Arvoisat juhlaseminaarin osanottajat!
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Vanha toteamus kävi varmaan useamman mielessä, kun valtion sekä pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien edustajien neuvottelema asuntopoliittinen yhteistoiminta-asiakirja huhtikuun lopussa julkistettiin. Pelkään kuitenkin, että sananparsi sopii tehtyyn ratkaisuun vain puoliksi.
Siitä, että syntynyt sopu oli laihanpuoleinen, vallinnee kohtuullisen laaja yksimielisyys. Ikävämpi asia on, ettei sovun vaihtoehdoksi jäänyt riita olisi ollut niinkään räiskyvä ilotulitus, vaan paremminkin yhtä lailla laihanpuoleinen ja lyhytaikainen sanasota.
Ilmaisen asian näin siksi, että se mielestäni kertoo huolestuttavalla tavalla puolin ja toisin vallalla olevasta alistuneisuudesta vallitsevaan epätyydyttävään olotilaan. Voimakkaammin ja oikeutetummin ilmaistuna kyse on kriisitietoisuuden puutteesta.
Haasteenamme ei ole vain asuntotuotannon riittämättömyys kysyntään nähden ja asuntojen kohtuuton hintakehitys, vaan laajemmin Suomen ainoan metropolialueen liikenteelliseen ja toiminnallisen hajautumisen sekä sosiaalisen eriytymisen uhka. Jos tähän ei osata vastata, saamme varautua kohtaamaan edessämme kaikki ne moninaiset suurkaupunkialueiden ongelmat ja kriisit, joista valtaosa maailman kasvavista metropoleista kärsii.
Hyvä yhdyskuntasuunnittelu ei hävitä ihmisen erilaisuutta eikä tuloeroja, mutta voi vaalia ja kohentaa kaikille yhteistä ympäristöä sekä ylläpitää ja tukea luonnollista yhteisöllisyyttä koko väestön kesken ja sen erilaisten ryhmien välillä. Huono yhdyskuntarakentaminen, jossa markkinavetoisuus korvaa suunnittelun ja eri ryhmien yhteistyön, sen sijaan kasvattaa tuloeroja, lietsoo yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja ja lisää sosiaalista hajaantumista.
Näiden haasteiden edessä on mielestäni tullut aika jälleen vahvistaa julkisen suunnittelun ja yhdyskuntarakentamisen ohjausta sen enemmän heikentämisen asemesta. Se vaatii sekä toimivia välineitä että tahtoa ja kykyä käyttää niitä. Asuntotyöryhmän työ kosketteli myös näitä asioita, vaikkakaan ei kovin syvällisellä tasolla.
Valtion ja seudun asuntopoliittisessa työryhmässä saavuttaman sovun laihuus ei tee siitä arvotonta. Hyväksytyssä asiakirjassa sovitut tavoitteet asuntotuotannon määrästä ja sosiaalisesta painotuksesta ovat kiitettäviä. Itse asiassa ne ovat jopa niin kunnianhimoisia ja kauskantoisia, että on vaikea uskoa, että ne voisivat läheskään toteutua asiakirjassa sovituilla keinoilla ja sen valmistelutyötä leimanneella epäilevällä sitoutuneisuuden asteella.
Tämä tarkoittaisi sitä, että pääkaupunkiseudun asuntotuotanto jää niin pieneksi, että se hädin tuskin riittää tyydyttämään täällä jo asuvan väestön ennakoidut tarpeet. Muuttoliikkeelle ei jäisi tilaa muuten kuin asuntokurjuuden kärjistymisen kautta.
Tällainen kehitys olisi uhka koko Suomen talouskasvulle ja menestykselle. On varmasti tarpeen nykyistä tehokkaammin tukea vahvojen ja kilpailukykyisten kasvukeskusten menestystä muualla Suomessa, mutta se ei poista tarvetta varautua myös pääkaupunkiseudun kohtuulliseen kasvuun. Siihen varautumiseen ei riitä vain määrällinen asuntotuotanto, vaan yhtä tärkeätä on sen hinta ja rakenteellinen liittyminen toimivaan seuturakentamiseen oikea- aikaista palvelurakentamista unohtamatta.
Siksi on lähdettävä siitä, että yhteistoiminta-asiakirja on vasta alku osapuolten tiiviille yhteistyölle, jonka tulee jatkokseen saada myös uusia sopimuksia. Jatkotyöhön olisi ryhdyttävä mahdollisimman pikaisesti, sillä ongelmat eivät ratkea itsestään.
Yksi jatkotyön kohde on seudullisen yhteistyön kehittäminen. Kysymys on monella tavoin samankaltainen kuin EU:n kehittäminen siten, että myös YTV:n osalta sekä laajentaminen että yhteistyön kehittäminen ovat samanaikaisia haasteita.
Pääkaupunkiseutu on kasvanut ja muuttunut 30 vuodessa. Yhä useammin YTV:n tehtävien hoito tapahtuu yhteistyössä kehyskuntien kanssa. Seudun kehityksessä YTV-alueen ja kehyskuntien ongelmat ja haasteet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Voisi olla aika 30 vuoden jälkeen harkita, tuleeko YTV-aluetta laajentaa tai ainakin muulla sopivalla tavalla syventää ja laajentaa yhteistyötä siihen halukkaiden kehyskuntien kanssa.
EU:n ongelmasta on tässä hyvä muistaa sekin, että toimiva, tuloksellinen ja yleisen hyväksynnän saava yhteistyö edellyttää selkeätä toimivaltajakoa, päätöksenteon avoimuutta ja demokraattisuutta.
YTV:ltäkin vei oman aikansa ennen kuin se alkuvuosien laaja- alaisen ilman selkeää toimivaltaa tapahtuneen näennäispuuhailun ja yliorganisoinnin jälkeen on osannut löytää oman roolinsa ja keskittyä sille nyttemmin myös selkeästi lakisääteisten tehtävien hoitoon. Subsidiariteetti on tässäkin kestävä periaate. Minkä kunnat paremmin hoitavat itse, pysyköön niiden kentässä, missä tarvitaan seudullista otetta, olkoon YTVn asia. Hyvä menestys nykyisten tehtävien hoidossa on puoltolause sille, että YTV:lle voidaan perustellusti uskoa myös uusien tehtävien hoito pitäen mielessä jo seutuhallintokomitean aikanaan esittämän ja yhtä lailla subsidiaarisuuteen nojaavan näkemyksen, että vahvalle seutuhallinnolle voidaan osoittaa paitsi kuntien toimivaltaan myös valtion väliportaan hallinnolle kuuluvia tehtäviä.
Arvoisat kuulijat!
Vaikka epäilen etteivät juuri ulkoministerin tehtävät yksinomaan ole syynä siihen, että olen saanut kunnian esittää seminaarille valtiovallan tervehdyksen, se on myös seminaarin otsikoiden valossa päin vastoin hyvinkin perusteltua. Globalisoituvassa ja yhdentyvässä maailmassa vahvat kaupunkiseudut tulevat olemaan yhä enemmän ne, jotka määrittelevät taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kansallisista rajoista piittaamatta ja usein ne ylittäen.
Siitä, kykeneekö pääkaupunkiseutu toimimaan vahvan eurooppalaisen kehityksen veturina, saa YTV osaltaan kantaa merkittävää vastuuta. Tahdon tässä avauspuheenvuorossani rohkaista teitä seudullisina vastuunkantajina täysimittaisesti käyttämään hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita seutuhallinnon kehittäminen tarjoaa.
