MONIKULTTUURISUUS VOIMAVARANA
Hyvät kuulijat
Kiitos kutsusta osallistua tähän mielenkiintoiseen seminariin. Globalisaation voimistuessa on tärkeää käydä keskustelua myös kulttuurin ja kehityksen suhteesta. Mielestäni globalisaatio nähdään liian usein vain hallitsemattomien markkinavoimien ja länsimaisen, lähinnä amerikkalaisen massakulttuurin voittokulkuna. Tällöin unohdetaan globalisaation merkittävät myönteiset mahdollisuudet, joista yksi on monikulttuurisuus.
Globalisaation vaikutukset ovat siis ristiriitaisia. Globalisaatio luo uudenlaista keskinäistä riippuvuutta, mikä antaa suuria mahdollisuuksia myönteiseen kehitykseen ja hyvinvointiin. Samalla on ilmaantunut myös uusia haasteita. Ratkaisematta on esimerkiksi kysymys siitä, miten hallita ja säännellä globalisaatiota niin, etteivät eriarvoistuminen ja köyhyys lisäänny, vaan vähenevät.
Ihmisoikeuksille globalisaatio asettaa monitahoisia haasteita. Talouden liberalisoituminen korostaa taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien tarvetta ja merkitystä. Jos ne vahvistuvat, vahvistuu myös ihmisyyden syvä ydin, ihmisoikeuksien jakamattomuus. Tiedon lisääntyminen ja ennen kaikkea modernit kommunikaatioyhteydet ovat tuntuvasti parantaneet mahdollisuuksia valvoa ihmisoikeustilannetta. Samalla tavoin vaikuttaa kansalaisjärjestötoiminnan kansainvälistyminen ja tehostuminen.
Globalisaatio on nostattanut voimakkaita kansalaisliikkeitä, jotka vaativat sekä kansallisilta päättäjiltä että kansainväliseltä yhteisöltä toimia sen hallitsemiseksi. Esimerkiksi Attac-liikkeen suuri suosio kertoo tämän kritiikin voimasta. Suomessa liike aloitti toimintansa viime viikonloppuna.
Siinä missä kansainvälistyminen levitti muutamia voimakkaita valtakulttuureja ympäri maailman, globalisaatio voi tuoda kaikki kulttuurit, pienetkin, lähelle, vieretysten ja limittäin. Kaikki ovat tekemisissä toistensa kanssa. Tämä monikulttuurisuus rikastuttaa meitä kaikkia, yhä enemmän myös Suomessa. Maahanmuuttajien määrä on kasvanut, ja toisaalta suomalaisilla on ollut entistä enemmän mahdollisuuksia työskennellä, opiskella ja matkustella maailmalla. Kasvava tiedonvälitys on lisännyt tietoisuuttamme eri maista ja kulttuureista. Elämme monikulttuurista aikaa, jossa ihminen toimii samanaikaisesti monen kulttuurin sisällä omassa arkielämässään. Kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat rikastuttaneet ja monipuolistaneet yhteiskuntamme ilmettä.
Suomalaiset pitävät tänään itsestään selvänä oikeutenaan mahdollisuutta opiskella, kartuttaa työkokemusta tai vaikkapa viettää eläkepäiviä ilmastopakolaisena ulkomailla. On erittäin tärkeätä, että saamme myös omaan maahamme muualta väkeä. Olisi kulttuurimme ja taloutemme kehitykselle onnetonta, jos me jäisimme tässä vaihdossa vain luovuttavaksi osapuoleksi.
Myönteinen perussuhtautuminen maahanmuuttoon on tärkeää silloinkin, kun emme ajattele väestön ikääntymisen tasapainottamista. Tällaiseen työvoiman hankintapolitiikkaan liittyy myös eettisiä ongelmia: Onko meillä oikeutta houkutella parhaiten koulutettua väkeä kehitysmaista paikkaamaan aukkojamme? Miten se vaikuttaisi kehitysmaiden mahdollisuuksiin vaurastua ja kehittyä?
Maahanmuutto ja monikulttuurisuuden leviäminen ovat nostaneet myös vastareaktioita, kuten rasismia ja etnistä syrjintää. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Työttömyys ja syrjäytyminen, joiden juuret eivät edes ole maahanmuutossa, ovat kasvattaneet ahdistusta ja pelkoa. Moni tuntee huolta omasta asemastaan, turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan. Huoli on ymmärrettävää, mutta se ei voi missään oloissa olla peruste hyväksyä muukalaisvihaa tai rasismia.
Arvostamani ”maailmankyläajattelu” ei vielä ole tuonut erilaisuuden hyväksyntää joka kolkkaan ja kaikille tasoille. Meillä onkin sekä maailmanlaajuisesti että kansallisesti velvollisuus tehdä kaikkemme myönteisen ajattelun edistämiseksi ja rasismin torjumiseksi. Ensi syksynä järjestettävä YK:n rasismin vastainen maailmankonferenssi muodostuu toivoakseni merkittäväksi edistysaskeleeksi tässä suhteessa.
Hyvä kuulijat
Globalisaatio lisää kaiken inhimillisen toiminnan avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja esilläoloa. Ihmisoikeuksille se on arvaamaton etu. Olen varma, että ymmärrys ihmisoikeuksien jakamattomuudesta ja universaalista luonteesta kasvaa. Ihmisoikeuksien vesittäminen kulttuurirelativismiin vedoten onkin jo käynyt harvinaisemmaksi. Enää ei juuri kuule puolustettavan demokratian rajoituksia ja ihmisoikeuksien loukkauksia vetoamalla esimerkiksi aasialaisiin arvoihin.
Kulttuurien väliset erot tulee totta kai tunnustaa ja erilaisia arvoja ja tapoja kunnioittaa. Tärkein periaate kuitenkin on, että kaikilla on yhtäläinen oikeus universaaleihin ihmisoikeuksiin. En hyväksy väitteitä siitä, etteivät ihmisoikeudet länsimaisina sovellu kaikkiin maailman maihin ja kulttuureihin. Ihmisoikeudet ovat universaaleja. Ne kuuluvat jokaiselle riippumatta hänen kulttuuri- tai muusta taustastaan. Kulttuuriset tekijät voidaan ja tulee ottaa huomioon ihmisoikeuksia toimeenpantaessa, mutta ne eivät koskaan voi oikeuttaa ihmisoikeusloukkauksia.
Kulttuurirelativistit pohjaavat ihmisoikeuskritiikkinsä useimmiten siihen, että mitkään arvot tai oikeudet eivät voi olla universaaleja. Heidän mukaansa ne perustuvat aina tietyn kulttuurin näkemyksiin oikeasta ja väärästä. Ihmisoikeuksien kohdalla viitataan niin sanottuun länsimaiseen kulttuuriin.
On totta, että ihmisoikeuksien syntyhistoria voidaan johtaa Valistuksen ajan filosofeihin ja Euroopassa toisen maailmansodan aikana koettujen kauhujen synnyttämiin reaktioihin. Ihmisoikeusjärjestelmä sellaisena kuin me sen nyt tunnemme ei kuitenkaan ole yksinomaan länsimaiden työn tulosta. Esimerkiksi Kiina, Intia, Chile, Kuuba, Libanon ja Panama osallistuivat aktiivisesti vuonna 1948 hyväksytyn YK:n ihmisoikeusjulistuksen laadintaan. Olisi näiden maiden loukkaavaa vähättelyä sanoa, ettei niiden panoksella ollut merkitystä julistuksen sisällölle. Toisaalta filosofisesti katsottuna ihmisoikeuksien takana olevat ajatukset esimerkiksi toisen kunnioittamisesta, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta löytyvät muodossa tai toisessa jokaisesta maailman uskonnosta ja kulttuurista. Tässäkään mielessä ei siis voida puhua yksinomaan länsimaisista arvoista.
Kun tarkastellaan tämän hetkistä tilannetta, huomataan, että jokainen maailman valtioista on ratifioinut ainakin yhden kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen, useimmat lukuisia. Sitä kautta ne ovat hyväksyneet ihmisoikeuksien universaalisuuden. Itse asiassa koko keskustelun ihmisoikeuksien universaalisuudesta olisi tullut päättyä viimeistään Wienin maailmankonferenssiin vuonna 1993. Konferenssin loppuasiakirjassa yksimielisesti tunnustetaan ihmisoikeuksien universaalinen luonne.
Olen myös pohtinut sitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan länsimaisilla arvoilla tai länsimaisella käsityksellä ihmisoikeuksista. Jo EU-yhteistyössä olemme monta kertaa törmänneet erilaisiin painotuksiin ja prioriteetteihin, puhumattakaan eroista Yhdysvaltojen kantoihin. Mielestäni onkin karkeaa yksinkertaistamista väittää, että kaikki länsimaat esimerkiksi korostaisivat kansalais- ja poliittisia oikeuksia taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien kustannuksella. Länsimaat käyvät myös keskenään keskustelua kollektiivisten oikeuksien olemassaolosta ja luonteesta.
Ihmisoikeuksien universaalisuutta ei enää kannattaisi ruotia. Sen sijaan olennaista olisi katsoa, mitä ne oikeudet ovat, joita vastaan kulttuurisin argumentein hyökätään ja kuka oikeuksia vastaan hyökkää.
Ihmisoikeuksien puolustajia on usein arvosteltu siitä, että he yrittävät ajaa ihmisoikeuksien kautta omia etujaan tai muita piilotettuja tavoitteita. Valitettavasti näin saattaa joskus olla. Samalla täytyy kuitenkin muistaa, etteivät arvostelijatkaan ole vapaita omien pyrkimystensä edistämisestä. Useimmiten ihmisoikeuksien äänekkäimmät vastustajat ovat autoritäärisiä hallitsijoita ja heidän tukijoitaan, jotka pyrkivät oman valtansa säilyttämiseen. Paradoksaalista tässä on, että hallitsijat, jotka kansainvälisissä yhteyksissä vetoavat oman maansa kulttuuriarvoihin, ovat valmiita omassa maassaan tuhoamaan sitä samaa kulttuuria pyrkiessään puolustamaan omaa asemaansa. Esimerkiksi niin sanottuja aasialaisia arvoja puolustavat hyvin pitkälle alueen autoritääriset hallitukset, kun taas aasialaiset kansalaisjärjestöt eivät tällaisia arvoa tunnista.
Mielenkiintoista on ollut myös havaita, että kulttuurisiin arvoihin vedotaan usein silloin, kun hyökätään naisten oikeuksia vastaan. Tällaista argumentointia ei pidä millään tavalla hyväksyä. Ihmisoikeudet kuuluvat naisille, ja naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Esimerkiksi naisten sukuelinten silpominen tai niin sanotut kunniamurhat ovat yksinkertaisesti tuomittavia väkivallantekoja eivätkä kulttuuriasioita.
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja toteuttaminen eivät tarkoita sitä, että kulttuuriset erot ajan mittaan täysin häviäisivät. Oikeastaan on päin vastoin, sillä ihmisoikeudet suojaavat myös oikeutta kulttuuriin. Se tarkoittaa muun muassa oikeutta oman kulttuurin harjoittamiseen sekä kulttuurisen perinnön säilyttämiseen. Niin kauan, kun ei loukkaa muiden ihmisoikeuksia, jokainen on oikeutettu elämään tavallaan. Ihmisoikeudet asettavat tiettyjä vähimmäisvaatimuksia valtioiden käyttäytymiselle, mutta tilaa jää riittävästi kulttuuristen erojen säilyä. Siinä tilassa voidaan edistää myös vähemmistöjen oikeuksia ja kulttuuria, mikä on yksi monikulttuurisuuden avainkysymyksiä. Samalla on muistettava, etteivät myöskään vähemmistöjen omat kulttuurit saa loukata ihmisoikeuksia, esimerkiksi naisten ja tyttöjen oikeuksia.
Hyvät kuulijat
Monimuotoisuuden kunnioittaminen ja syrjimättömyys ovat tärkeitä lähtökohtia pyrittäessä vakauteen ja turvallisuuteen. Mutta ne ovat myös dynamiikkaa, jolla rakennetaan parempaa tulevaisuutta. Omaan kieleen ja kulttuuriin perustuvat positiiviset lataukset ovat ihmisten omia voimavaroja. Voisiko tästä ajatuksesta löytyä aineksia köyhyyden vähentämiseen? Kulttuurista versova tieto, taito ja kekseliäisyys voivat olla tehokas apu, kun ihmiset ratkovat omia asioitaan ja lähiympäristönsä ongelmia. Tällainen toimeliaisuus hyödyttää myös laajempaa yhteisöä, kuten valtiota, ja koko maailmaa. Lopulta se koituu kaikkien hyväksi tämän päivän suurimmassa haasteessamme, globalisaation ohjaamisessa oikeaan uomaan.
Tässä seminaarissa voimme ainoastaan aloitella keskustelua kulttuurin ja kehityksen suhteesta. Tätä tärkeää ja kiinnostavaa aihetta kannattaa kehitellä moneen eri suuntaa. Haluaisinkin haastaa tutkijat, kansalaisjärjestöt, poliitikot sekä asian parissa työskentelevät virkamiehet yhteistyöhön sekä jatkamaan keskustelua.
Toivotan teille erittäin antoisaa ja mielenkiintoista seminaaria.
Kiitos.
