Globalisaation eettiset haasteet
Miksi juuri globalisaatio herättää erityisen paljon keskustelua etiikasta? Yksi vastaus on siinä, että globalisaatio tuntuu olevan ilmiö, jonka ihmiset kokevat kohtaavansa eräällä tavoilla yksin ja johon he etsivät joitain eettisiä ohjenuoria.
Kyse on ilmiöstä jota Zygmunt Bauman on kuvannut uusimmassa kirjassaan In Search of Politics. Samanaikaisesti kun inhimillisen vapauden määrä ainakin demokratian ulkoisten tunnusmerkkien perusteella ei liene koskaan ollut niin laajaa kuin maailmassa tänään niin ihmiset kuitenkin kokevat, että heillä on myös vähemmän vaikutusmahdollisuuksia siihen mitä maailmassa tapahtuu kuin ennen.
Merkittävä mutta ei ainoa syy vapauden lisääntymiseen on tietenkin liberaalisen demokratian voittokulku jonka seurauksena jollain tavoin demokraattisiksi katsottavissa maissa asuvien ihmisten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana suuresti kasvanut. Seikka mikä aikanaan innoitti Frances Fukuyaman julistamaan jo historiankin päättyneen liberaalisen demokratian voittoon totalitaarisista järjestelmistä.
Demokratian muodot ja aidosti vapaat vaalit eivät ole vapauden ainut osatekijä. Sosiaaliliberaalit painottavat sosiaaliturvan merkitystä ihmisten vapauttajina kantamasta yksilön kannalta kohtuuttomia sosiaalisia riskejä, kun taas libertarianistit painottavat henkilökohtaisten elämäntapavalintojen vapautta ja uusliberalistit taloudellisen toiminnan ja yrittämisen vapautta. Laajassa perpektiivissä on kaikkien suhteen tapahtunut vuosikymmenten kuluessa merkittävää vapauden kasvua.
Vapauden monimuotoinen kasvu on myös kiinteässä yhteydessä yhteiskuntien teknis-taloudellisen tuotantopohjan muutoksiin. Maatalousvaltaisissa agraariyhteisöissä ei elämäntapavalintojen vapaudelle ollut juurikaan sijaa. Sosiaalisen kansalaisuuden ja siihen liittyvän vapauden mahdollisti fordistiseen massatuotantoon ja -kulutukseen liittynyt ja suurten organisaatioiden varaan rakennettu kattava hyvinvointivaltio. Siirtyminen jälkiteolliseen verkostotalouteen on puolestaan suosinut talouden deregulaatiota ja antanut yksilöllisille verkkoliikkujille suunnattomasti laajentuneet valintamahdollisuudet.
Jos näin on niin mistä ongelmat ja voimattomuus? Kaikkia tämä ei toki koske, tai ainakaan he eivät sitä pysähdy miettimään. Globalisaatiossa ja tietoverkoissa on imua ja se avaa loistavia mahdollisuuksia sekä fyysiseen että virtuaaliseen liikkumiseen – ja monille myös uskomattomaan rikastumiseen.
Tällainen rikastuminen näkyy ennen muuta optiomiljonäärien ja formulakuskien saavutuksina. Vaurastaminen ei kuitenkaan rajoitu vain tällaisiin yksilöihin. On kiistatonta että globalisoituminen taloudellista kasvua vahvistavana ja sitä vaille aiemmin jääneihin maihin ja maanosiin tuottavana ilmiönä on nimenomaan Aasiassa muutamassa vuosikymmenessä nostanut sadat miljoonat ihmiset köyhyysrajan yläpuolelle ja vapauttanut heidät jatkuvasta nälänhädän uhan alla elämisestä.
Tämä on tosiasia vaikka kaikki maat – erityisen lohduton on ollut Saharan eteläpuolisen Afrikan kehitys – eivät ole päässeet myönteisestä kehityksestä osalliseksi ja vaikka globalisoituminen onkin samanaikaisesti myös voinut merkitä maiden sisäisten tuloerojen kasvua.
Kansainvälisen keskinäisriippuvuuden kasvu ei sinänsä ole uutta. Maailmankaupan suhteellinen laajuus ja pääomaliikkeiden vapaus oli monessa suhteessa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saavuttanut tason jolle yllettiin uudestaan vasta 60-luvulla. Kuitenkaan silloista kansainvälistymistä ei voi verrata nykyiseen globalisoitumiseen sen enempää määrällisesti kuin laadullisestikaan.
Yksi syy on ympäristökysymysten globalisoituminen.
Maapallon iäksi arviodaan n. 4,5 mrd vuotta. Elollisen elämän arvellaan alkaneen maapallolla n. kaksi miljardia vuotta sitten. Ihminen on nelisen miljoonaa lajia tuottaneessa luonnon evoluutiossa todella nuori, vain runsas 100 000-vuotias tulokas.
Enimmän osan ajastaan ihminen on elänyt jättämättä pysyviä jälkiä muuhun luontoon ja ympäristöönsä. Ihmisen elämä on ollut kovaa vaellusta luonnon armoilla ja ehdoilla. Pysyvään viljelyyn siirtyminen ja keinokastelujärjestelmien rakentaminen 10 000 vuotta sitten oli ihmisen ensimmäinen ympäristöä laajemmin muokkaava muutos. Toinen oli laajojen metsäalueiden hakkaaminen ja aavikoitumisen alullepano. Globaaliseti näiden merkitys jäi vielä rajalliseksi. Jo se ettei ihmisiä ajanlaskumme alussa ollut paria sataa miljoonaa enempää piti vaikutukset kohtuullisena.
1900-luku on ollut kiihtyvän väestökasvun aikaa. Vuodesta 1950, jolloin ihmisiä oli jo 2,5 miljradia, on luku noussut jo kuuteen miljardiin ja nousee parhaimmassakin tapauksessa ainakin 10 miljardiin ennen kuin kasvu voi pysähtyä.
Samanaikaisesti väestöräjähdyksen kanssa ovat myös ihmisten käytössä olevat tiedot ja taidot moninkertaistuneet. Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen saanut käyttöönsä yhä tehokkaammat keinot muokata ympäristöään, ammentaa siitä ravintonsa, energiansa ja raaka-aineensa sekä valmistaa yhä monimutkaisempia ja tehokkaampia tavaroita, koneita ja laitteita.
Vaikka tämä modernisaatioprosessi on voinut tuoda myös menetyksiä esiteollisen ajan yksinkertaisempaan elämäntapaan nähden, on ihmisten elämä kaiken kaikkiaan toki helpottunut, monipuolistunut ja pidentynyt. Yhä useampi meistä voi elää jo lähes koko biologisen elämänkaarensa loppuun saakka. Uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuva aineellisen elintason parantuminen on ollut edellytys kaikenpuoliselle inhimillisen vapauden kasvulle ja kulttuurin kehitykselle.
Tämän kehityksen tarkoittamattomista seurauksista olemme vasta hyvin myöhään tulleet tietoisiksi. Siihen liittyvä luonnonvarojen käyttö on suurelta osin osoittautunut kestämättömäksi ryöstöviljelyksi, jossa uusiutuvien varojen uusiutumiskykyyn tai uusiutumattomien varojen ehtymiseen ei pitkällä aikavälillä ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tehomaatalous, teolliset prosessit ja kasvava kulutus ovat työntäneet ympäristöön jatkuvasti lisääntyvän määrän myrkkyjä, jätteitä ja päästöjä.
Suhteutettuna elollisen luonnon parin miljardin vuoden ikään näyttäytyvät kaikki ihmisen toiminnan vaikutukset aikajanalla äkillisinä kohtasuoraan ylöspäin kohoavina piikkeinä, vielä jyrkempinä kuin maailman väestökehitystä kuvaava käyrä. Näin ilmaistuna ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla luon-nonhistoriallista kokemusta siitä, miten ihminen hallitsee toimintansa kaikkia ympäristövaikutuksia. Pelaamme omalla ja muiden lajien tulevaisuudella jättiläismäistä uhkapeliä.
Sellaiset asiat kuten otsonikato, happosateet, geenimanipulaatio tai kasvihuoneilmiö olivat vain neljännesvuosisata sitten osin asiantuntijoillekin tuntemattomia käsitteitä. Kuinka voisimme siis tietää vielä mitään varmaa siitä, mitä vaikutuksia ja seurauksia tällä kaikella on ihmisen ja muiden lajien tuleviin elinmahdollisuuksiin ja olosuhteisiin?
On mahdollista, että laajat ympäristömuutokset ovat jo luonnossa kumuloituneet sillä tavoin, että ne ovat peruuttamattomia. En itse jaa linkolaista käsitystä ihmisestä jo tuhoon tuomittuna lajina, mutta sitäkään ei voi varmuudella vääräksi osoittaa.
Tästä kaikesta ei ole seurauksia vain ekologialle. Yhtä suuressa määrin se muuttaa myös olosuhteita ja edellytyksiä, joiden vallitessa ihmisten ja yhteisöjen keskinäinen vuorovaikutus maailmassa rakentuu. Enemmän kuin puhetta corporate governance-käsitteestä tarvitsemme toimivaa global governance-ajattelua.
Valtiolliset rajat eivät ole ylittämättömiä. Enemmän tai vähemmän asevaraiset pyrkimykset niiden siirtämiseen ovat usein olleet kohtalokkaita. Nyt täytyy toivoa ja toimia sen puolesta että globaalisoituminen ja pyrkimykset rajojen madaltamiseen johtavat päinvastaiseen tulokseen, rauhanrakenteiden vahvistamiseen.
Ekologiset rajat ovat toisenlaisia. Niitä ei voi asevoimin ylittää eikä neuvotellen kumota. Edistysuskoinen kuvitelma siitä, että tiede ja teknologia mahdollistaisivat niiden siirtämisen, on sekin joutunut ekologisten realiteettien edessä väistymään.
Toisin kuin ensiaallon ”kasvun rajat”-kirjallisuus oletti ei luonnonvarojen ehtyminen ole ensimmäisenä eteen tuleva raja. Itse asiassa toimivassa markkinataloudessa ei tällaisia rajoja lainkaan ole, sillä kysynnän ja tarjonnan laki pitää huolen siitä, että esimerkiksi viimeinen öljybarreli on niin huikean kallis, ettei kenelläkään enää ole varaa ottaa sitä käyttöön.
Onkin selvää että muut raaka-ainevarojen käyttöön ja muihin ihmisen toimintoihin perustuvat luonnonympäristön kuormittamiseen ja muutoksiin johtavat seuraukset tuovat jatkuvan aineellisen kasvun ekologiset rajat eteemme jo paljon ennen kuin itse raaka-aineiden fyysinen niukkuus.
Näiden globaaliongelmien edessä monet tuntevat vetäytymiseen ja privatisoitumiseen johtavaa voimattomuutta ja ahdistusta. Kuitenkin nämä haasteet voivat samanaikaisesti olla myös yllyke korostetun eettisille pohdinnoille ja valinnoille. Hallitsemattomalta näyttävä maailmankehitys ja postmodernistien ”suuriksi kertomuksiksi” luonnehtimien vanhojen ideologioiden ja niiden varaan rakentuneiden liikkeiden ehtyminen nostavat yksilövastuun aiempaa korostetumpaan asemaan.
Eettiset valinnat nousevat elämäntapakysymyksiksi. Joitain näistä voi pitää privatisoitumisena, mutta niilläkin on vaikutuksensa yhteisöratkaisuihin. Valinnat voivat myös johtaa aktiivisempaan suoraan vaikuttamiseen. Tänään sen pääpaino ei ole enää perinteisessä puoluesidonnaisessa ja parlamentaarisessa politiikanteossa vaan kansalaisyhteiskunnan monenkirjavassa, itsekin globalisaatiomallia noudattavassa kansallisesti ja kansainvälisesti verkostuneessa toimintakentässä.
Privatisoituneetkin ihmiset käyttävät kuluttajina markkinavoimaa. Eettiset periaatteet ja erityisesti siihen liittyen vaatimus kestävän kehityksen periaatteita noudattamisesta ovat jo pitempään alkaneet vaikuttaa yritysten käyttäytymiseen asiakassuhteiden välityksellä. Kuluttajaboikotit ovat esim. hillinneet suuryritysten yhteistyötä diktatuurien kanssa, vähentäneet lapsityövoiman käyttöä ja johtaneet paperinostajia vaatimaan kestävän metsätalouden periaatteiden toteutumista.
Myös sijoittajina ihmiset ja yhteisöt ovat heränneet käyttämään markkinavaltaansa ns. eettisen sijoittamisen merkeissä. Tämä näkyi esim. siinä miten monien institutionaalisten sijoittajien vetäytyminen Etelä-Afrikasta oli vauhdittamassa apartheid-järjestelmän purkamista. Sijoittajallakin on markkinavaltaa. Jos hän ei sitä yhtiökokouksessa käytäkään niin jaloilla äänestämisen kautta kylläkin; sillä mihin ja milloin hän varansa johonkin kohteisiin sijoittaa tai vetää pois.
Markkinataloutta selitetään sen maksimin varassa, että jokainen markkinoilla toimiva maksimoi omaa taloudellista etuaan. Elävässä elämässä asia on tietenkin paljon monisäikeisempi kuin taloustieteen oppikirjoista voi päätellä.
Onneksi me ihmiset emme ota taloustieteen opetuksia liian kirjaimellisesti. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan taloustieteen opiskelijat olivat sisäistäneet itsekkään hyödyntavoittelemiseen perustuvan markkinakäyttäytymisen niin hyvin, että käyttäytivät myös arkielämän tilanteissa paljon itsekkäämmin kuin muut opiskelijat joille toisten huomioonottaminen ja ajan uhraaminen – vaikka aika rahaa olisikin – toisten auttamiseen oli testeissä huomattavasti yleisempää. Avoin kysymys on, oliko kyse siitä että taloustieteilijöiksi jo hakeutuivat vähemmän altruistiset ihmiset vai oliko tämä seurausta saadun opetuksen omaksumisesta.
Maailman ensisijaisiin ongelmiin ei suinkaan kuulu taloudellisen markkinakäyttytymisen laajentaminen kaikille muille inhimillisen kanssakäymisen aloille, vaan se miten saisimme tavallisten ihmisten kanssakäymisen periaatteet ulottumaan myös markkinoille ja muille taloudellisen toiminnan aloille.
Globalisaatio on merkinnyt yritysten toimintojen kansallisen säätelyn vähentymistä, sekä kansallisen että kansainvälisen deregulaation kautta että seurauksena kansallisen ohjauksen tehottomuudesta. Samanaikaisesti ovat myös monet aiemmat yrityskäyttäytymistä ohjanneet sidokset heikentyneet, mm omistuksen globalisoitumisen kautta jonka vuoksi omistus ei enää ole sitomassa yrityksiä niihin yhteisöihin joissa toimivat. Yrityskäyttäytymistä hallitsevaksi periaatteeksi on nousemassa amerikkalaisen kapitalismin ”shareholder value” -ajattelu, joka tähän saakka on ollut muidenkin sidosryhmien asettamiin odotuksiin kunnioittavammin suhtautuvalle eurooppalaiselle tai aasialaiselle kapitalismille vieras.
Yhtenä seurauksena on ollut optioiden kaltaisten uudentyyppisten saalistusmallien yleistyminen. Ne voivat vakavasti uhata pohjoismaisten yhteiskuntien perussolidaarisuutta ja antaa kuoliniskun yhteisörakenteille. Jos näin käy niin se ei suinkaan johdu siitä että se olisi ihmisten selvän enemmistön tahdonmukaista.
Tällä tahdolla on vain erinomaisen suuria vaikeuksia toteutua. Uskoakseni suurin osa ihmisistä tahtoisi, että meillä olisi ainakin yksi koko väestön palvelemiseen – pienituloisia ja työttömiä myöten – erikoistunut rahalaitos. Kuitenkin realistisimmasta tätä merkitsevästä mahdollisuudesta – yhteisesti omistetusta postipankki-leoniasta – ollaan juuri luopumassa.
Jos hyväksymme sen että ihmisten jokapäiväisessä elämässä on ja täytyy olla muitakin käyttäytymistämme ohjaavia eettisiä normeja lakipykälien ja asetustekstien ohella ja ohitse niin toki saman tulisi koskea myös toimintaa markkinoilla. Mutta kuka on se joka globalisoituneilla maailmanmarkkinoilla vahvistaa tällaiset normit, valvoo niiden noudattamista ja tarvittaessa sanktioi rikkomukset?
Eettisesti tietoisten ja motivoituneiden ihmisten toiminta kuluttajina, sijoittajina ja aktiivisina kantaa ottavina ja mieltään osoittavina kansalaisina on aivan oleellinen osa vastauksesta, mutta ei vielä riittävä. Tarvitaan myös politiikan vahvistamista.
Markkinavoimat ovat globalisoituvassa maailmantaloudessa syöneet kansallisvaltioihin sidotun politiikan valtaa ohjata yhteiskuntien kehitystä ja talouden toimintaa. Samalla ovat politiikan mahdollisuudet vastata kansalaisten odotuksiin heikentyneet ja luottamus poliittisen demokratian toimivuuteen samoin.
Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava samanaikaisesti ja rinnakkain kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.
Koska globalisaatiosta ja markkinayhdentymisestä irtisanoutuminen ei ole edes mahdollista – ei ainakaan jos haluaa hyvinvointipolitiikan jatkuvan – kuuluu vastauksiin myös yhdentymiseen sopeutuminen ja sen edellyttämästä kilpailukyvystä huolehtiminen. Se tarkoittaa kuitenkin sitä ettei kaikkea mitä sopeutumisen nimissä esim. työmarkkinajoustoina vaaditaan ei tule hyväksyä eikä sitä, että joustaminen olisi ainoa ja riittävä vastaus globalisaatiohaasteisiin.
Markkinavoimille kadonneen vallan palauttamista demokraattiseen päätöksentekoon tulee tavoitella ennen muuta eritasoista ylikansallista yhteistyötä vahvistamalla. Tätä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä että kansalliset kompetenssit sellaisenaan siirrettäisiin EUn tai muiden ylikansallisten yhteenliittymien käyttöön.
Yhdysvaltain kongressin entinen puhemies Tip O’Neill lausui jotain hyvin oleellista todetessaan miten ”all politics is local”. Kun kaikki politiikka on paikallista myös USAn kaltaisessa liittovaltiossa jossa julkisuuskin on vahvasti yleisvaltakunnallista niin vielä selvemmin tämä pätee Eurooppaan siinä mielessä, että demokratian legitimiteetti on ja pysyy etenkin pohjoismaiden kaltaisissa vakiintuneissa demokratioissa keskeisiltä osiltaan oman valtion tasolla.
Ajatus EUsta vahvana yhtenäisenä liittovaltiona tai vielä teoreettisemmat maailmanhallitusrakennelmat eivät siten ole realistisia eivätkä tavoiteltavia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion turvaaminen ei liioin vaadi sitä, että kaikkien olisi omaksuttava sama malli. Sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaalipolitiikan etuisuustason eikä järjestelmien yhtenäistämistä, vaan sitä ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamiselle investointien houkuttelemiseksi sallita.
Ylikansallisuuden vahvistaminen ei saa johtaa siihen, että valtioiden toimivaltaa talouden ohjaukseen ja säätelyyn tarpeettomasti rajoitetaan. Esimerkiksi EUn sisämarkkinoiden toimivuus on saanut eräänlaisen markkinafundamentalismin vallitessa ylikorostuneen arvon kun tavarakaupan esteettömyys ja yritysten toimintavapaus ovat useasti saaneet ajaa nurin jäsenmaiden ympäristö-, työ- tai kuluttajasuojelulla perustellut kansalliset määräykset.
Globalisoituvassa maailmantaloudessa demokratian haasteena on vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin ohjata talouden toimintaa ja asettaa markkinavoimien toiminnalle hyväksyttävät reunaehdot. Tässä on kyse sekä kansallisten hallitusten omasta että niiden yhdessä ylikansallisessa yhteistyössä käyttämästä toimivallasta.
Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa on turvattava mahdollisuus kansainvälisiä sopimuksia tiukempiin ja pidemmälle meneviin kansallisiin ympäristösäädöksiin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti ilmastomuutoksen kaltaiset globaalihaasteet edellyttävät yhdessä sovittuja ja sitovia maailmanlaajuisia säädöksiä. Mahdollisuus pidemmälle meneviin kansallisiin toimiin vahvistaa myös pyrkimystä maailmanlaajuisten päätösten tiukentamiseen.
Kansalliselta päätöksenteolta karanneiden ja/tai tehonsa menettäneiden taloudellisen ohjauksen välineiden palauttamuiseksi ei EU ole riittävä väline. Yhä enemmän on kysymys siitä kuka määrittelee ja miten WTOn, OECDn ja IMFn kaltaisissa maailmanlaajuisissa järjestöissä sovittavista kaupan ja talouden pelisäännöistä.
Ylikansallisen yhteistyön foorumeita ei tule vierastaa siksi, että niiden hallitseva suuntaus parinkymmenen vuoden ajan ollut markkinavapauksien kasvattaminen ja kaikenpuolinen deregulaatio. Niitä tarvitaan myös silloin, kun maailmantaloudelle halutaan rakentaa nykyistä sosiaalisemmat ja ympäristöystävällisemmät toimintapuitteet. Jo nyt on havaittavissa selvää siirtymää sen suhteen, millaisia asioita pidetään kansainvälisissä neuvotteluissa ensisijaisena. Tärkeä vedenjakaja oli OECDssa neuvotellun investointeja koskevan MAI-sopimusluonnoksen (Multilateral Agreement on Investment) kariutuminen.
Oleellista MAI-sopimuksessakin on substanssi, ei hankkeen nimike. Pyrkimys koota yritysten kansainvälisiä sijoituksia koskevat pelisäännöt maailmanlaajuiseen sopimukseen on perusteltu, samoin kuin pääsääntöisesti periaate kansallisesta syrjimättömyydestä. Virhe oli siinä että OECDssä neuvoteltu sopimusluonnos olisi muuttanut hallitusten ja yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa aivan liiaksi jälkimmäisten hyväksi, kun hyvinvointipolitiikan turvaaminen edellyttäisi päinvastaista muutosta.
Suomen hallitus on saanut kansainvälistä kiitosta sen ohjelmaan kirjatusta pyrkimyksestä kansainvälisten finanssi- ja rahamarkkinoiden vakauttamiseen kaikkiin valuutanvaihtotapahtumiin kohdistetulla alle yhden prosentin suuruisella ns. Tobin-verolla tai vastaavalla järjestelyllä. Vaikka ainakin tähänasti esitettyjen Tobin-veromallien toimivuutta voi epäillä on tämä silti hyvä avaus aktiiviseen globalisaatiopolitiikkaan. Se vaatii niin tämän tavoitteen konkretisointia kuin muutakin aktiivisuutta globalisaatiohaasteiden vastaamiseen.
Erityisen tärkeäksi tulee muodostumaan joulukuussa avattava WTOn millenium-neuvottelukierros, jossa todelliset haasteet ovat nyt pikemminkin markkinayhdentymisen tuottamien ongelmien ratkomisessa kuin yksioikoisessa markkinavapauksien kasvattamisessa. Kansalaisjärjestöjen vaatimukset artikuloivat osuvammin kauppajärjestelmän kehittämiseen kohdistuvat tarpeet kuin USAn, EUn tai muiden valtioryhmien tavoitteet.
Suomessa kuten muuallakin maailmassa on selvästi nähtävissä miten luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on heikentynyt ja ihmiset haluavat ratkaisuja ajan ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta eivätkä enää sen heikentämisestä. Tähän vastaaminen on ydinkysymys globalisaation eettisenä haasteena.
