L.A. Puntilasta tuli Suomen sosialidemokraattisen puolueen jäsen keväällä 1965, jolloin hän 21.5. jätti jäsenhakemuksensa Sörnaisten sosialidemokraattisen työväenyhdistykseen ja samalla puolueeseen liittymistä varten. Kyseessä oli pieni, mutta vakaasti (vanha)leskisläisillä linjoilla pysyttäytynyt Helsingin piirin perusosasto, johon hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajan, Atte Pohjanmaan neuvosta hakeutui.
On helpompi ja oikeampi käsitellä Puntilaa SDP:n jäsenenä kuin sosialidemokraattina. Vaikka nykyisin saattaa jo nähdä kirjoitettavan täysin anakronistisesti Puntilasta sosialidemokraattina jo sodan aikana, ei häntä ennen puolueen jäseneksi liittymistään pidetty sosialidemokraattina eikä edes epäilty sellaiseksi. Hän ei myöskään itse väittänyt tällaista. Puntila ei kuitenkaan ollut ennen SDP:hen liittymistään minkään muunkaan puolueen jäsen, vaikka häntä 30-luvulla pidettiin lähellä maalaisliittolaisena, minkä puolueen liepeillä hän järjestötyöhön osallistumatta liikkui.
Puntila oli yleisporvari, joka myös aktiivisesti 40-luvulla toimi porvarillisten puolueiden (vaali)yhteistyön taustalla. Tämä toiminta oli suunnattu kommunisteja vastaan, ja Puntilan piirissä oli myös tannerilaisia sosialidemokraatteja. On myös vahvistamaton tieto, että SDP:n silloinen puheenjohtaja Emil Skog olisi pyytänyt häntä puolueen ehdokkaaksi v. 1948 vaaleihin.
Luontevampaa oli 50-luvulla kuitenkin olettaa Puntila kokoomuslaiseksi. Häntä lähestyttiin kolmekin kertaa – v. 1952. 1955 ja 1965 – pyynnöllä ryhtyä kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaaksi, joskin näyttää siltä että tälle ei ole muuta lähdettä kuin Puntilan omat merkinnät. Joka tapauksessa Puntila sanoo torjuneensa tällaiset lähestymisyritykset ja kerran hän myös julkisesti tiedotteella vuoden 1958 eduskuntavaalien alla dementoi jossain lehdissä olleen uutisen, että hän olisi asettumassa Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi.
Kuitenkin kun Honka v. 1961 luopui presidenttiehdokkuudesta tarjoutui Puntila kokoomukselle presidenttiehdokkaaksi. On spekuloitu että Puntilan tällöin saamat rukkaset olisivat ohjanneet hänen hakeutumistaan SDP:hen, mutta näiden välillä ei välttämättä ole muuta yhteyttä kuin se, että kokoomuksen ehdokkaana esiintyminen olisi tehokkaasti sulkenut pois Puntilan mahdollisuuden enää liittyä sosialidemokraatteihin.
Mikään sosialidemokraattinen aatepoliitikko Puntila ei ollut eikä sellaisena pyrkinyt esiintymään. Sosialismiin, joka 60-luvulla koki käsitteenä SDP:ssä tietynlaisen renessanssin, hän suhtautui eksplisiittisen torjuvasti. Jonkun kerran hän saattoi viitata Ruotsin hyvinvointivaltioon pyrkivään sosialidemokratiaan esikuvana, mutta ilman erityisempää hyvinvointivaltiorakenteisiin liittyvää pohdiskelua tai perehtymistä ruotsalaiseen aatekeskusteluun. Toisaalta Puntilan sopeutumista SDP:hen helpotti se, että hän ei vieroksunut valtiojohtoisuutta sinänsä, vaan kannatti vahvaa valtiota snellmanilaisessa ja ehkä myös vähän Yrjö Ruudun kansallissosialismia muistuttavassa hengessä.
SDP:n jäsenyys oli Puntilalle ennen kaikkea reaalipoliittinen valinta tilanteessa jossa SDP oli vahvasti nousussa. Puntilalla oli luennoillaan tapana suosittaa opiskelijoille järjestäytymistä johonkin suurimmista kansanliike-puolueista, sillä niiden kautta vaikutusmahdollisuudet olisivat parhaat. Ja vuoden 1966 eduskuntavaalien lähestyessä parhaat vaikutusmahdollisuudet näyttivät avautuvan juuri hajaannuksestaan toipuvan SDP:n kautta.
Toinen, Puntilan vähemmän julkisesti esittämä perustelu valinnalleen oli vetoaminen siihen, että Suomi joutuisi kahdessa vuosikymmenessä joko kommunistien tai sosialidemokraattien johtoon, ja hän valinnallaan kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä oli tietenkin sellainen perustelu, jonka saattoi toivoa vakuuttavan Puntilan porvarillisia ystäviä Kulttuurirahastossa ja muualla.
Oli luonnollista että Puntilan motiiveja liittyä puolueeseen epäiltiin karriäristisiksi, kuten myös toisen vähän aiemmin SDP:hen näyttävästi liittyneen tulokkaan Pekka Kuusenkin. Kumpikin tulokas menestyi SDP:ssa heti alkuun varsin hyvin: molemmat valittiin hyvällä äänimäärällä eduskuntaan, molemmat nousivat ensimmäisellä vaalikaudellaan valiokuntien puheenjohtajiksi, Kuusi ulkoasiainvaliokuntaan ja Puntila erikseen perustettuun tilapäiseen alkoholilakivaliokuntaan. Puntila valittiin vaalikauden lopulla jopa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.
Molemmat kuitenkin myös pettyivät. Eduskuntatyö jäi kummallakin vain yhden kauden mittaiseksi. Kuusi jäi valitsematta v. 1970 vaaleissa, Puntila ei edes asettunut ehdokkaaksi koska ilmeisen realistisesti arveli, myös heikoksi jääneen kunnallisvaalimenestyksensä perusteella, ettei häntä tultaisi enää valitsemaan uudelleen. Vielä vähäisemmät hänen mahdollisuutensa olivat v. 1972 hajotusvaaleissa, joihin hänet kuitenkin saatiin houkuteltua ehdolle.
Sekä Puntilan että Kuusen oletettiin tähtäävän presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi. Puntilan osalta tällä ei koskaan ollut mitään reaalista pohjaa SDP:ssa, eikä lopulta Kuusenkaan osalta, vaikka hän huomattavasti pitempään tällaisia toiveita elättelikin. Puolueeseen tullessaan Kuusi profiloitui Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikan kannattajana eikä nähnyt itseään Kekkosen syrjäyttäjänä vaan perillisenä, mutta ei Puntilakaan minään Kekkosen vastustajana halunnut profiloitua.
Tästä minulla on omaakin kokemusta. Kuuluin nuorempana radikaalina niihin, jotka halusivat ajaa Kekkosesta ns. vasemmalta ohi ja toivoivat vuoden 1968 presidentinvaaleihin vasemmiston yhteistä ehdokasta. Kun vasemmistopuolueet eivät tästä kuitenkaan keväällä 1967 olleet kiinnostuneita niin olin I-C Björklundin kanssa kokoamassa sekä SDP:n että SKDL:n liepeillä pyörivää ryhmää keskustelemaan mahdollisuudesta asettaa riippumaton vasemmistolainen presidenttiehdokas. Kun tämä todettiin epärealistiseksi ajattelimme seuraavaksi markkeerata asiaa kääntymällä porukalla julkisesti jonkun arvostetun vasemmistolaisen puoleen ehdokaspyynnöllä, jonka tämä sitten ennakolta sovitulla tavalla asialle ymmärrystä osoittavalla tavalla torjuisi. Kun tämäkin raukesi niin ajattelimme vielä koota nimiä johonkin presidentinvaaliasetelmaa kriittisesti tarkastelevaan ja vasemmiston yhteistyötä painottavaan julkilausumaan. Puntila ei ollut näissä riennoissa mukana, mutta kävimme kuitenkin Björklundin kanssa eduskunnassa häntä asian merkeissä tapaamassa. Kysymys ei ollut hänen ehdokkuudestaan, vaan vähän täsmentämättömästä keskustelusta tarkoituksena saada selvyyttä siihen, pitikö hän puuhailuamme ylipäätään oikeana. Puntila kuunteli meitä kohteliaasti ja tiettyä ymmärrystä osoittaen, mutta pysyi lojaalina SDP:n Kekkosen taakse asettautuneelle linjaukselle. Mielikuvaksi jäi, että hän oli varovaisuudestaan ja varautuneisuudestaan huolimatta yhteydenotosta mielissään, mutta sen perusteella oli vielä mahdotonta sanoa, olisiko hän ollut vastaanottavampi jos asialla olisi ollut kahta 20-kesäistä opiskelijaradikaalia vakavampi taho.
Mainitsin edellä myös Kuusen siksi, että hänet ja Puntila saatettiin myös nähdä jonkinlaisina kilpailijoina. Jos Puntila oli leimallisesti puolueen oikeistosiiven mies, niin Kuusi oli helpompi liittää puolueen vasemmistoon kuin oikeistoon. Eduskuntavaalikampanjan aikana Puntilalta myös nimenomaan tivattiin hänen suhtautumistaan Kuusen ”tohtorisosialismiin”, mistä hän irtisanoutui. Erilaiset näkemykset näkyivät ennen kaikkea suhtautumisessa vasemmiston yhteistyöhön. Puntila kuului keväällä 1966 siihen vähemmistöön eduskuntaryhmässä, joka äänesti Paasion hallituksen ohjelman hyväksymistä vastaan tarkoituksenaan estää kansanrintamahallituksen nimittäminen ja SKP:n tulo hallitukseen.
Vastoin ennakko-odotuksia mitään erityisempää nimenomaista kilpailuasetelmaa Kuusen ja Puntilan välille ei kuitenkaan syntynyt. Yhdistävänä tekijänä oli sekin, että molemmat saivat kokea samankaltaista herrastaustaisiin tulokkaisiin kohdistunutta ns. pitkän linjan kenttäväen epäluuloa. Puolueen johdossa Rafael Paasio, jota molemmat tohtorit pyrkivät tukemaan ystävällisillä neuvoillaan – joita asianomainen ei aina erityisemmin arvostanut – heijasti samoja epäluuloja. Vielä on mainittava se Kuusen ja Puntilan yhteinen piirre, että kumpikin tahollaan teki monen vuoden ajan yksityiskohtaisia muistiinpanoja ns. presidenttikysymyksen kehittymisestä, omaa kiinnostustaan peittelemättä.
Kuten monista lähteistä eikä vähiten Puntilan omista runsaista muistiinpanoista ilmenee, tohtorit olivat myös keskenään läheisissä keskustelu- ja yhteistyösuhteissa, vaikka läheisemmästä ystävyydestä ei voikaan puhua. Molemmat olivat myös samassa Puntilan muistiinpanoissaan ”ryhmä X:ksi” nimeämässä eduskuntaryhmän kuppikunnassa., joka mm innokkaasti valmisteli hallitusratkaisua ja henkilövalintoja v. 1968. Paasio-kriittisyydestään huolimatta kumpikaan ei ollut osallinen hankkeessa jolla Paasio pakotettiin puolueneuvoston päätöksellä eroamaan pääministerin paikalta, ja molemmat olivat ryhmä X:ssä aktiivisesti torjumassa Kaarlo Pitsingin nostamisesta hänen seuraajakseen. Monipolviseen tapahtumaketjuun, joka lopulta päätyi Mauno Koiviston nousuun pääministeriksi, kuului mm Fagerholmin tarjoaminen ja hänen kieltäydyttyään eduskuntaryhmän puheenjohtajan Veikko Kokkolan nostaminen pääministeriehdokkaaksi. Tässä hankkeessa molemmilla tohtoreilla oli keskeinen rooli ja intressi, sillä heidän piti nousta ministereiksi Kokkolan hallitukseen. Puntila jo varomattomasti ehti ulkopuolisillekin esitellä itseään tulevana opetusministerinä. Koiviston Kekkoselle kertoman mukaan Puntilan aktiivisuus hallitusneuvottelijana romahti silloin, kun selvisi ettei hänestä tulisi ministeriä.
Se että Puntilan kausi sosialidemokraattisena kansanedustajana päättyi ryhmän puheenjohtajan arvostetussa asemassa ei ollut sekään vielä osoitus kovin suuresta arvostuksesta. Ryhmä oli kyllä nimennyt hänet yhdeksi ryhmän hallitusneuvottelijoista keväällä 1968 ja samana vuonna myös ryhmän varapuheenjohtajaksi, mutta mitään automaattista kruununprinssiä se ei hänestä ryhmässä tehnyt. Kekkosen suhtautumista Puntilaan hallitusneuvottelijana kuvaa presidentin päiväkirjamerkintä helmikuulta 1968, kun ryhmän neuvottelijat olivat Tamminiemessä hallitusneuvottelujen avauskierroksella, jolloin Puntila oli sortunut presidentin (ja muidenkin) mielestä tarpeettomaan valtio-oikeudelliseen saivarteluun: ”Kyllä se Puntila on 100 %:n hölmö. Hallitusneuvottelija! Saatana!”
Tämä ja muut Kekkosen päiväkirjamerkinnät kertovat aina yhtä paljon merkintöjen tekijästä kuin kohteestakin. Sama tietysti koskee myös Puntilan omia mittavia muistiinpanoja, joita hän selvästi teki rakentaakseen itselleen monumenttia. Ne ovat sodanjälkeisen Suomen historian tutkijoille välttämätön ja arvokas kokoelma, mutta niitäkin on myös käsiteltävä lähdekriittisesti.
Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Puntila valittiin ministeriksi nousseen Veikko Helteen seuraajana aivan vaalikauden lopussa äänestyksessä, jossa valintaan riitti vähemmän kuin puolet kaikista äänistä kahden muun ehdokkaan rinnalla. Kun soitin seuraavana päivän edustaja Antti-Veikko Perheentuvalle ja kysyin, kuinka tässä näin kävi, hän kertoi että useampi ryhmän ns. vasemmistolaisista oli päätynyt äänestämään Puntilaa, koska tämä ei tulisi enää olemaan ehdolla eduskuntaan. He laskivat, että uudella ryhmällä olisi silloin vapaammat kädet järjestäytymisessä, kuin jos valituksi olisi tullut joka seuraavassakin eduskunnassa istuva. Perheentupa myös arveli, ettei Puntila enää ehtisi mitään asioita sotkea, mikä oli ehkä optimistinen arvio kun Puntila ryhtyi omin päin yritykseen aikaansaada mies-ja-ääni-periaatteen – jonka takana puolue silloin tiukasti oli – vesittävä kompromissi vaalikauden loppua hallinneeseen korkeakoulujen hallinnonuudistuskiistaan.
Puntilan palattua yliopistolle eduskuntakautensa jälkeen hänestä tuli sittemmin laajemminkin kuin vain hallinnonuudistusta koskeneen korkeakoulujen ja opiskelijain tulevaa suuntautumista koskeneen kulttuurisodan keskeisiä johtajia ja taustavaikuttajia mm ns. kanslerisäätiössä.
Vaikka Puntila pettyikin odotuksissaan SDP:n osalta ei ole kuitenkaan oikein sanoa, että häntä olisi syrjitty tai muutoinkaan kohdeltu erityisemmin kaltoin ryhmässä tai puolueessa. Hän oli esim. keskeisesti mukana puolueen kulttuuripoliittisessa ja kansainvälisiä asioita koskeneessa työryhmätyöskentelyssä ja toimi puolueen kantaa Saksan kysymykseen valmistelleen työryhmän puheenjohtajana. Puolueen kantaa valtiosääntöuudistukseen valmistelleen työryhmän puheenjohtajana hän onnistui muuttamaan puolueen perinteisen kannan tasavallan presidentin valitsemisesta eduskunnassa suoraa kansanvaalia tukevaksi.
On todennäköistä että iso ja ainakin läpimenon ratkaissut osa Puntilan äänistä tuli puolueen perinteisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Vuoden 1966 vaaleissa sosialidemokraatit saivat oppositioasemansa ja vanhan, tosin hyvää vauhtia muuttumassa olleen kekkosvastaisuutensa siivittämänä paljon ääniä aiemmin porvareita äänestäneiltä piireiltä ja on luontevaa olettaa, että tämä kanavoitui helpoiten Puntilan äänestämiseksi SDP:n listoilla, vaikka ehdokas toki visusti pidättäytyi presidentin kritiikistä. Mutta oli Puntila toki pärjännyt hyvin sosialidemokraattien eduskuntavaaliehdokkaita koskeneessa puolueäänestyksessäkin, jossa hän oli Helsingissä kolmas. Se ei välttämättä ole kuitenkaan tulkittavissa kannatukseksi Puntilan linjauksille vaan heijasti sitä, että eduskuntavaalien ehdokasasettelussa, jossa oli mahdollista äänestää useampia ehdokkaita, puolueväki pyrki yleensä käyttämään ääntään niin, että puolueen ehdokaslistasta olisi tullut tasapainoinen ja monipuolinen, ja Puntilan toivottiin vetoavan uusiin potentiaalisiin äänestäjiin.
Puntilaan hänen taustansa ja akateemisuuteensa kohdistuvaa epäluuloa liennytti hänen aina kohtelias ja ystävällinen käyttäytymisensä ja pyrkimys sopeutua puolueen yleiseen toimintakulttuuriin, tai ainakin olla sitä avoimesti haastamatta. Tämä Puntilan huomaavaisuus ja kohteliaisuus – sekä mahdollisuus käyttää hyväksi Huhtamäki-yhtymän sponsoroimaa vieraanvaraisuutta – vetosi eduskuntaryhmässä erityisesti sen hiljaisempiin takarivin jäseniin, joita professorin huomaavaisuus kutkutti. Mutta yhtä paljon oli niitä, jotka ehkä samanaikaisestikin naureskelivat joillekin hänen piirteistään. Hänen tarjouksensa ryhtyä pitämään jonkinlaista valtiollisten kysymysten peruskurssia eduskuntaryhmän jäsenille ei oikein vedonnut useimpiin vanhoihin pitkän poliittisen työn tehneisiin kansanedustajatovereihin, joiden käytännön kokemus politiikasta olisi voinut olla vähintään yhtä hyödyksi aivan erilaista tietä eduskuntaryhmään nousseelle professorille.
Jos useat vähemmän prominentit puolueen kansanedustajat arvostivat Puntilaa, niin puolueen johdossa ei ollut tukimiehiä. Paasion pidättyvä suhtautuminen on tunnettua, mutta myöskään Kaarlo Pitsinki toisella siivellä ei häntä arvostanut. Väinö Leskinen taas suhtautui Puntilaan naureskellen, piti tätä politiikkaa ja sen kovuutta ymmärtämättömänä partiopoikana ja viihdytti myös Kekkosta Puntila-juoruilla. Puntila puolestaan vieroksui Leskisen boheemia elämäntyyliä ja paheksui julkisestikin tämän juomatapoja. Erkki Raatikaisella ei ollut minkäänlaista suhdetta Puntilaan, eivätkä Puntilan yritykset luoda suhteita tätä puoluesihteerinä seuranneeseen Kalevi Sorsaan tuottaneet tulosta. Mauno Koivisto oli itsekin tohtori eikä häntä häirinnyt Puntilan akateemisuus, mutta muutoin he eivät olleet läheisiä, eikä Koivisto tietenkään unohtanut sitä, että Puntila olisi loppuun saakka vastustanut hänen nostamistaan pääministeriksi v. 1968.
Puntilan sosialidemokraattisuus toi hänet myös lyhyeksi aikaa kunnallispolitiikkaan. Hän asettui syksyllä 1968 ehdolle Helsingin kaupunginvaltuustoon. Hän ei kuitenkaan tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa kunnallispolitiikkaan ja lienee asettunut ehdolle vain siksi, että siihen aikaan jokseenkin kaikki istuvat kansanedustajat katsoivat asemiensa varmistamiseksi eduskuntavaaleja silmälläpitäen välttämättömäksi olla ehdolla myös valtuustoon. Ehkä sekin, että hän ei ollut asettunut vuoden 1968 valitsijamiesvaaleissa ehdolle SDP:n ja neljän muun puolueen muodostaman Kekkosen vaaliliiton ehdokkaaksi lisäsi painetta mittauttaa kannatusta kunnallisvaaleissa.
Valtuustotyöskentelyyn Puntila osallistui äärimmäisen laiskasti ollen kaksi viimeistä vuotta kokonaan poissa kokouksista. Yliopistolla Puntilan vetämä poliittisen historian lisensiaattiseminaari oli kokoontunut perinteisesti keskiviikkoisin samaan aikaan kun kaupunginvaltuusto kahden viikon välein kokouksiinsa, eikä professori nähnyt aiheelliseksi siirtää seminaarin ajankohtaa. Keväällä 1969 hän kuitenkin oli paikalla siinä valtuuston kokouksessa, jossa käsiteltiin Puu-Käpylän tulevaa kaavoitusta. Sosialidemokraatitkin olivat kannattamassa suunnitelmaa rakentaa uusi betonilähiö purettavien vanhojen puutalojen tilalle. Valtuustossa esitettiin ponsi, jossa edellytettiin vanhan Puu-Käpylän säilyttämistä. Vastoin ryhmän kantaa kuusi SDP:n valtuutettua – Inkeri Airola, Aarne Laurila, Risto Sänkiaho, Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja sekä Puntila äänestivät hyväksytyksi tulleen ponnen puolesta. Silloisessa ryhmäkuria korostavassa puoluekulttuurissa vain Puntilan liittyminen radikaaliryhmään pelasti meidän muutoin odotettavissa olleilta kurinpitotoimilta.
On lopulta varmaan mahdotonta sanoa, minkä sortin sosialisti Puntila oikein oli, mutta varmaa on että betonidemari hän ei ainakaan ollut.
