Kun YK perustettiin maailmassa eli 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaation ydin: yhteenkasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.
Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiutumiskyvyn määräämissä rajoissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttämiseen.
Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuutemme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytykset määräytyvät maailmanlaajuisesti.
Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnollinen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten kasvava vauraus saadaan hallintaan ja palvelemaan yhteisesti määriteltyä ja yhteisesti tunnustettua hyvää? Tasavallan presidentti Tarja Halosen toiminta on tässäkin suhteessa ollut myös turvallisuutemme kannalta kauaskatsoista reaalipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikaisiin asenteisiin lukkiintuneiden vanhakantaisten kriitikoiden ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.
Vajaa kuukausi sitten päättyi New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä terästää maailman kaikkien maiden yhteistä sitoutumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaalien haasteiden ratkaisemiseksi sekä päättää maailmanjärjestön merkittävämmistä uudistuksista sen 60 vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen.
Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistuminen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttamiseen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin askeleen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.
Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämättömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maailmanlaajuisena toimijana. Nyt Ranskassa ja Hollannissa enemmistö on sanonut selvän einsä uudelle perustuslakisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisäävän markkinavoimien vapaata temmellystä.
Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EUta juuri so-siaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliittiprojektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäytys.
Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi. Päätökset jäsenneuvottelujen aloittamisesta Kroatian ja Turkin kanssa osoittavat unionin kuitenkin säilyttävän toimintakykynsä. Turkki herättää myös epäilyjä Euroopasa, eikä maa vielä ole suinkaan valmis EU:n jäseneksi. Mutta jos ja kun se sitä joskus 10 vuoden jälkeen on, on eurooppalainen Turkki EU:n jäsenenä merkittävä vahvistus Euroopan ja koko maailman vakaudelle ja turvallisuudelle.
Hyvät toverit!
Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhosta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista ja korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.
Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sitrasta säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähetteitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saattohoitoon. Yksi meidän keskeinen kilpailuvalttimme on – osaamisen, yrittämisen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvinvointivaltio. Sen sijaan että veronalennusten rahoittamiseksi ja tehokkuuden nimissä edelleen etsitään kohteita, joista sitä voisi leikata, on aika ryhtyä välttämättömiin korjauksiin jotta hyvinvointivaltion kestävyys turvataan.
Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskeskusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuilevista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.
Hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeellinen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnollista etsiä ratkaisuja täsmäkohdennetuista toimista, jotka auttavat pahimmissa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köyhyysloukkuja.
Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on universaalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perusteella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.
Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulusta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaalaisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään selvää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan, sillä se ei ainakaan Suomen houkuttelevuutta lisää tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kielestämme ja luonnonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettavana saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.
Meillä ei myöskään ole enää tarvetta jatkaa rajoituksia työvoiman vapaalle liikkumiselle EU:n uusista jäsenmaista, kun kahden vuoden siirtymäaika ensi vuonna umpeutuu. Suomessa työtä tehdään suomalaista lainsäädäntöä ja yleissitovia työehtosopimuksia noudattaen ja kun saamme varmuuden siitä että näiden valvonta toimii asianmukaisesti, ei ongelmia ole. Pelottelut sadoilla tuhansilla virolaisilla, jotka vain odottivat pääsyä Suomeen olivat täysin aiheettomia. Tulee vielä aika vanhenevassa Suomessa, jolloin joudumme kysymään, missä kaikki nämä virolaiset nyt ovat kun tarvitsisimme heitä hyvinvointivaltiomme pystyssä pysyttämiseksi.
Hyvät Toverit,
Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suhteellisen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskunnan yhteenkuuluvuuteen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin kohdistuvalla sosiaalipolitiikalle tämä ei synny. Siksi perusturvan tason riittävyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmarkkinatuen osalta – on turvattava.
Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyttäen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alkavat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu hallitusneuvotteluihin ottamaan annettuna paljolti uusliberalistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.
Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meilläkin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman tuloeroja kasvattavan ns. tasaveromallin perässä.
Hyvät Toverit,
Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.
Siihen kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksellisesti toimivana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväliseen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellaisia jossa julkinen valta on mukana merkittävänä omistajana, samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.
Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainasemassa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkäjänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muotoaankin ja suuntautua uusille aloille.
Hyvät Toverit!
Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisäämiseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimeomaan sellaisten kohtuuhintaisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.
Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaavoituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heikentämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotannon ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.
Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoiminen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettävissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Hallituksen budjettiriihen henki oli tässä selvä. Jopa niin pitkälle, että jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsäädäntöä oltava valmis tarkistamaan.
Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. SDP on muiden mukana omalla keskusteluaineistollaan haastamassa kansalaiset ja kuntapäättäjät aluehallinnon tulevia ratkaisuja koskevaan pohdintaan. Paikallishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haasteisiin on välttämätöntä. Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrittää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupunkiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tuntuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteistyökykyä osoittavat kunnat ainakin pääkaupunkiseudulla. Ilahduttavaa kuitenkin on, että kuntasektori kuntaliittoa myöten on tunnustanut muutosten välttämättömyyden.
Kuntien yhteenliittäminen ei aina ole itsestäänselvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkaupunkiseudun esimerkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän ja tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille.
