Sekularismi tarkoittaa periaatetta, että valtiollisten käytäntöjen ja instituutioiden tulee toimia irrallaan kaikista uskonnoista ja uskonnollisista näkemyksistä ja olla niiden suhteen neutraaleja. Se voidaan kuitenkin ymmärtää myös katsomuksena, jonka mukaan ihmisten toimintojen ja tekojen tulee perustua vain ja ainoastaan tietoon eikä uskonnollisiin näkemyksiin. Jälkimmäisessä muodossaan se voidaan nähdä vapaa-ajattelun ja ateismin yhteiskunnallisena pyrkimyksenä. Näin sen näkevät usein ne amerikkalaiset kristityt fundamentalistit, jotka surutta samastavat sekularismin ja ateismin, ja vastustavat myös sitä sekularismia, joka haluaa pitää valtion ja uskonnot toisistaan erossa.
Googlaamalla saadut artikkelit sekularismista kertovat siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti sovittua ja hyväksyttyä sekularismin määritelmää, vielä vähemmän jotain ”oikeata” määritelmää. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista, vaan paremminkin yleistä useimpien yhteiskunnallisten/poliittisten käsitteiden osalta.
Käsitteen ensimmäisenä käyttäjänä pidetään brittikirjailija George Holyoakea vuonna 1846. Holyoake kiteytti periaatteensa näin: ”Sekularismi ei ole argumentti kristinuskoa vastaan, se on siitä riippumaton, Se ei aseta kristinuskon väitteitä kyseenalaiseksi: se antaa tilaa muillekin. Sekularismi ei sano ettei valoa tai johdatusta löydy muuallakin, mutta katsoo että valo ja johdatus ovat sekulaarisessa totuudessa, jonka edellytykset ja vahvistus ovat itsenäisenä olemassa, ja vaikuttavat ikuisesti. Sekulaarinen tieto on tietoa, jonka perusta on tässä elämässä, joka vaikuttaa tämän elämän kulkuun ja tukee tämän elämän hyvyyttä, ja on testattavissa tämän elämän antaman kokemuksen pohjalta.”
Vaikka henkilökohtaisesti olen ateistina valmis yhtymään tähän Holyoaken näkemykseen, pidän kuitenkin tärkeänä, että yhteiskunnallisena periaatteena sekularismi ymmärretään ja sitä käytetään sillä tavoin suppeammassa ja täsmällisessä mielessä, että se viittaa valtiollisten rakenteiden ja toimintojen neutraalisuuteen kaikkien uskontojen samoin kuin uskonnottomuudenkin suhteen. Puhun siis sellaisesta sekulaarisesta yhteiskunnasta, jota myös monet eri uskontojen kannattajat voivat tukea ja pitää tärkeänä.
Valtioiden ja uskontojen eroaminen on ollut pitkä trendi historiassa ja toivoisin myös voivani luottaa siihen, että se pitkällä aikavälillä jatkuu ja voimistuu. Osana omaa uskonnottomuuttani on ollut myös kasvava skepsismi edistysuskoakin kohtaan – vaikka sille on vahvoja sekularistisia perusteita – enkä siksi voi varmuudella väittää, että näin kuitenkaan aina kävisi. Ja vaikka trendi jatkuisikin, niin kyse ei koskaan ole suoraviivaisesta lineaarisesta prosessista, vaan matkalla voi monin paikoin ja ehkä maailmanlaajuisestikin tulla myös taantumuskausia. Ja missään tapauksessa sekularismin voittokulku ei ole sillä tavoin automaattinen – joku muu voisi sanoa kirkossa kuulutettu – etteikö sen puolesta olisi aina ja kaikkialla syytä aktiivisesti toimia, joskus jopa kamppailla.
Ja onhan tämä työ edelleen kesken myös Euroopassa ja meillä Suomessa. Ruotsissakin valtiokirkon purkaminen saatiin päätökseen vasta uuden vuosituhannen alussa, Suomessa tuntuu olevan vaikeata edes saada koko aihetta asialliseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se ei ole siis välittömässä yhteydessä siihen ns. maallistumiseen, joka näkyy uskonnollisten tapojen ja uskonnollisen retoriikan vähittäisenä heikkenemisenä ja valtiokirkon jäsenyyden laskuna. Itse asiassa tällainen maallistuminen on voinut jopa vankistaa valtiokirkon asemaa, jota saatetaan pitää tuttuna ja harmittomana verrattuna niihin fundamentalistisiin trendeihin, joita esim. valtiollistettujen teologisten tiedekuntien valvonnan ulkopuolella tapahtuva pappiskoulutus voisi vahvistaa.
Jos jokin seikka lyhyellä aikavälillä tulee sekularistisia vaatimuksia kasvattamaan niin se on paremminkin kasvava uususkonnollisuus, jossa valtiokirkko ja valtauskonto saavat uusia kilpailijoita sekä uusista kristillisistä liikkeistä että islamilaisuudesta ja muista uskonnoista. Siten voi havaita, että tiettyjen piirien kiinnostus ja innokkuus peruskoulun kanssa kilpailevien ns. kristillisten koulujen verovaroista tapahtuvaan tukemiseen on osin laantunut sen vuoksi, että kristillisten koulujen tukeminen nostaa välittömästi kysymyksen siitä, eikä samoin perustein tulisi tukea myös islamilaisia kouluja.
Monikulttuurisuus ja kilpailevien uskontojen ilmaantuminen vanhojen valtauskontojen reviirille ei ole vain jälkimmäisten haaste vaan voi olla uhka myös sekulaarisuudelle. Ajankohtainen esimerkki on se, miten poikien ympärileikkauksen nimellä tunnettu lasten pahoinpitely halutaan uskonnollisen tradition hyväksymisen nimissä legalisoida. Ja miksi yksiselitteisesti tieteenvastaisten uskomusten kuten esim. kreationismin opettaminen lapsille (jota tekevät muutkin kuin vain kristityt fundamentalistit) pitäisi hyväksyä silloinkaan kun se tapahtuu ilman julkista avustusta toimivissa yksityisissä kouluissa? Entä huntujen tai muiden uskonnollisten tunnusten käyttö oppilaitoksissa? Tai uskontoperusteinen vaatimus sukupuolten erottamisesta uimahalleissa?
Tällaisia kysymyksiä ja uskontopohjaisia sekularismin haastavia yhteentörmäysmomentteja on Euroopassakin kasvava määrä. Niitä ratkottaessa on tärkeätä, ettei monikulttuurisuuden ja uskonnonvapauden nimissä tehdä sekulaarin yhteiskunnan kanssa ristiriitaisia ratkaisuja. Todettakoon, että nämä olisivat haasteita myös ilman lisääntyvää maahanmuuttoa ja etteivät ne tee maahanmuuttajavihamielistä saatikka rasistista politiikkaa millään tavoin hyväksyttäväksi.
Sekulaaristen periaatteiden toteuttamisessa maailman maat jakaantuvat hyvin laajaan kirjoon. Sekularismistaan perustuslaillisella tasolla tunnetuimmat maat ovat ehkä Ranska, Turkki, Yhdysvallat ja Intia. Näistä vain Ranskassa periaatteen voi katsoa olevan sekä käytännössä toteutettu että vähiten uhanalainen.
Turkissa periaatteesta pidetään kiinni, vaikkakin demokratian kannalta hyvin kyseenalaisesti luottamalla armeijaan sen viimesijaisena puolustajana. Maan hallituksen muodostanut maltillinen islamistipuolue on ilmoittanut kunnioittavansa periaatetta, mutta sitä epäillään todellisen agendansa piilottamisesta ja puolue välttyi niukasti lakkauttamiselta äskeisessä niukasti perustuslakituomioistuimen käsittelyssä. Armeijaakin merkittävämpi ja paljon hyväksyttävämpi turva sekularismin kunnioittamiselle Turkissa on kuitenkin jäsenyysperspektiivi Euroopan Unionissa, ainakin niin kauan kuin Turkin jäsenyysneuvottelut Euroopan unionin kanssa jatkuvat eikä ovea suljeta turkkilaisten enemmistön edelleen kannattamalta toiveelta päästä aikanaan unionin jäseneksi. Jos neuvottelut katkeavat tulevat antisekulaariset voimat Turkissa vahvistumaan. EU-jäsenyyden pitäisi toteutuessaan olla varmin tae Turkin sekulaarisen yhteiskunnan säilymiselle, mutta aivan varmaa se ei ole. Eihän EU ole kyennyt vaatimaan sekularismin johdonmukaista toteuttamista esim. sellaisissa vahvoissa katolisissa jäsenmaissaan kuin Irlanti ja Puola, ja yritettiinhän EU:n perustuslakisopimukseenkin ympätä julistuksellista uskonnollisiin (kristillisiin) arvoihin sitoutumisesta.
Harvassa maassa perustuslaille osoitetaan yhtä paljon muodollista kunnioitusta kuin Yhdysvalloissa – voisi jopa sanoa sen olevan jumaloidussa asemassa. Yhdysvaltain perustuslaista tuli 1700-luvun lopun aikaansa nähden – ja myös sen perustajaosavaltioiden omiin perustuslakeihin nähden – poikkeuksellisen puhdas sekulaarinen dokumentti. Kuinka tarkoituksellisesti näin tapahtui on jatkuvan historiallisen väittelyn kohde Yhdysvalloissa. Suuri torjunta kohdistuu väitteeseen, että Thomas Jefferson ja monet muutkin USA:n perustuslain isistä olisivat olleet kaappi-ateisteja, mutta kiistattomia teokratian vastustajia ja uskonnonvapauden kannattajia he ainakin olivat.
Jumalvapaasta perustuslaistaan huolimatta Yhdysvallat on tänään maailman uskonnollisimpia maita. Maan rahassa lukee lukee ”In God we trust”, kongressin istunnot aloitetaan rukoushetkellä, kreationismi on saamassa kouluopetuksessa tasavaeroisen aseman evoluutio-opetuksen rinnalla, korkeimman oikeuden jäsen perustelee kuolemanrangaistuksen vaatimusta Raamatun tekstillä ja kristityllä fundamentalismilla on ollut todellista vaikutusta myös maan ulkopolitiikkaan. Mielellään luottaisi siihen, että Obaman valinta olisi katkaissut tämän sekularismoa uhkaavan kehityksen Yhdysvalloissa, mutta varma siitä ei voi olla.
Intian perustuslaki on nimenomaisesti sekulaari, mutta maassa vaikuttaa hindu-enemmistöön vetoava voimakas hindifundamentalismi sekä muslimivähemmistön keskuudessa vastareaktiona voimistuva islamilainen fundamentalismi. Molemmat ovat myös ruokkineet terrorismia. Tosiasiassa Intia ei ole koskaan ollut sekulaari valtio, sillä se mm hyväksyy erilaisen siviilioikeuden soveltamisen eri uskontokuntien jäsenille. Monissa Intian osavaltioissa myös rajoitetaan uskonnonvapautta.
Valtioiden jatkumon toisesta päästä löytyy erittäin pitkä lista valtiouskontoa ylläpitäviä maita. Jokseenkin kaikki islamilaisenemmistöiset maat ovat tällaisia. Muita valtiouskontojen maita ovat monet katolisenemmistöiset maat, Pohjolan luterilaiset maat (Ruotsia lukuunottamatta), Kreikka ja Kypros ortodoksisina maina sekä buddhalaisuuden valtionuskonnoksi määritellevät maat Bhutan, Kambodža ja Thaimaa. Israel on juutalaisvaltio, mutta juutalaisuuden kriteeri ei ole vain uskonnollinen.
Itse asiassa sellaisten maiden lista, joissa ei jokin uskonto olisi perustuslaillisesti tai muuten lainsäädännöllisesti jossain erityisasemassa, on lyhyempi kuin em. valtiouskonnollisten maiden lista. Toisaalta ihmisten arkielämän sekulaarisuuden ja todellisen uskonnonvapauden kannalta tilanne voi monissa em. valtiouskontojen maissa olla paljon parempi kuin joissain virallisesti sekulaarisissa valtioissa.
Oma lukunsa ovat sitten nimenomaisesti teokraattiset valtiot, joista kaksi selvintä tapausta ovat YK:n jäsenvaltioista Vatikaani ja Iran, joissa poliittinen valta on kokonaan tai viime kädessä uskonnollisilla johtajilla.
Mitä on ajateltava siitä, kun valtiot joista vain harvat täyttävät sekularistiset kriteerit, ryhtyvät yhdessä sponsoroimaan kulttuurien, sivilisaatioiden tai uskontojen vuoropuheluna markkinoituja tapahtumia ja prosesseja? Tietenkin kaikki sellainen toiminta joka tähtää ja myös johtaa uskontoihin tai kulttuurieroihin liittyvän terrorismin tai muun avoimen väkivallan käytön tuomitsemiseen ja vähenemiseen on tärkeätä ja tervetullutta. Mutta yhtä lailla täytyy kysyä, miten hyväksyttävää ja aitoa voi olla sellainen kulttuurinen vuoropuhelu, jonka yhtenä sponsorina – kuten nyt New Yorkissa YK:ssa pidettävälle kokoukselle – on Saudi-Arabia, yksi maailman räikeimmin ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta loukkaavista maista.
Sekulaarin yhteiskunnan puolustajien on pidettävä huoli siitä, että myös uskontoja tunnustamattomat ihmiset otetaan tasaveroisina mukaan kaikkiin tällaisiin vuoropuheluihin. Uskonnonvapauteen sekulaarisessa yhteiskunnassa kuuluu paitsi oikeus valita mikä uskonto tahansa ja harjoittaa sitä – niin kauan kun sen harjoitus ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia ja demokraattisen yhteiskunnan lakeja – samoin kuin oikeus tulla tasaveroisesti kohdelluksi siitä riippumatta mitä uskontoa tunnustaa, myös se että samat oikeudet on tunnustettu niillekin, jotka nimenomaisesti eivät mitään uskontoa tunnusta.
On erittäin tärkeää, että Suomen kaltaiset vankasti ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja niiden edistämiseen kaikkialla maailmassa sitoutuneet maat arvioivat niitä myös siinä valossa, miten sekulaarin yhteiskunnan periaatteita kunnioitetaan ja toteutetaan. Kun maailmassa on monia kiitettävää työtä tekeviä kansainvälisiä ja kansallisia kansalaisjärjestöjä, jotka tekevät jatkuvasti ja julkaisevat säännöllisesti arvioita ja vertailuja niin ihmisoikeuksien kunnioituksen, sananvapauden täytäntöönpanon, ympäristönhoidon tason, korruption esiintymisen tai tasa-arvon toteutumisen suhteen, niin olisi tärkeätä että näiden rinnalle saataisiin myös luotettava arviointi- ja vertailuprosessi siitä, miten sekulaarin yhteiskunnan periaate eri maissa toteutuu. Sellainen antaisi tulevaisuudessa nykyistä paremman pohjan arvioida sekulaarin yhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta.
VTT, dosentti Erkki Tuomioja
Darwin-symposio 14.11. 2008, Helsingin normaalilyseo
