Suomessa, kuten muuallakin läntisen Euroopan vakiintuneissa demokratioissa, on äänestysprosentti ollut pitkään laskussa. Viime eduskuntavaaleissa se oli enää 68, ja kun Euroopan parlamentin vaalit viime kesäkuussa olivat samanaikaisesti kaikissa EU-maissa, jäi osanotto Suomessa 31,4 prosenttiin. Poikkeuksena vaalikiinnostuksen laskutrendiin olivat äskeiset presidentinvaalimme, joissa osanotto nousi yli 80 prosentin.
Kun kansalaiset kokevat voivansa suoraan ratkaista jonkin selkeän heille esitetyn kysymyksen, he ovat edelleen hyvinkin kiinnostuneita käyttämään oikeuksiaan, mutta kun valta, vaikutus ja päätöksenteko ovat kaukaisia ja epäselviä, ei motivaatio enää riitä oikeuksien käyttöön.
Kansalaisten arviot perustuvat tietenkin subjektiivisiin tuntemuksiin. Suomen presidentti ei enää ole varsinkaan sisäpolitiikassa sellainen vallankäyttäjä, joka voisi ohittaa parlamentaarisen hallituksen tai edes vaikuttaa sen päätöksiin, mutta kansalaisten kannalta henkilövaalien asetelma oli silti houkutteleva ja selvä. Europarlamentilla puolestaan on todellista valtaa, mutta ihmiset eivät kuitenkaan koe äänestyskäyttäytymisensä vaikuttavan siihen, että sitä käytetään heille konkreettisesti tärkeissä asioissa.
Olemme tekemisissä Zygmunt Baumanin uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaaman globalisoituvan maailman paradoksin kanssa. Samanaikaisesti kun liberaalin demokratian mukainen poliittinen vapaus ei koskaan ole maailmassa toteutunut niin laajasti kuin tänään, kokevat ihmiset varsinkin vanhoissa demokratioissa, ettei heillä ole demokratian läpimurron jälkeen koskaan ollut niin vähän todellista vaikutusvaltaa heidän kohtalojaan ohjaaviin päätöksiin ja muutoksiin.
Suhtaudun globalisaatioon väistämättömänä ja useimmissa suhteissa ainakin enemmän myönteisiä mahdollisuuksia kuin uusia uhkia tuovana kehityksenä. Kokonaisuudessaan kansainvälistyminen, työnjaon syventyminen ja markkinoiden avautuminen on tehostanut ihmiskunnan hallitsemien rajallisten resurssien käyttöä, nopeuttanut taloudellista kasvua ja luonut uutta hyvinvointia. Tämän voi yksiselitteisesti todeta, vaikka tämän kasvun ja hyvinvoinnin jakaantuminen onkin eri valtioiden sisällä ja maailmanlaajuisesti muuttumassa aikasempaa epätasaisemmaksi.
Miksi globalisaatiota pelätään?
Kuitenkin pelot globalisaation seurauksista ovat merkittäviä myös niissä Euroopan maissa, joissa talouden makrosuureet ovat sinänsä kehittyneet suotuisasti, kuten Suomessa ja Saksassa. Monissa maissa kysytään, eikö markkinavoimien myllerrykselle ja kilpailun kovenemiselle ole mitään rajoja vai saatetaanko vähitellen kaikki yhteiskunnalliset toiminnat yksinomaan anonyymien ja globaalien markkinavoimien määrättäväksi.
Jos kaikki on näin kaupan, niin johtaako se siihen, että niin sanottuun pohjoismaiseen malliin yhdistetty laaja-alainen, lainsäädäntöön nojaava sosiaaliturva ja kaikkien kansalaisten tasa-arvoisesti käytettävissä olevat julkiset hyvinvointipalvelut tulevat vähitellen häviämään?
Johtaako se siihen, että vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja työntekijöiden aseman turvaamiseksi rakennettu työelämän säätely purkautuvat?
Johtaako se siihen, että eurooppalaiseen kapitalismiin kuulunut kansallisesti ja paikallisesti vastuunalainen, myös yritysten yhteiskunnalliset vastuut tunnustava ja huomioonottava toimintatapa häviää?
Siirrymmekö siis lyhyeiden ja epävakaiden työsuhteiden aikaan, yksityistettyyn sosiaaliturvaan ja shareholder value -ajattelun dominoimaan markkinayhteiskuntaan, jota leimaa ehkä nykyistä alhaisempi avoin työttömyys, mutta myös tulo- ja varallisuuserojen kasvu, kasvava syrjäytyminen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuden murentuminen?
Olen varma, että valtaosa Euroopan kansalaisista haluaa yksiselitteisesti torjua tällaisen kehityksen. Mutta mikä on Euroopan unionin rooli tällaisen kehityksen edistämisessä tai torjumisessa?
Kuuluin niihin suomalaisiin, jotka kannattivat jäsenyyttä EU:ssa ennen muuta siksi, että näkivät unionissa mahdollisuuden palauttaa demokraattisen päätöksenteon käyttöön niitä markkinavoimien ohjaamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen välineitä, jotka globalisaatiokehityksessä yksi toisensa jälkeen ovat karanneet kansallisen tason päätöksenteon käsistä.
Suomi on määrätietoisesti hakeutunut unionin ytimeen, missä Saksa niin historiansa kuin maantieteensä vuoksi aina on ollut. EU:n jäsenyys ei kuitenkaan ole kaikille suomalaisille mieleinen asia. Suomen EU-kansanäänestyksessä 43 prosenttia ei halunnut jäsenyyttä, ja jäsenyyttä epäilevien määrä on pysynyt kutakuinkin yhtä suurena. Tämä ei kuitenkaan näy Eurooppa-politiikassamme, jota suomalaiseen tapaan hoidetaan konsensushenkisesti, realistisesti ja pragmaattisesti tavalla, jossa myös EU:hun epäilevästi suhtautuneet ovat politiikan muotoilussa mukana.
Mikä finalité?
Suomalainen Eurooppa-realismi on valmis kehittämään unionia ennen muuta sen laajentumisen edellyttämällä tavalla, mutta ei jonkin epämääräisen, ennaltamääritellyn finalitén perusteella. Finalité-ajattelu perustuu sodanjälkeiseen tilanteeseen. Kaukonäköiset valtiomiehet halusivat saattaa kahden maailmansodan ja lukuisten pienempien sotien runteleman Euroopassa alkuun sellaisen kehityksen, joka yhteistyötä syventämällä keskinäistä riippuvuutta kasvattamalla tekisi sodat niiden kesken mahdottomaksi ja vakiinnuttaisi demokraattisen hallinnon. Kaikki mielsivät alusta alkaen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön hankkeeksi, jonka vaikutukset eivät olleet tarkoitetut jäämään vain kahden keskeisen teollisuusalan toimialajärjestelyihin ja säätelyyn.
Tänään senkaltainen Eurooppa-rakentaminen, joka perustuisi euroeliitin muita suurempaan tietoon siitä, mikä on kaikille oikein ja hyväksi, ei ole enää perusteltu. Muistutan siitä, että edesmenneen Berliinin muurin taakse linnottautunut yhteiskuntajärjestelmä oli juuri sellainen, jossa leninistinen eliitti katsoi oikeudekseen muka tieteellisen maailmankatsomuksensa pohjalta määritellä kaikkien puolesta yhteiskunnallisen kehityksen suunnan. Siksi ymmärrän, jos monet itä- ja keskieurooppalaiset vieroksuvat sitä heille tutunoloista annettua varmuutta, jolla EU:ssa saatetaan vaatia sitoutumista ennaltamäärättyyn finalitéhen.
Tulevaisuudenvisioita toki tarvitaan, ja on oikein ja välttämätöntä, että niistä puhutaan avoimesti. Ei kuitenkaan voi olla niin, että kulloinkin vain yksi tulevaisuudenvisio olisi oikea ja sallittu, eikä varsinkaan tilanteessa, jossa sitä ei ole avoimesti käsitelty ja demokraattisessa järjestyksessä hyväksytty. Tulevat eurooppalaiset voivat visioida ja toteuttaa toisenlaisen Euroopan unionin kuin mitä meistä tänään tuntuu oikealta, mihin heillä on oltava oikeus ja mahdollisuus.
Tämä koskee nimenomaan instituutioita ja tehtäviä. Arvojen ja perusoikeuksien suhteen ei tietenkään tule jättää tuleville polville sellaista liikkumatilaa, joka mahdollistaisi paluun ihmisoikeuksia polkevaan eriarvoisuuteen, väkivaltaan ja barbariaan.
Tässä on kysymys eurooppalaisuuteen liittyvistä keskeisistä arvoista, joita Euroopan unionin on valvottava, mutta taiten. Demokratian ja ihmisoikeuksien loukkaukset tai rasismi ovat asioita, joihin eurooppalaisten on keskuudessaan reagoitava tarvittaessa jyrkästikin.
Sen sijaan eurooppalaisten arvojen vaalimiseen ei voi kuulua syrjinnän tai sanktioiden kohdistaminen esimerkiksi niihin jotka suhtautuvat kielteisesti Euroopan unioniin tai sen laajentumiseen. Tällä viittaan siihen, että on torjuttava ajatus niin sanottujen eurooppalaisten poliittisten puolueiden tukemisesta ja muusta suosimisesta sivuuttaen sellaiset muutoin demokraattiset puolueet, jotka eivät halua Brysselissä määriteltyihin raameihin sitoutua. Täysin keinotekoinen ajatus on myös yleiseurooppalaisten listojen liittäminen europarlamentin vaaleihin.
Mikä on sitten minun visioni maailmasta ja Euroopasta? Liian usein Eurooppa-visiot esitetään jonkinlaisessa Europa über alles -hengessä. Haluan vahvan Euroopan, mutta en sellaista, jonka vahvuutta epäsuorastikaan käytetään muiden alistamiseen enkä sellaista, joka kuvittelee oman vahvuutensa voivan perustua aseisiin, protektionismiin tai muunlaiseen linnoittautumiseen. Vahva Eurooppa tarvitsee myös vahvoja naapureita ja yhteistyökumppaneita.
Vahva Eurooppa
Vahvuus syntyy hyvästä taloudenhoidosta, kilpailukyvystä, osaamisesta ja vahvasta sosiaalipolitiikasta. Vahvuus ei edellytä keinotekoisia liittovaltiorakenteita tai Euroopan unionin kehittämistä sotilaalliseksi voimatekijäksi. Euroopan maiden kollektiivisen turvallisuuden takaamiseksi on kaikilla käytössään pehmeänä instrumenttina Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ ja kovan turvallisuuden tarvetta tuntevilla NATO.
Euroopan unionin puolustusyhteistyön ei tule heikentää kumpaakaan. Kölnin ja Helsingin päätöksiin perustuvan kriisinhallintakapasiteetin luominen niin sanottuja Petersbergin tehtäviä varteen on tarpeen ja hyväksyttävä, siitä yli menevä ei.
On syytä varoa kriisihallintavalmistelujen liepeillä esiintyvää sotilaallisen voiman ylikorostamista. Historian opetukset sotilaallisen voiman käytöstä hyvien päämäärien toteuttamiseksi muistuttavat siitä, ettei pelkkä sotilaallinen ylivoimakaan ole riittävä konfliktien ratkaisukeino, vaan aina tarvitaan myös mahdollisimman laajasti hyväksyttyjä poliittisia ratkaisuja sekä kansainvälisen yhteisön panostusta siviiliyhteiskunnan ja demokratian toimivuuden varmistamiseksi.
Siksi EU:n sotilaallinen kriisinhallinta tarvitsee rinnalleen myös niin sanottujen siviilikriisinhallintavalmiuksen kehittämisen vastaavalla tavalla. Siviilikriisinhallinnan aloilla, kuten poliisi- ja oikeustoimi, pelastuspalvelu ja humanitaarinen avustaminen, kansainvälisen yhteisön puutteet ovat paljon suuremmat kuin sotilaallisen kriisihallinnan.
Euroopan unionin välittömin haaste on epäilemättä laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan. Se vaatii laajentumisedellytysten luomiseen keskittyvän HVK:n saattaamista päätökseen tämän vuoden aikana.
Kuuluuko näihin edellytyksiin myös joustavan yhteistyön lisääminen? Olen skeptinen. Amsterdamin sopimus antaa siihen jo riittävät ja toistaiseksi käyttämättömät mahdollisuudet. En ole ihastunut siihen, että joustavuutta lisättäisiin ikään kuin EU:n ydinvaltioiksi itsensä mieltämien maiden varauksena määritellä HVK-prosessi sivuuttaen EU:n tulevan kehityksen suunta ilman että uudet jäsenvaltiot pääsevät sitä sotkemaan.
Jos Euroopan unioni tarvitsee uusia tehtäviä, joihin kaikki maat eivät halua tai kykene osallistumaan, riittävät Amsterdamin sopimus ja myös kokonaan erikseen sopimisen mahdollisuus siihen.
Mihin sitten tarvitsemme Euroopan unionia? Ihmisten, tavaroiden, palvelusten ja pääomien vapaa liikkuvuus sisämarkkinoiden Euroopassa alkaa monelle olla jo niin arkista ja itsestäänselvää, ettei niitä enää ehkä arvosteta riittävästi. Vähättelijöihin luen paitsi vähälukuiset EU:n vastustajat, myös ne jatkuvan syvenemisen vaatijat, jotka varoittavat unionia kehittymästä pelkäksi vapaakauppa-alueeksi.
Sisämarkkinoiden edut ovat ja pysyvät tärkeinä eikä niitä ole suinkaan kaikilta osin vielä edes saavutettu. On kuitenkin totta, että ne asiat, joita sisämarkkinasäännöillä säädellään, alkavat yhä enemmän olla EU:ta laajemman kansainvälisen sopimisen kysymyksiä WTO:n, OECD:n ja muiden laajempien yhteenliittymien ja sopimusten puitteissa.
Lissabonin Eurooppa-neuvosto pyrki luomaan yhden uuden vision ottamalla rohkeaksi tavoitteeksi Euroopan nostamisen kymmenessä vuodessa USA:n ohi maailman johtavaksi talousmahdiksi.
Lissabonin päätelmissä korostettiin kilpailun avaamista, osaamiseen panostamista, informaatio- ja viestintäteknologian täysmittaista hyväksikäyttöä, yrittäjyyden edistämistä ja sosiaalikumppanien yhteistyötä. Osittain on kysymys sisämarkkinoiden täydentämisestä ja osin muista yhteisötoimin edistettävistä asioista, mutta vielä enemmän asioista, jotka kuuluvat ja joiden täytyykin kuulua jäsenvaltioiden tai alueiden toimi- ja vastuualueeseen. Suomen kannalta Lissabonin päätelmät koskettelevat pitkälti asioita, joissa olemme jo olleet edelläkävijöitä ja joiden eteenpäinvieminen ei tuota meille ongelmia.
On syytä tehdä hyvin selväksi, ettei Euroopan pyrkimys menestyä USA:n kanssa kasvukisassa edellytä amerikkalaisen sosiaalisen mallin omaksumista. Euroopan kilpailukyvyn kehittämisessä ei sosiaalinen mallimme yleensä esimerkiksi sellaisessa muodossa kuin se Saksan sosiaalisessa markkinatalouden mallissa on toteutunut eikä myöskään niinsanottu pohjoismainen malli ole mikään rasite, vaan myös talouden kehitystä tukeva vahvuus.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sosiaalisen mallimme kestävyydestä ja kantokyvystä olisi pidettävä jatkuvaa huolta. Hyvinvointivaltiota on toki rohjettava jatkuvasti uudistaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevaisemmin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.
Tätä olemme mielestämme Suomessa ja muissa pohjoismaissa koko ajan tehneet. Emme kuitenkaan väitä sen vuoksi keksineemme pyörää uudelleen emmekä tunne tarvetta markkinoida malliamme esikuvaksi muille. Sitoutuminen niin sanotun pohjoismaisen mallin arvoihin ja sen puitteissa toteutettuun, koko väestön kattavaan laaja-alaiseen sosiaaliturvaan sekä koulutuksen ja sosiaali- ja terveydenhoidon peruspalveluihin on paremminkin vahvistunut kuin heikentynyt. Siksi emme tunne vetoa mihinkään muissa olosuhteissa kehitettyihin ajatelmiin kolmannesta tiestä, ainakaan jos ne esitetään jonkinlaista paradigma-muutosta edellyttävällä tavalla.
Demokratian legitimiteetti uhattuna
Otsikkoni liittää globalisaation hallinnan ja demokratian legitiimisyyden toisiinsa. Demokratia uhkaa menettää legitiimisyytensä, ellei se kykene vastaamaan myös ja nimenomaan niihin globalisaatiohaasteisiin, jotka ovat syöneet politiikan mahdollisuuksia ohjata talouden ja yhteiskuntien kehitystä ihmisten odotuksia vastaavalla tavalla.
Nämä odotukset kohdistuvat useimmissa maissa kansallisen tason demokraattiseen päätöksentekoon. Demokratian legitiimisyys on nimittäin hankalasti eri tasoille jaettava asia. Ihmiset hyväksyvät sen ja pitävät tärkeänä sitä, että heillä on sekä ylikansallisessa yhteistyössä Euroopan unionissa että alueellisella ja/tai paikallisella tasolla suorat, myös vaaleihin perustuvat vaikutusmahdollisuudet. Samanaikaisesti on kuitenkin niin, että yleensä vain yksi taso kulloinkin on se, johon demokratian legitiimisyys ensisijassa perustuu.
Jos eri tasojen päätöksenteon välillä syntyy niiden legitiimisyyttä koetteleva konflikti, niin melkein kaikkialla se edelleen ratkeaa kansallisen päätöksenteon tasolla. Monikaan Euroopan unionissa ei myönnä unionin instituutioille sen enempää kuin oman maansa paikallishallinnollekaan sellaista itsenäistä suvereenisuutta, jonka varassa ne voisivat itse määritellä toimivaltansa suhteessa muihin tasoihin. Tämä toimivallan suvereenisuus lepää demokraattisessa maassa kansakunnan ja kansallisen tason päätöksenteon tasolla, josta sitä voidaan sopimuksenvaraisesti jakaa sekä ylemmäksi kansainvälisille elimille että alemmaksi paikallishallinnolle.
Tämä ei ole ristiriidassa EU:n toimivallan lisäämisen ja vahvistamisen kanssa. Se ei myöskään poissulje mahdollisuutta, että tämä legitimiteetin määrittely voi joskus todella siirtyä Euroopan tasolle. Näin ei kuitenkaan vielä ole eikä meillä ole oikeutta yrittää sitä sinne siirtää, ennen kuin se on luonnollisen kehityksen perusteella mahdollista. Ennenaikaiset yritykset voivat vain heikentää koko demokratian legitiimisyyttä ja johtaa nykyistäkin yhdentymistä vaarantaviin konflikteihin. Niitä ei estetä keinotekoisella Eurooppa-kampanjoinnilla, joka useimmissa maissa ei ole toimiva tapa unionin hyväksyttävyyden kasvattamiseen.
Globalisaation hallinta mittaa koko politiikan suorituskykyä. Sen haasteisiin on vastauksia haettava kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin. On kysyttävä pragmaattisesti, mitkä ovat ne asiat, jotka edellyttävät ylikansallinen päätöksenteon vahvistamista tehtävän hoitamiseksi.
Tämä ei aina lähtökohtaisesti edellytä valtioiden toimivallan tarpeetonta rajoittamista. EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaaliturvan yhtenäistämistä, vaan sitä, ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamisella investointien houkuttelemiseksi sallita.
Globalisoituvassa maailmantaloudessa protektionismi on edelleen uhka, mutta yhtä suuri haaste on tarve vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin rajoittaa yritysten toimintavapautta, kunhan rajoittaminen ei perustu kansalliseen syrjintään.
Ympäristö-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikassa on kaikissa sellaisia arvoja, joiden edistäminen ja suojaaminen edellyttää mahdollisuutta myös riittävään valtiokohtaiseen säätelyyn.
Esimerkiksi terveys- ja sosiaalipalveluissa on pidettävä huoli siitä, ettei niitä markkinavapauden nimissä vaadita avattavaksi yksityiselle kilpailulle tavalla, joka murentaisi pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan universaalisuutta ja kattavuutta.
Muodollinen toimintavapaus ei kuitenkaan enää takaa valtioille todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa markkinavoimien toimintaan. Siksi kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin karanneet ja/tai tehonsa menettäneet taloudellisen ohjauksen välineet voidaan palauttaa demokratian käyttöön vain ylikansallisessa päätöksenteossa.
Tärkeä vedenjakaja oli OECD:n MAI-investointisopimus kariutuminen. WTO:n Seattlen kokouksen epäonnistuminen kansalaisjärjestöjen voimakkaiden vastalauseiden saattamana viimeistään pakottaa kirjoittamaan globaalineuvottelujen esityslistan uuteen, kansalaisten odotuksia ja vaatimuksia paremmin vastaavaan suuntaan.
Suomi kuuluu niihin, jotka ovat globalisaatiosta osanneet ottaa täyden hyödyn, mutta haitat ja uhat askarruttavat meidänkin kansalaisiamme. Olemme siksi valmiita olemaan aloitteellisia kansainvälisessä yhteistyössä globaalihaasteiden ratkaisemiseksi. Suomen hallituksen ohjelmassa suhtaudutaan myönteisesti jopa aloitteeseen niin sanotun Tobin-veron säätämiseksi valuuttatransaktioille kansainvälisillä finanssimarkkinoilla epävarmuuden vähentämiseksi. Jos Tobin-vero ei ole realistinen tai toimiva ratkaisu, on tehtävämme esittää toimivampia tapoja päästä samaan tavoitteeseen.
Kaikkia näitä globalisaatiohaasteita tullaan käsittelemään myös Sosialistisen Internationaalin vasta nimetyssä WTO-työryhmässä, jonka puheenjohtajana tulen toimimaan.
