Johtamisstrategia Nizzan huippukokouksen jälkeen: Onko meillä visiota yhdistyneestä Euroopasta?
En kuulu niihin, joiden mielestä tämän hetken suurin ongelma Euroopan unionissa on se, että meiltä puuttuu yhteinen visio yhdistyneestä Euroopasta. En näe tätä suurimpana ongelmana ainakaan sikäli kuin visiolla ymmärretään jonkinlaista lopullista kaukopäämäärää – tuota kuuluisaa käsitettä finalité – sen suhteen, minkälainen Euroopan pitäisi olla esimerkiksi 25?50 vuoden kuluttua.
En vastusta keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Vapaan Eurooppamme vapaissa yhteiskunnissa jokainen saa esittää näkemyksiään niin tästä kuin muistakin asioista. Pidänkin tätä vapautta niin suuressa arvossa, että näen jonkinasteisen ristiriidan keskustelun vapauden ja sen ajatuksen välillä, että Euroopan unionin viralliset toimielimet järjestäisivät tällaisen keskustelun.
Tästä keskustelusta ei koskaan tulisi loppua, ellei sovittaisi siitä, että voisimme milloin tahansa sanoa “STOP” ja julistaa, että olemme nyt tulleet pisteeseen, jossa keskustelu on lopetettava ja on päätettävä, minkälainen Euroopan lopullisen rakenteen tulee olla 25 vuoden kuluttua.
Me kaikki tunnemme vanhat, kuluneet kliseet siitä, että Euroopan yhdentyminen on kuin polkupyörällä ajamista tai talon rakentamista tai jotain muuta, mikä joko edellyttää jatkuvaa liikettä tai vaatii arkkitehtien, insinöörien tai muiden mestarien suunnittelupanosta ja sitoo heidät katedraalin rakentamiseen.
Ensinmainittua kliseetä käytetään puolustettaessa tarvetta polkea jatkuvasti eteenpäin. Jos sen suosijat saisivat tahtonsa läpi, eläisimme ainaisessa hallitustenvälisessä konferenssissa. Toisen kliseen vaalijat taas menettävät mielenrauhansa, jollei heillä ole käsillä suunnitelmaa Euroopan rakentamisesta, kuten he asiaa nimittävät.
Itse pidän näitä ajattelutapoja paitsi turhina tai väärinä myös sinänsä vaarallisina. Ne, jotka tuntevat Karl Popperia ja hänen kirjoittamaansa klassikkoa nimeltä Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, tunnistavat keskenään samanlaisiksi nämä kiihkoilijat, jotka pitävät itseään Eurooppa-uskon vartijoina, ja ne utopistisen yhteiskuntateknologian puolestapuhujat, jotka Popper pyrki paljastamaan ja joita hän kritisoi. Tällainen ajattelu käy entistäkin epäilyttävämmäksi, kun siihen yhdistetään historismi eli usko väistämättömiin kehitysvoimiin, jotka johtavat esimerkiksi luokattomaan kommunistiyhteiskuntaan tai eurooppalaiseen liittovaltioon ja supervaltaan.
Kun Suomi neuvotteli liittymisestä Euroopan unioniin, Euroopan parlamentin jäsenet vaativat meitä ajoittain vakuuttamaan, että olimme valmiit hyväksymään paitsi acquis communautairen myös finalité politiquen. Sain moitteita, kun pyysin näitä kyselijöitä ensin esittämään minulle paperin, jossa tämä finalité määritellään, sekä tiedot siitä, missä, milloin ja kenen toimesta siitä oli päätetty ja ketkä siihen olivat sitoutuneet.
Kun nykyisten hakijamaiden edustajilta on kysytty samaa, he ovat helposti tunnistaneet näissä inkvisiittoreissa saman mentaliteetin, joka oli heidän kanonisoiduilla suurilla ajattelijoillaan entisessä Keski- ja Itä-Euroopassa.
Mikä siis on mielestäni oikea lähestymistapa Euroopan suhteen? Popperin terminologiaa käyttääkseni oikea tapa on yhteiskunnallinen osittaisteknologia. Popper on kirjoittanut seuraavasti:
”Poliitikolla, joka omaksuu tämän lähestymistavan, saattaa olla jonkinlainen yhteiskuntasuunnitelma mielessään, hän saattaa toivoa, että ihmiskunta pääsisi joskus ihanneyhteiskuntaan ja että se saavuttaisi onnen ja täydellisyyden maan päällä. Voi olla, että hän ei mieti näitä asioita ollenkaan. Mutta hän on tietoinen siitä, että jos täydellisyyttä voidaan saavuttaa ollenkaan, se on joka tapauksessa hyvin kaukainen tavoite ja että jokaisella ihmissukupolvella on omat vaatimuksensa. Ehkä ne eivät vaadi niinkään onnellisuutta, sillä ihmistä ei voida tehdä onnelliseksi millään institutionaalisella keinolla, vaan sitä, että häntä ei ehdoin tahdoin tehdä onnettomaksi, jos se suinkin voidaan välttää. Jokainen ihmissukupolvi vaatii itselleen kaikkea mahdollista apua, jos se kärsii. Osittaisteknologia pyrkiikin löytämään menetelmän, jonka avulla se voisi taistella yhteiskunnan kaikkein suurimpia epäkohtia vastaan, eikä se pyri niinkään löytämään menetelmää, jonka avulla se voisi tavoittaa parhaan mahdollisen yhteiskunnan ja kaikki sen hyvyydet. Tämä ero ei suinkaan ole pelkästään verbaalinen. Se on erittäin tärkeä. Se on ero kahden menetelmän välillä, joista toinen pyrkii rationaalisesti parantamaan ihmisen osaa ja toinen, jos sitä täydelleen sovelletaan, saattaa helposti johtaa inhimillisen kärsimyksen sietämättömään lisääntymiseen… Se on myös erottelu, jossa toinen menetelmä on ainoana menetelmänä osoittautunut tähän mennessä menestykselliseksi…”
Sikäli kuin Euroopan unioni on ollut menestys – ja minusta se on -, pidän sitä todisteena siitä, että Popperin yhteiskunnallisen osittaisteknologian käsite on validi. EU:ssa tämä käsite tunnetaan myös funktionaalisen lähestymistavan nimellä.
Myönnän, että on varsin uskaliasta sanoa näin Nizzan huippukokouksen jälkeen. Nizzan kokouksen on sanottu antaneen esimerkin siitä, minkälainen EU on pahimmillaan. Tärkein saavutus on kuitenkin se, että Nizzan sopimus mahdollistaa nyt unionin laajentumisen jatkumisen ja että ensimmäinen hakijamaiden ryhmä tai ensimmäiset ryhmät voivat liittyä unioniin ilman uusia perussopimusten muutoksia ja riippumatta siitä, järjestetäänkö vuonna 2004 hallitusten välinen konferenssi tai minkälaisia tuloksia se saa aikaan.
Tämä oli Nizzan kokouksen suurin haaste, ja me pystyimme vastaamaan siihen, olipa sopimuksen tekotapa sitten kuinka puutteellinen tahansa. Euroopan unionin todellinen koetinkivi on ollut ja on tulevaisuudessakin se, pystyykö se löytämään ratkaisut ja toimimaan niissä asioissa, jotka tässä ja nyt ja minä hetkenä tahansa vaativat vastauksia.
Onnistumista helpottaa varmasti, jos unioni pystyy ennakoimaan myös joitakin tulevia kysymyksiä ja ratkaisemaan ne vähemmän kriisinomaisessa ilmapiirissä kuin tavallista.
Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Nizzassa päästiin alustavaan yksimielisyyteen niin sanotusta Nizzan jälkeisestä agendasta, joka koskee Euroopan tulevaisuutta. Tätä agendaa työstetään edelleen Ruotsin ja Belgian puheenjohtajuuskausien aikana. Agendassa nousevat etualalle mahdollinen Euroopan perustuslaki sekä jäsenvaltioiden ja unionin välisen toimivaltajaon selkiyttäminen.
Perustuslaki on kiistanalainen sana, mutta tämä ei ole ongelman ydin. Myös Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaa voitaisiin nimittää perustuslaiksi muuttamatta sen sisältöä ja sitä tapaa, jolla se sääntelee YK:n jäsenvaltioiden ja järjestön välisiä suhteita. EU:n peruskirjat on tarkoitus kirjoittaa uudelleen, jotta niistä tulisi selkeämpiä ja kansalaisillemme helpommin ymmärrettäviä, mutta tämän ei tarvitse muuttaa eikä se saa mitenkään muuttaa nykyistä toimielinten välistä tasapainoa eikä unionin ja jäsenvaltioiden suhteita. Jos tämä asia hyväksytään, on jokseenkin merkityksetöntä, halutaanko uutta asiakirjaa nimittää perustuslaiksi vai ei.
Toimivallan jakoa olisi käsiteltävä ennakkoluulottomasti ja käytännönläheisesti. Tarkistuksia olisi voitava tehdä molempiin suuntiin. Kysymyksen on tavallisesti katsottu koskevan sitä, mitä unionin olisi tehtävä enemmän jäsenvaltioiden sijasta. Useissa tapauksissa voi kuitenkin olla vähintään yhtä aiheellista kysyä, mitä unioni tekisi paremmin, jos se jättäisi asioiden hoitamisen jäsenvaltioille.
Nizzan huippukokouksen jälkeen on esitetty, että hallitusten väliset konferenssit ovat tulleet tiensä päähän. Siksi tulevat perussopimusten muutokset olisi ehkä valmisteltava samalla konventtimenetelmällä, jolla perusoikeusasiakirja valmisteltiin Nizzaa varten. Ja Nizzassahan sovittiinkin periaatteessa, että perussopimuksia uusittaessa noudatetaan samankaltaista valmistelumenetelmää.
Perusoikeusasiakirjan laatiminen yhdessä kansallisten parlamenttien, Euroopan parlamentin ja hallitusten edustajien kesken oli kaiken kaikkiaan tehtävään sopiva menetelmä. Se voisi – mahdollisesti täydennettynä kansalaisyhteiskunnan edustajilla – toimia kohtuullisen hyvin myös laadittaessa vuoden 2004 agendaa. Tällöin kuitenkin Eurooppa-neuvoston olisi annettava riittävän yksiselitteinen toimeksianto, joka estäisi yritykset pitää konventtia perustuslakia säätävänä kansalliskokouksena.
Lienee täysin selvää, että unionin toimivallasta määräävät vain ja ainoastaan jäsenvaltiot. Siksi hallitusten välinen konferenssi ei voi väistää velvollisuuksiaan, ja se on edelleen ainoa hyväksyttävä foorumi sovittaessa perussopimusten muutoksista, jotka jäsenvaltioiden sitten on ratifioitava perus-tuslakiensa mukaisessa järjes-tyksessä.
Unioni ei ole liittovaltio vaan suvereenien jäsenvaltioiden yhteisö, ja nämä jäsenvaltiot määräävät yhdessä unionin toimivallasta. Unionilla ei olisi useimmissa maissa enää legiti-miteettiä, jos sen toimielimet voisivat jättää huomiotta jäsenvaltioiden perustuslaillisen toimivallan ja määrätä siitä.
Tämän päivän Euroopassa demokratian legitimiteetti kuuluu kansallisille toimielimille, ja se kuuluu niille myös nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. On mahdollista, että tämä legitimiteetti voi jonakin päivänä siirtyä kansallisilta toimielimiltä unionin toimielimille, mitä ajatusta jotkut meistä kannattavat ja jotkut vastustavat, mutta näin voi tapahtua vain, jos ja kun sitä kannattaa kyseisten kansojen tosiasiallinen ja selvä enemmistö. Ennen sitä on paitsi epädemokraattista myös kriisihakuista yrittää ennenaikaisesti pakottaa muutosta luomalla federalistisia perusteita epärehellisin keinoin. Tällainen menettely saattaa myös vaarantaa koko Eurooppa-hankkeen legitimiteetin.
On jokseenkin kyseenalaista käyttää aikaa ja energiaa näiden ikuisuuskysymysten pohtimiseen, varsinkin niiden kysymysten kustannuksella, joihin meidän olisi mielestäni kiireesti puututtava Euroopassa. Tässä mielessä Ruotsi EU:n tämänhetkisenä puheenjohtajana on muotoillut ensisijaiset tavoitteensa täsmälleen oikein keskittyessään kolmeen E:hen – enlargement, employment and environment, eli laajentuminen, työllisyys ja ympäristö.
Euroopan kansalaiset ovat aivan oikeassa suhtautuessaan epäluuloisesti EU:n johtajiin, jotka asettavat keskustelun tulevaisuusvisioista etusijalle eivätkä anna riittävää vastausta kysymykseen siitä, käytetäänkö nykyistä toimivaltaa oikein ja missä konkreettisissa asioissa olisi tehtävä enemmän tai parempaa työtä joko lisätyn toimivallan perusteella tai ilman sitä. Yhtä tärkeä kysymys on, mitä pystyttäisiin tekemään paremmin, jos asioiden hoitaminen jätettäisiin jäsenvaltioille ja/tai muille kansainvälisille järjestöille.
Yleisesti ottaen unioni on mielestäni oikealla tiellä kaikkien kolmen E:n suhteen, vaikka ponnisteluja voitaisiinkin tehostaa kaikilla kolmella sektorilla. Laajentuminen ei tietenkään riipu pelkästään EU:sta vaan enemmänkin hakijamaiden valmiudesta saattaa voimaan vaadittava acquis ja vielä enemmän niiden kyvystä panna se täytäntöön. Tässä yhteydessä on käsiteltävä avoimesti myös korruptiota. Se on valitettavasti tuttu ilmiö nykyisissäkin jäsenvaltioissa, mutta vielä paljon vaikeampi haaste se on useimmille hakijamaille. Nämä kärsivät edelleen totalitarismin ja komentotalouden jättämästä turmiollisesta moraaliperinnöstä, jota on joissain tapauksissa vielä pahennettu huonosti hoidetulla yksityistämisellä.
Maatalouspolitiikkamme tulevaisuus vaatii radikaalia uudelleenarviointia. Yhteisen maatalouspolitiikan osuus yhteisön budjetista on noin puolet. Useimmat niistä eurooppalaisen byrokratian esimerkeistä, joita kansalaisemme naureskelevat ja/tai kiroavat, liittyvät maatalouteen. Tämänhetkiset hullun lehmän taudin ja suu- ja sorkkataudin aiheuttamat ongelmat antavat sellaisen kuvan, että Euroopan maatalous on syvässä kriisissä.
Se kuva on kuitenkin jokseenkin liioiteltu. Kun muistetaan yhteisen maatalouspolitiikkamme historiallinen tausta, politiikkaa ei voida pitää epäonnistuneena. EU:n maataloutta koskevia sääntöjä ja byrokratiaa ei luotu tyhjästä, vaan niillä korvattiin aiempi kansallinen sääntely. Nämä säännöt ja byrokratia ovat mahdollistaneet Euroopan yhtenäismarkkinat, ja Suomessa ne ovat laskeneet ruoan hintaa sekä vapauttaneet resursseja käytettäväksi tehokkaammin muualla.
Yhteinen maatalouspolitiikka ei kuitenkaan voi pysyä muuttumattomana. BSE ja muut haasteet tekevät entistä vaikeammaksi pitää maatalousmenomme sovitun rahoituskehyksen mukaisina. WTO:ssa arvostellaan yhä voimakkaammin maataloutemme protektionismia suhteessa kolmansiin maihin. Kuluttajien huoli elintarviketurvallisuudesta, eläinten hyvinvoinnista ja ympäristöstä haastavat maataloustuotantomme tehdasmaiset menetelmät.
Ei ole helppoa luoda uutta maatalouspolitiikkaa, joka vastaa riittävästi kaikkiin näihin keskenään ristiriitaisiin haasteisiin. Toisaalta protektionismin purkaminen ja kehitysmaiden esteetön pääsy markkinoillemme edellyttävät rajasuojan vähentämistä ja kilpailun lisäämistä. Toisaalta taas EU:n kannanotot tarpeesta parantaa elintarviketurvallisuutta, edistää orgaanista maataloutta ja säilyttää eurooppalaisen maatalouden monialaisuus näyttävät vaativan aivan päinvastaisia toimia.
Lisäämällä maataloustuen yhteisrahoitusta voidaan vastata mainitsemiini haasteisiin vain vähäisessä määrin, eikä se saa tarkoittaa yhteisen sääntelykehyksemme purkamista: se on edelleen välttämätön kilpailun vääristymisen estämiseksi avoimilla markkinoilla. Mutta lisäämällä jäsenvaltioiden vastuuta maataloustuesta ja yhteisen maatalouspolitiikan kustannuksista pystytään lisäämään sekä kustannustehokkuutta että kansallista liikkumavaraa.
Tiedän, että tämä kuulostaa kehotukselta neliöidä ympyrä. Edessämme olevat vaikeudet eivät kuitenkaan saa estää meitä keskustelemasta maataloutemme tulevaisuudesta ja lisäämästä elintarviketuotantomme turvallisuutta ja sen kestävyyttä ympäristön kannalta. EU ei luonnollisestikaan voi tehdä tätä pelkästään omin voimin, ja nämä asiat on lisättävä myös WTO:n asialistalle, vaikkei se helpotakaan nopeiden ratkaisujen löytämistä.
Euroopan puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa olemme nyt päässeet sopimukseen sotilaallisen kriisinhallintavalmiutemme päätavoitteista ja näiden unionissa edellyttämistä rakenteista. Lisäksi on sovittu säännöistä, joita tarvitaan EU:n ja NATOn välisessä yhteistyössä sekä kolmansien maiden osallistumisessa tuleviin operaatioihin. Rakennamme vastaavaa valmiutta myös siviilikriisinhallintaa varten.
Vaaditaan vielä suunnattomasti työtä, ennen kuin kaikki tämä toteutuu ja sovittu valmius on tosiasiallisesti käytettävissä. Tämä on itsessään riittävä syy olla monimutkaistamatta asioita toistamalla vanhoja ideoita yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisestä.
En ole vakuuttunut siitä, että meidän olisi välttämättä käsiteltävä puolustuspoliittisen yhteistyön kehittämistä myöskään lähitulevaisuudessa. Euroopan puolustus- ja turvallisuusyhteistyön nykyinen rakenne voi osoittautua kestäväksi ja toimivaksi vielä varsin pitkään. Siinä NATO tarjoaa kovaa turvallisuutta niille, jotka katsovat sitä tarvitsevansa, ja EU tarjoaa kriisinhallintavalmiutta, johon osallistuu sekä NATOn jäseniä että muita valtioita. Lisäksi rauhankumppanuus ja ETYJ ovat käytettävissä laajempina yleiseurooppalaisina viitekehyksinä.
Se alue, jolla yhteinen eurooppalainen tahtomme ja kykymme joutuu tulevaisuudessakin kovalle koetukselle, on Balkanin alue. Entisen Jugoslavian kriisi, jossa etniset jännitteet purkautuivat ja vanhentunut yhteiskunnan, politiikan ja talouden järjestelmä luhistui, oli ennennäkemätön ja monitahoinen.
Kansainvälinen yhteisö, Euroopan unioni mukaan lukien, ei pystynyt reagoimaan kriisiin riittävän ajoissa, riittävän määrätietoisesti ja riittävin resurssein. On vielä ennenaikaista arvioida yksiselitteisesti, olemmeko oppineet tarpeeksi niistä lukuisista kokemuksista, joita kriisi meille antoi.
On tärkeää, että unioni saa valmiuden puuttua kriisiin asianmukaisin keinoin koko sen keston ajan. Varhaisvaroitusjärjestelmän ja torjuntavalmiuksien merkitystä ei voi kyllin korostaa, sillä varhainen puuttuminen kriisiin säästää sekä ihmishenkiä että aineellisia resursseja. Kriisinhallinnassa ei ole ensisijaisesti kyse sotilaallisesta puuttumisesta tilanteeseen. Sotilaallisia keinoja saatetaan tarvita, jotta saadaan estetyksi enemmät inhimilliset kärsimykset, mutta niillä ei milloinkaan voida korvata poliittisia ratkaisuja. Kestävien poliittisten ratkaisujen aikaansaamiseksi tarvitsemme myös valmiutta käsitellä kaikkia kriisinhallinnan osa-alueita, kuten demokraattisten toimielinten rakentamista, hyvää hallintoa, oikeusvaltioperiaatetta, vähemmistöjen oikeuksia, talousreformeja ja hyvinvoinnin turvaamista.
Balkanin kriisissä on korostunut laaja-alaisen lähestymistavan merkitys. Tämä periaate on taustana vuonna 1999 tehdyssä Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksessa, jossa EU:lla on johtava rooli. Unionin vakauttamis- ja assosiointiprosessi, jonka lopullisena tavoitteena on yhdentää Länsi-Balkanin maat unioniin, perustuu tähän sopimukseen. EU:n tarjoama monipuolinen yhteistyö ja avunanto, joka koskee muun muassa poliittista vuoropuhelua, kauppaa, oikeus- ja sisäasioita, talouspolitiikkaa, energiaa ja ympäristöä, on ajan mittaan parasta kriisintorjuntapolitiikkaa.
Yksi niistä lukuisista opetuksista, jotka Balkanin kriisi on meille antanut, on se, että EU:n päätökset ja lupaukset on toteutettava nykyistä nopeammin ja paremmin. Yleisten asioiden neuvosto on kiusallisen tietoinen siitä turhautumisesta, joka on aiheutunut kyvyttömyydestämme tehdä alueella paljoakaan enempää kuin pelkästään asentaa kuuluisia ilmoitustauluja, joilla ilmoitetaan ihmisille EU:n tulevasta avusta.
Rauha ja turvallisuus toisaalta sekä hyvinvointi ja vauraus toisaalta liittyvät yhteen pitkällä aikavälillä. Haastavana tehtävänämme on edistää näitä kaikkia alueellisella yhteistyöllä ja Euroopan yhdentymisen aktiivisesta näkökulmasta. Tämä vaatii aikaa ja edellyttää, että vältetään liian hätäisiä päätöksiä tulevista kansallisista ja kansainvälisistä rakenteista. Kun aika on kypsä, oikea lähestymistapa saattaa hyvinkin olla Balkanin alueellinen yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssi. Tämän konferenssin tulisi perustua niihin linjauksiin, jotka vuoden 1975 Helsingin sopimuksen hengessä antoivat meille rauhaa ja vakautta ja raivasivat tietä demokratialle ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Tällaisen lähestymistavan puolesta Balkanilla on muun muassa kollegani Georgios Papandreou ansiokkaasti toiminut.
Palatakseni tämän puheenvuoron aiheeseen: onko meillä visiota yhdistyneestä Euroopasta? Ei ole, meillä ei ole yhtä yksittäistä visiota, vaan niitä on monta, ja jokainen meistä voi edistää sitä visiota, jonka parhaaksi katsoo. Oma näkemykseni on, että Eurooppaa ei saada yhdistetyksi unionin toimielinten suurisuuntaisilla visioilla, vaan vastaamalla konkreettisiin tarpeisiin ja haasteisiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
