yhä enemmän nettimaailmassa, jonka nopeaa kasvu näkyy seuraavassa kuvassa
Nettiyhteisö Facebook perustettiin helmikuussa 2004 ja kesäkuuhun 2007 mennessä sillä oli jo yli 70 miljoonaa käyttäjää kaikkialla maailmassa. Sen kilpailijalla MySpacella oli vielä enemmän, yli 100 miljoonaa. Tätä nykyä Suomessa menee tuskin päivääkään ilman, että painettu media joutuu kertomaan taas jotain mitä Facebookissa on tapahtunut.
Blogimaailmasta alettiin puhua alle kymmenen vuotta sitten. Ei tarvitse olla mikään erityinen IT-asiantuntija ymmärtääkseen, miten perustavanlaatuisesti uudet teknologiat ovat muuttaneet maailmaa. Muutokset voivat olla minun ikäpolvelleni hämmentäviä, mutta kaikkiaan ne ovat ilman muuta myönteisiä – paitsi tietenkin talouden kehitykselle – tiedonvälityksen avoimuuden ja vapauden, demokratian, ja poliittisen vaikuttamisen, sekä myös kulttuurin kannalta.
Jos IT-vallankumouksen vaikutukset ovatkin voittopuolisesti myönteisiä, on se tuonut myös paljon uusia haasteita ja ongelmia, jotka liittyvät median keskittymiseen ja hallintaan sekä tietosuojaan, yksityisyyden suojaan ja luotettavuuteen, puhumattakaan sellaisesta kysymyksestä kuin tekijänoikeudet. On myös syytä nostaa esiin kysymys siitä, ovatko internet ja IT liiaksi anonymisoitumista, individualisointia ja eristyneisyyttä suosivia aidon kasvokkaisen yhteisöllisyyden kustannuksella.
