Maailman kauppajärjestö WTO ja demokratia – reilu maailma on mahdollinen
Sosialidemokraattien on syytä nähdä globalisaatio ei vain väistämättömänä, vaan kaiken kaikkiaan tervetulleena ja potentiaalisesti myönteisenä ilmiönä. Myönteisenä siksi, että vahvistaessaan rajat ylittävää taloudellista kanssakäymistä ja kansainvälisen työnjaon syventämistä se myös lisää vaurautta ja hyvinvointia. Varauksellisuus globalisaation suhteen on kuitenkin paikallaan siksi, että tämä kasvava vauraus ja hyvinvointi jakaantuu maailmassa aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maiden ja alueiden kesken että niiden sisällä.
Yksipuolisesti uusliberalistisiin markkina-arvoihin perustuva globalisaatio voi myös olla ympäristölle vahingoksi. Edelleen se voi olla sosiaalisesti tuhoisaa uhatessaan niin vanhoja sosiaalisesti kestäviä paikallisia yhteisöjä kuin hyvinvointivaltioitakin, joita mikään puhtaasti markkinoihin perustuva järjestelmä ei kykene korvaamaan. Myös kansalliset ja vähemmistökulttuurit voivat joutua uhatuiksi.
Kuten Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat yli 150 vuotta sitten: ”Kaikki pysyvä haihtuu ilmaan”. Kommunistisessa manifestissa osoitetut uhat kuitenkin torjuttiin menestykselliseksi nimenomaan siksi, että työväenliike, sen jälkeen kun se oli selvästi torjunut väkivaltaisen kumouksen väärät houkutukset ja sitoutunut demokraattiseen muutokseen, kykeni taloudellisten ja yhteiskunnallisten uudistusten kautta valjastamaan kapitalismin demoniset voimat ja luomaan perustan teollisuusmaissa toteutetuille hyvinvointiyhteiskunnille.
Huolimatta työväenliikkeen internationalistisesta pohjasta kyse oli ensisijassa kansallisesta projektista, joka toteutettiin itsenäisten ja suvereenien valtioiden demokraattisten instituutioiden kautta.
Tänään tämä ei enää riitä. Keinot ja välineet, joilla olemme sosialidemokratiaa yhdessä maassa rakentaneet, ovat nyt yksi toisensa jälkeen karkaamassa käsistämme, usein anonyymien ja siksi pelottavien globalisaatiota edustavien markkinavoimien toimesta. Siksi globalisaatio edellyttää uusien demokraattisten ja läpinäkyvien ohjelmien ja instituutioiden kehittämistä globalisaatiohallintaa varten.
Tämä edellyttää kahden vastakkainasettelun ylittämistä. Ensimmäinen vallitsee edustuksellisen demokratian ja globalisaation puutteellista hallintaa protestoivien ulkoparlamentaaristen liikkeiden välillä.
Toinen, vielä merkittävämpi koskee eroavaisuuksia kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä suhtautumisessa globalisaatioon ja sen hallintaan. Tämä on erityisen vaikea haaste maailman kauppajärjestölle WTO:lle ja pääsyy Seattlen kokouksen epäonnistumiseen.
Juuri WTO on perustellusti noussut keskeiseen asemaan pohdittaessa globalisaation hallintaan liittyvää laajaa problematiikkaa. Siitä on myös ollut seurauksena sekä kohtuuttoman vastustuksen että ylimitoitettujen odotusten kohdistaminen WTO:hon.
Selkeisiin ja läpinäkyviin pelisääntöihin sekä niiden objektiiviseen valvontaan perustuva moninkeskinen vapaakauppa on oikea perusta maailmankaupan ja taloudellisen yhteistyön kehittämiselle myös jatkossa. Se on nimenomaan sekä pienten maiden että kehitysmaiden etu.
WTO ei ole vapaakauppaa keksinyt eikä ole vastuussa sen puutteista, vaan pyrkii pääsääntöisesti kiitosta ansaitsevalla tavalla valvomaan sopimusten toteutusta. Maailma ei suinkaan muuttuisi paremmaksi WTO:n lakkauttamisen seurauksena. Parempaan päästään sitä kautta, että WTO:n ja muiden kansainvälisten sopimusten ja järjestöjen keskinäistä työnjakoa selvitetään. Ennen kaikkea on kaupan pelisääntöjä kehitettävä siten, että ne paremmin vastaavat ihmisten perusteltuihin huoliin vapaakaupan vaikutuksesta ympäristöön, ihmisoikeuksien ja työn toteutukseen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja kansallisten kulttuurien asemaan.
WTO:n Dohan kokouksessa olisi kyettävä sopimaan uudesta, laajaan ja tasapainoiseen agendaan perustuvasta neuvottelukierroksesta. Se onnistuu vain, jos kyseessä on selvästi kehityskierros, jonka perustavoitteena on kehitysmaita kohtaavien kaupan esteiden purkaminen ja niiden aseman kaikenpuolinen vahvistaminen, alkaen niiden mahdollisuuksista täysivaltaisesti osallistua ja vaikuttaa moninkeskisen kaupan neuvotteluihin ja ratkaisuihin.
Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kehitysmaiden perusteltuihin vaatimuksiin teollisuus-, tekstiili- ja maataloustuotteittensa markkinoillepääsyn helpottamisesta tulee vastata. EU:n niin sanottu ”kaikki paitsi aseet” -esitys markkinoittensa avaamisesta on hyvä avaus, mutta ei vielä riittävä. Neuvottelujen jatkaminen maataloudesta ja palvelukaupasta on tärkeätä, mutta ei vielä riittävä pohja sille, mitä laaja-alaiselta neuvottelukierrokselta on edellytettävä.
Meillä täytyy olla kykyä ja rohkeutta käsitellä myös vaikeita kaupan ja edellä mainittujen ympäristö- ja sosiaalisten kysymysten suhdetta.
WTO ei voi olla eikä sen tule pyrkiä olemaan sellainen kansainvälinen järjestö, joka vastaa myös ympäristöstä, sosiaalipolitiikasta, työn perusoikeuksista tai kulttuurikysymyksistä. Sen sijaan on vahvistettava niitä kansainvälisiä järjestöjä, joilla on toimivalta ja pätevyys käsitellä näitä kysymyksiä sekä selkeytettävä työnjakoa niiden ja WTO:n kesken. Tavoitteena tulee olla koherentti globaalinen lähestymistapa, jossa kaupan ja muiden kysymysten suhde voidaan määritellä tasapainoisesti ja jossa nämä sosiaaliset, ympäristönsuojelulliset ja kulttuurikysymykset voidaan hoitaa ilman, että ne johtavat vahingollisiin kauppariitoihin.
