Hallitus on vastikään viettänyt kaksivuotispäiväänsä. Oikeammin on kuitenkin kyse kuusivuotistaipaleesta, joka alkoi SDP:n suuresta vaalivoitosta ja ensimmäisen sateenkaarihallituksen muodostamisesta keväällä 1995.
Kuudessa vuodessa ovat olosuhteet Suomessa ja maailmassa monilla tavoin perusteellisesti muuttuneet. Kuusi vuotta sitten Suomen talous oli kuilun partaalla. Ei olisi tarvittu montakaan harha- askelta ennen kuin olisimme syöksyneet talouden mustaan aukkoon. Siinä ei vain Suomen valtio, vaan myös koko elinkeinoelämme ja suomalaisyritykset olisivat suistuneet luottokelvottomuuteen ja kansainväliseen holhoukseen.
Liikkumatila oli silloin äärimmäisen kapea. Uuden hallituksen oli heti ryhdyttävä tiukkoihin toimiin julkisen talouden saneeraamiseksi sekä edellytysten luomiseksi kansantalouden uudelle nousulle ja ennätyskorkean joukkotyöttömyyden alasajamiselle.
Hallitusneuvotteluissa ja uudessa hallitusohjelmassa yksityiskohtaisesti sovitut toimet kipeine tervehdyttämistoimineen ja säästöleikkauksineen olivat erityisen vaikeita hyvinvointivaltiosta huolta kantaville sosialidemokraateille.
Epäilijät tulkitsivat hallituksen toimet siten, että ne johtaisivat koko väestön kattavaan, laaja-alaiseen sosiaaliturvaan ja peruspalveluihin nojaavan suomalaisen hyvinvointivaltion murentamiseen.
Tätä ne eivät kuitenkaan ole tarkoittaneet, eivätkä ne siihen myöskään ole johtaneet. Tulonsiirtoja jouduttiin kyllä pakkotilanteessa kohtuullistamaan ja palvelutarjontaakin rajoittamaan. Yhtään tulonsiirtojärjestelmää ei kuitenkaan ole lakkautettu eikä yhtään lakisääteistä sivistyksellistä tai sosiaalista palvelua peruttu.
Se mitä Suomessa olemme tehneet, ei ole merkinnyt suomalaisen hyvinvointivaltion alasajamista, vaan olemme tahtoneet tehdä sen, mikä on ollut välttämätöntä suomalaisen hyvinvointivaltion pelastamiseksi.
Tiedän hyvin, että esimerkiksi monet eläkkeensaajat tuntevat edelleenkin joutuneensa kaltoin kohdelluksi. Se on sillä tavoin ymmärrettävää, että toisin kuin muut ryhmät yhteiskunnassa, he ovat täysin riippuvaisia poliittisten päättäjien heidän eläke- eduistaan tekemistä ratkaisuista.
Kun eläkejärjestelmiin on tehty korjauksia, on samalla haluttu huolehtia siitä, että ne eivät kohdistu heikennyksinä huonoimmassa asemassa oleviin ja pienituloisimpiin eläkeläisiin. Kun nyt eläkeläistenkin asemaa on mahdollista jälleen parantaa, tulee se tehdä siten, että painotus on pienten eläkkeiden varassa elävien aseman helpottamisessa.
Isoin asia eläkeratkaisuissa on kuitenkin ollut se, että uhkaamassa ollut niin sanottu eläkepommi on Suomessa purettu. Vaikka väestö ikääntyy Suomessakin ihmisten eläessä pitempään, on eläkejärjestelmien tarkistuksella huolehdittu siitä, että nykyisten ja tulevien eläkkeiden maksukyky on turvattu.
Samaan tulevaisuuden turvaamiseen on tähdätty myös valtion velkaantumisen pysäyttämisellä ja suuremman liikkumatilan luomisella epävarman tulevaisuuden edessä.
Suomen menestyksen avaintekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Osaaminen tarkoittaa muutakin kuin huipputeknologian tukemista ylläpitämällä maailman korkeimpiin nyt kuuluvaa tutkimus- ja kehitystyön osuutta kansantulosta. Se tarkoittaa myös huolenpitämistä kattavasta, kaikki erilaiset lahjakkuus- ja osaamisvoimavarat hyödyntävästä perusopetusjärjestelmästä.
Yrittämistä tarvitaan siksi, että tulevaisuuden uudet työpaikat syntyvät ennen muuta pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joita ei usein edes ole vielä perustettukaan.
Yhteistyö tarkoittaa vahvoihin työmarkkinajärjestöhin nojaavaa sopimusyhteiskuntaa. Kattavat tulosopimukset, mutta myös jatkuva sopimiseen perustuva työelämän kehittäminen ovat yhdessä osaamisen ja yrittämisen kanssa onnistuneet tekemään Suomesta tänään maan, jonka talouteen ja vakauteen luotetaan, jossa yrittäminen ja työnteko kannattavat ja joka arvioidaan sekä taloudellisen kilpailukykynsä että ympäristönsä tilan puolesta suorastaan kärkimaaksi maailmassa.
Valtiontalouden tervehdyttämisen ja kilpailukykymme palauttamisen arvo nähdään nyt, kun joudumme jälleen varautumaan maailmantalouden epävarmoihin kehitysnäkymiin. Siksi se, mitä on tehty, on ollut välttämätöntä ja oikeata politiikkaa eikä meillä ole aihetta sitä peitellä tai vähätellä.
Sosialidemokratia ei kuitenkaan yhteiskunnallisena liikkeenä menesty pelkästään menneillä saavutuksillaan ja hallitusyhteistyön aikaansaannoksilla. Menestymme vain sillä, että meillä on oikeat, toimivat ja uskottavat ratkaisut niihin haasteisiin ja ongelmiin, jotka suomalaisia eniten nyt askarruttavat.
Kiistatonta on, että suomalaisia tänään painaa huoli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kun talouteemme on suurella tuskalla onnistuttu luomaan paremmin liikkumatilaa, nousee kysymykseksi nyt se, millä tavoin, milloin ja keiden hyväksi tätä liikkumatilaa käytetään.
Tästä syystä hallitusneuvottelut kaksi vuotta sitten olivat talouden ahdingon helpotettua vaikeammat kuin neljä vuotta aiemmin, ja ne päätyivät moniin, tarkoituksellisesti tulkinnanvaraisiin kompromissimuotoiluihin.
Sosialidemokraattina näen nyt tärkeimmäksi, finanssipolitiikan peruslinjasta tinkimättä, puuttua niihin ongelmakohtiin, jotka ovat ensisijaisia hyvinvointivaltion turvaamiseksi ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten toimeentulon helpottamiseksi.
Köyhyyttä torjutaan edelleen parhaiten työllisyyttä lisäämällä. Kuitenkin myös perustoimeentulo on jäänyt liian kapeaksi. Työmarkkinatuen ja peruspäivärahan sekä kansaneläkkeen perusosan riittämättömyys on ajanut liian monet ihmiset toimeentulotuen asiakkaiksi.
Palvelujen kehittäminen edellyttää peruspalveluista vastaavan kuntatalouden turvaamista. Myös oppositio on kiinnittänyt tähän kiitettävästi huomiota, tosin ratkaisuja osoittamatta.
Kansalaisten yhdenvertaisuus ja oikeus lakisääteisiin peruspalveluihin eivät saa olla kiinni kuntien keskenään vaihtelevista ja kauttaaltaan epävakaista yhteisöverotuloista.
Selvitysmies Pekkarisen esitykset kuntatalouden rahoituspohjan vakauttamiseksi ovat työn alla ja ne saataneen pian hallituksessa käsiteltyä. Esityksiin tulee kuitenkin lisätä vielä se, miten vähennettäisiin kuntien riippuvuutta suhdanneherkästä yhteisöverotuotosta siirtämällä se pääsääntöisesti valtiolle ja korvaamalla se kunnille vakaammalla tulopohjalla.
Valtion on myös kannettava suurempi vastuu siitä, miten heikommassa asemassa olevien ryhmien sosiaaliturva ja palvelut kunnissa on järjestetty. Vanhaan, yksityiskohtaiseen normiohjaukseen ei ole paluuta, mutta tilanne, jossa kunnat seuraamuksitta voivat laiminlyödä lakisääteisiä velvoitteitaan, ei sekään voi jatkua.
Hyvä toverit!
Taloudellisen tilanteen parantuminen kuudessa vuodessa ja se, mitä hyvinvointivaltiolle on tapahtunut, ovat merkittäviä muutoksia. Yhtä merkittävää on se, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri on maailmanlaajuisesti näinä vuosina muuttunut. Kiteytän tämän muutoksen siten, että sosialidemokratialle on jälleen kysyntää.
Koskaan eivät demokratia ja kansalaisoikeudet ole toteutuneet maailmassa niin laajasti kuin tänään, mitattuna niiden ihmisten osuudella, jotka voivat vapaissa vaaleissa valita ja vaihtaa hallitsijansa. Mutta samanaikaisesti kansalaiset vanhoissa demokratioissa eivät koskaan ole yhtä vähän luottaneet demokraattisen järjestelmän toimintakykyyn ja valitsemiensa edustajien haluun ja mahdollisuuksiin toteuttaa heidän odotuksiaan. Ihmiset kokevat, että maailmanlaajuiset kasvottomat markkinavoimat määräävät heidän elämänsä ulkoiset edellytykset, kokonaan heidän vaikutusmahdollisuuksiensa ulottumattomissa.
Tämä sosiologi Zygmunt Baumanin kuvaama aikamme paradoksi saattaa nyt olla murentumassa. Uusliberalismi, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten syrjäytti sosialidemokratian Länsi-Euroopan ja osin Pohjois-Amerikankin johtavan aatesuuntauksen paikalta, on väistymässä.
Muutoksen yksi ilmentymä on, että jälleen on kysyntää politiikalle – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotain estääkseen enemmistön toiveita vastaamattoman kehityksen, on sitten kyse tuloerojen kasvusta, markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamisesta tai globalisaation nimissä vaadittavasta alistumisesta ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.
Sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä. Muutoksen oireita voi nähdä myös siinä, miten Pekka Himasen vastailmestyneessä kirjassaan Hakkerin etiikka kuvaama tietoyhteiskunnan luovien voimien etiikka on ristiriidassa sen rajoittamattoman saalistusetiikan kanssa, joka on synnyttänyt optiotörsäilyn.
Markkinatalouden voima ja merkitys on tunnustettava, mutta on sanottava ei sellaiselle markkinayhteiskunnalle, jossa kaikki sosiaaliturvaa, sivistystä ja ihmissuhteita myöten on kaupan.
Yksi muutoksen merkki on Ranskassa perustetun Attac-liikkeen saama suuri suosio ja sen levittäytyminen jo pariinkymmeneen maahan. Tällä suosiolla on vähemmän tekemistä liikkeen ajaman Tobin-veron kuin yleiseen globalisaation hallintaan tähtäävien konkreettisten keinojen kaipuun kanssa.
Alle prosentin suuruinen, jokaiseen valuutanvaihtotapahtumaan kohdistuva Tobin-vero on houkutteleva myös siksi, että sen tuotolla voitaisiin rahoittaa suurin osa nykyisestä kehitysyhteistyöstä, ilmastomuutoksen torjumisen vaatimasta kestävään energiatalouteen siirtymisestä tai monenlaisista muista hyvistä asioista.
Veroajatus sisältyy myös Lipposen toisen hallituksen ohjelmaan kohdassa, jossa yhtenä mahdollisuutena kansainvälisten finanssimarkkinoiden vakauden edistämiseksi halutaan tutkia valuutansiirtoveron käyttöönottoa. Myönteisesti ajatukseen suhtaudutaan myös Ruotsin hallituksen tuoreessa globalisaatiokannanotossa ja monien parlamenttien mietinnöissä ja kannanotoissa.
Yksinkertaisuudessaan Tobin-vero kuulostaa vähän liiankin hyvältä ajatukselta ollakseen totta. Vaikkemme vielä ottaisi valtiovarainministeriön teettämää yhtä selvitystä lopullisena totuutena asiasta, on todettava, ettei Tobin-vero ole toteuttamiskelpoinen ilman kaikkien valuuttakaupan merkittävimpien osapuolten mukanaoloa ja ettei sen toimeenpanon huomattavia teknisiä ongelmiakaan ole tyydyttävästi ratkaistu.
Jos Tobin-vero osoittautuu poliittisesti tai teknisesti epärealistiseksi, on sitäkin tärkeämpää selvittää ja ottaa käyttöön muita keinoja, joilla samaa globalisaation hallinnan päämäärää ja erityisesti finanssimarkkinoiden epävakauden vähentämistä voidaan paremmin tavoitella.
Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme siihen hyvin sopeutuneet ja siinä myös pärjänneet. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia vaikeita haasteita.
Globalisaatio sinänsä on sekä väistämätön että useimmissa suhteissa myönteinen ilmiö. Sen merkitsee kansainvälisen työnjaon syventämistä ja voimavarojen käytön tehostamista, joka mahdollistaa talouden suotuisan kehityksen ja hyvinvoinnin ja vaurauden maailmanlaajuisen kasvattamisen.
Globalisaation haaste on kuitenkin siinä, miten se nykyisellään jakaa tätä kasvavaa vaurautta aiempaa epätasaisemin, niin maiden ja alueiden välillä kuin niiden sisälläkin. Myös markkinavapauksien yksisilmäinen lisääminen globalisaation nimissä voi vaarantaa ihmisoikeuksien, kansallisten kulttuuriarvojen sekä työ-, kuluttaja- ja ympäristönsuojelun toteutumisen.
Monenkeskinen vapaakauppa ja maailman kauppajärjestö WTO sen vahvana puolustajana on myös ja nimenomaan pienten maiden ja maailman köyhempien etu. Mutta nykyisellään WTO koetaan liian yksipuolisesti markkinavapauksien ja suuryhtiöiden asianajaksi.
Pahan olon tunnetta ei kuitenkaan auta purkaa yleensä globalisaatiota ja erityisesti WTO:ta vastaan suunnattuun anarkistiseen mellakointiin tai kakunheittelyyn. Sen sijaan tarvitsemme rakentavaa kritiikkiä ja yhteistyötä kansalaisjärjestöjen sekä vastuullisten poliitikkojen ja hallitusten välillä. Tavoitteeksi on otettava WTO:n ja muiden kansainvälistä talousyhteistyötä säätelevien sopimusten ja järjestöjen määräämien pelisääntöjen kehittäminen niin, että globalisaatiota voidaan hallita paremmin.
Oikeudenmukaisempi maailma on mahdollinen. Sosialidemokratian on nyt, kuten ennenkin, oltava eturivissä sen puolesta tehtävässä työssä.
