Viime syyskuun 11. päivä toi uudet turvallisuusuhat dramaattisesti tietoisuuteemme. Sotilaallisen voiman riittämättömyyden lisäksi keskeinen opetus noista terroriteoista on monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön välttämättömyys. Yksikään maa ei voi eristäytyä uhista linnoittautumalla omien rajojensa taakse eikä torjua niitä vain omaan voimaansa luottaen, sitoutumatta monenkeskiseen yhteistyöhön ja kansainväliseen oikeuteen.
Me elämme nyt jälleen monessa suhteessa perustavanlaatuisen ajattelutavan muutoksen aikaa muutoinkin kuin vain turvallispolitiikan suhteen.
Myös toinen maailmansota mullisti ihmisten ajattelutapoja. 30-luvulla fasismi ja bolshevismi pakottivat demokratian puolustuskannalle. Totalitarismin menestys vei tuhoisaan maailmansotaan. Sen päätyttyä ihmiset eivät enää halunneet sen enempää 30-luvun pulan kuin sodan kokemustenkaan toistuvan. Sosialidemokratia nähtiin tämän tavoitteen varmimmaksi takeeksi.
Alkoi kolmisenkymmentä vuotta kestänyt hyvinvointisosialidemokratian aikakausi. Sinä aikana luotiin perusta hyvinvointivaltiolle, myös sellaisissa maissa, joissa sosialidemokratia ei välttämättä ollut johtoasemassa.
Voimasuhteet eivät olleet ratkaisevia vaan se, kenen näkemys yhteiskunnan kehittämisestä hallitsi poliittista keskustelua ja tulevaisuuden visiointia. Tämän hallitsevan ideologian paikan otti sosialidemokratia. Kantaa otettiin sen ohjelmaan ja pyrkimyksiin, kuka niitä tukien, kuka jarruttaen ja kuka vastustaen.
70-luvulla hyvinvointisosialidemokratian vetovoima alkoi ehtyä ja sen paikan hallitsevana ideologiana otti uusliberalismi. Se vaati säätelyn purkamista, markkinavoimien vapauttamista, julkisen talouden alasajoa, sosiaaliturvan leikkauksia, yksityistämistä, kilpailuttamista ja tuloerojen kasvattamista.
Suomessa uusliberalistinen retoriikka pääsi vauhtiin vasta 90- luvun laman myötä. Ilman sosialidemokraattien suurta vaalivoittoa vuonna 1995 se olisi myös voinut aikaansaada korvaamatonta vahinkoa. Laman ja uusliberalismin myrskytessä hyvinvointivaltio taipui vaan ei taittunut.
Uusliberalismi pakotti silti sosialidemokratian puolustuskannalle. Tuona aikana jouduimme usein sanomaan EI, oli sitten kyse kepun työreformin nimellä tarjoamasta sopimusyhteiskunnan ja kolmikannan romutusyrityksestä, Yleisradion alasajosta tai työttömyyskorvausten hävittämisestä.
Toisaalta olemme kompromissien merkeissä joutuneet sanomaan JAA joillekin asioille, joita kaikkia ei hyvällä omallatunnolla voi puolustaa. Hyvän ohella olemme voineet kokea myös tuloerojen ja syrjäytymisen kasvun sekä vääristymiä tuottanutta yksityis- tämistä ja kilpailuttamista. Meidän on rohjettava avoimesti tunnustaa se ja esittää omat näkemyksemme näiden ongelmien korjaamisesta.
Tärkeintä on silti kokonaisuus. Sosialidemokratian ottaessa hallituksen vetovastuun Suomen tulevaisuus vaikutti mahdollisimman synkältä. Olemme kuitenkin onnistuneet nostamaan Suomen talouden suorastaan maailman kilpailukykyisimmäksi samalla, kun meidät arvioidaan kärkeen myös sellaisten elämän laatua mittaavien kriteereiden kuten korruption vähäisyyden ja hyvän ympäristönhoidon suhteen.
Näitä saavutuksia ei tule väheksyä. Sosialidemokraateilla ei ole mitään syytä antaa kunnian vastuullisen taloudenpidon saavutuksista mennä porvarillisten hallitus-kumppaneiden piikkiin.
Hyvät Toverit!
Kun nyt hahmottelemme Suomen ja maailman tulevaisuutta, voimme tehdä sen tietoisina siitä, että tuo pitkään jatkunut uusliberalismin valtakausi on päättymässä.
Ihmiset eivät enää luota markkinavapauksien laajentamisen ja rajattoman itsekkyyden autuuteen. He eivät enää hae ratkaisuja aikamme haasteisiin uusliberalismin ajamasta yhteisöllisyyden heikentämisestä, vaan päin vastoin odottavat ja edellyttävät yhteisöllisyyden vahvistamista.
Yhteisöllisyys toteutuu suurelta osin, mutta ei suinkaan yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että kannamme huolta lähimmäisistä perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten toimintatapojen puitteissa.
Vasta riittävän vahva yhteisöllisyys vapauttaa ihmisen yksilöllisyyden. Tätä uusliberalismi ei koskaan ymmärtänyt syyttäessään hyvinvointivaltiota ihmisen alistamisesta ja passivoimisesta. Markkinatalous on tehokas tapa järjestää tuotanto ja kaupankäynti, mutta sitä ei tule laajentaa sellaiseksi markkinayhteiskunnaksi, jossa kaikki on kaupan.
Pohjoismaisen mallin mukaiset julkiset palvelut ja laaja- alainen sosiaaliturva takaavat toimeentulon sekä ennakoiduissa elämänkaarimuutoksissa että ennakoimattomissa työttömyys-, sairaus- ja onnettomuustilanteissa. Kun perusturva on kunnossa, on ihmisillä myös mahdollisuus kantaa yrittämiseen liittyvät riskit.
Messiaanisen uusliberalismin aika on ohitse. Suomessa sitä edustaneet nuorsuomalaiset pyyhkäistiin vaaleissa kartalta. Kokemus teki kaikista porvareista jo kunnallisvaaleissa hyvinvointivaltion ja sen tarjoamien palveluiden kannattajia. Ilmapiiri on selvästi muuttunut. Veronalennuslupauksilla, jotka voisivat vaarantaa hyvinvointipalveluja, ei ole enää kysyntää.
Uusliberalistinen retoriikka saattoi myöntää pohjoismaisen mallin olleen käyttökelpoinen teollistumisen vielä jatkuessa, mutta väitti sen olevan tuomittu häviämään siirryttäessä jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin.
Tämä väite on osoitettu vääräksi. Sosialidemokraattiset hyvinvointivaltiot eivät ole olleet suinkaan esteenä Ruotsin ja Suomen kilpailukyvylle ja menestykselle tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä, vaan päin vastoin tämän menestyksen tärkeä osatekijä.
Uusliberalismin aikaan liittyi politiikan voimattomuus. Kun julkisen vallan tehtäväksi nähdään vain markkinavapauksien lisääminen, tarkoittaa se, ettei politiikan odoteta tekevän eikä anneta tehdä aitoja valintoja. Valinnat kuuluvat kuluttajille markkinoilla, eivät kansalaisille politiikassa. Kun samanaikaisesti myös globalisaatio on kovertanut kansallisen demokratian mahdollisuuksia, on syntynyt aikamme paradoksi: demokratia on vakiintunut useampiin maihin kuin koskaan historiassa, mutta sen kautta vaikuttamiseen uskotaan vähemmän kuin koskaan ennen.
Enää eivät ihmiset tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen halua alistua. He odottavat ja edellyttävät valitsemiltaan edustajilta kielteiseksi koettujen asioiden torjumista ja yhteisöllisyyden ja hyvinvointipolitiikan vahvistamista.
Jos politiikalle tällä tavoin on jälleen kysyntää, niin onko sitä myös ja nimenomaan sosialidemokratialle? Itse toivon, uskon ja myös toimin sen puolesta, että uuden vuosituhannen vaihteessa olisi alkanut aikakausi, josta tulee sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kausi.
Viimeaikaisten vaalien perusteella voi esittää muitakin tulkintoja. Sosialidemokraatit ovat jo useammassa EU-maassa kärsineet selviä tappiota.
On murheellista, jos sosialidemokratian kyvyttömyys vastata oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden kysyntään johtaa näitä arvoja kannattavien ihmisten passivoitumiseen vaaleissa tai kanavoituu aivan eri puolueiden hyväksi. Erityisen vaaralliseksi se muuttuu, jos edunsaajiksi nousevat Ranskan Le Penin, Itävallan Haiderin tai Hollannin Fortuynin kaltaiset oikeistopopulistiset demagogit.
Sekalaiset ääriryhmät saavat merkittävän osan kannatuksestaan sosialidemokraatteihin ja muuhun vasemmistoon pettyneiltä työttömiltä ja eri tavoin heikommassa asemassa olevilta ihmisiltä. Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei synnynnäinen rasismi, ovat tärkeimmät selittäjät muukalaisvihalla ratsastavien oikeistopopulistien suosiolle.
Yhtä päättäväisesti kun torjumme kaiken vieraisiin kulttuureihin, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän, on meidän sosialidemokraattien paneuduttava heikommassa asemassa olevien ryhmien tilan parantamiseen.
Tässäkin peruslinjamme on panostaminen osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön. Niiden avulla voimme säilyttää kilpailukykymme ja vahvistaa sitä. Nämä tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. Vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä ja työllistämistä.
Todellisen kilpailukyvyn tekijöitä on arvioitava laaja-alaisemmin kuin mihin uusliberalismi kykenee. Näin tulee tehdä myös Euroopan unionissa, jolle viimeaikaiset vaalit antavat vakavan ajattelemisen aihetta.
Globalisaation haasteisiin ei voi enää vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä. Tätä ei aikaansaada hyssyttelemällä nykyisen EU:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen heikkouksia.
On helppo todeta, etteivät kansalaiset tunne erityistä luottamusta ja läheisyyttä EU:n nykyisiä instituutioita kohtaan. Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kasvattamalla EU:n toimivaltaa väkinäisesti tavalla, joka helposti käsitetään väärin liittovaltiollistamiseksi. Ensin on konkreettisesti osoitettava, mihin tarkoitukseeen EU:ta on vahvistettava ja tiedettävä, miten sen valtaa halutaan käyttää. Vastaavasti selvästi EU-tason päätöksentekoa edellyttävissä asioissa on unionin päätöksentekokykyä vahvistettava ja selkeytettävä.
EU:n niin sanotun Lissabonin prosessin tavoitteena on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue. Kun Suomi on jo rankattu maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi, täytyy meillä olla kanttia korostaa hyvinvointivaltion osuutta tässä saavutuksessa ja vahvan sosiaalisen ulottuvuuden merkitystä myös Euroopan uudistumiselle. Kaikki ei EU:n sisämarkkinoillakaan voi olla kaupan.
Avoimempaa keskustelua tulee käydä myös Euroopan keskuspankin roolista ja työllisyysvastuusta sekä talouspoliittisesti kestämättömin perustein aikanaan tehdyn niin sanotun vakaussopimuksen soveltamisesta. Siitä ei saa tulla pakkopaitaa, joka tosiasiassa toimisi kasvua ja työllisyyttä heikentävästi.
Kun emme Suomessa halua itsetarkoituksellisen yksityistämisen ja kilpailuttamisen vaarantavan peruspalvelujen saatavuutta ja luotettavuutta, ei meidän tule EU:ssakaan sortua tukemaan sellaista markkinafundamentalismia, jonka uhriksi hyvin toimivat julkiset palvelut voisivat joutua.
Ne, jotka haluavat ehdoin tahdoin lyödä päätään seinään rautateiden yksityistämisellä ja kilpailuttamisella, tehkööt sen. Suomeen ei tule tuottaa typeryyksiä EU-direktiivien varjolla. Ne ovat voineet jo nyt tuoda mukanaan myös tarpeetonta vahinkoa.
On ymmärrettävä, ettei julkinen omistus elinkeinoelämässä ole suinkaan kilpailukykyämme haittaava asia. Päin vastoin: tarvitsemme myös omistajuudessa monimuotoista sekataloutta, jossa valtion, kuntien ja osuustoiminnallinen omistus tuovat omistajapolitiikkaan vakautta sekä kestävään menestykseen tähtäävää pitkäjänteisyyttä. Sitä tarvitaan tasapainottamaan lyhytnäköistä ja nopeimman voiton perään tähtäävää pörssisijoittamista.
Hyvät toverit!
Sosialidemokratia ei ole tarjoamassa paluuta 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, vaikkei siinä aikanaan mitään vikaa ollut. Nyt tarvitsemme sellaista yhteisöllistä ja kansainvälistä vastuunkantoa, joka soveltuu uuden vuosituhannen globalisaation ja uuden teknologian leimaamiin olosuhteisiin.
Sosialidemokratian on otettava poliittinen aloite. On politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä linjoittaa ja määrittää tärkeysjärjestykset politiikan eri osalohkoilla, oli kyse sitten sosiaali- ja terveys- politiikasta, energia- ja ympäristöpolitiikasta tai vero- ja työllisyyspolitiikasta.
Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamilla linjanvedoilla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta, ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.
Puolueen kenttä on reagoinut tähän tekemällä ennätysmäärän aloitteita puoluekokoukselle. Ikävä kyllä tämä havaittiin sen jälkeen, kun puoluehallitus oli juuri päättänyt lyhentää puoluekokousta yhdellä vuorokaudella, kun oikea ratkaisu olisi päin vastoin varata kokoukselle enemmän aikaa.
Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualle. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.
Tämä koskee myös sinänsä myönteistä ja tarpeellista kansallista terveysprojektia, joka on esittänyt paljon hyviä parannuksia julkisen terveydenhuollon laadun ja saatavuuden varmistamiseksi. Sen puitteissa ei kuitenkaan ollut valmiutta puuttua kysymykseen julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Julkisen terveydenhuollon ongelmat johtuvat osaltaan siitä, että myös yksityistä terveydenhuoltoa tuetaan avokätisesti verovaroin.
Veroratkaisuissa tarvitsemme niin ikään vahvaa sosialidemokraattista valmistelua vastapainoksi valtiovarainministeriön virkavalmistelulle.
Asuntopolitiikkakin tarvitsee selvää sosialidemokraattista otetta torjumaan oikeiston jatkuvat pyrkimykset koko sosiaalisen asuntotuotannon ja -politiikan lopettamiseksi. Myös Kapiteeliyhtiö on saatettava kantamaan oma vastuunsa sosiaalisen asuntotuotannon mahdollisuuksista.
Hyvät toverit!
Sosialidemokratian kysyntään voi menestyksellä vastata vain aktiivisemmin omilla linjauksillaan ja tavoitteillaan esiintyvä sosialidemokratia.
Sosialidemokraatit ovat suhtautuneet aivan liian pitkämielisesti siihen, miten meiltä on kadonnut 300 000 ääntä vuodesta 1995 ja miten puolueorganisaatiomme on kuihtumassa.
Sosialidemokratia kiinnostaa jälleen myös nuoria, vaikka se ei vielä riittävästi näy puoluetyössä. Puolueen jäsenillä ja puolueorganisaatiolla on oltava vahvempi ja aito rooli puolueen politiikan muotoilussa, ennen kuin näin tapahtuu.
Sosialidemokratian vahvuus on ollut siinä, että se on tarjonnut sadoille tuhansille ihmisille vaikutuskanavan oman elinympäristönsä ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden muovaamiseen. Tämä vaikutus ei ole syntynyt johtajien puheista ja heidän sanelemistaan ratkaisuista, vaan aidosta keskustelusta, jossa ihmisten elämänkokemuksille, tarpeille ja osaamiselle on annettu arvoa ja niiden pohjalta muokattu puolueen yhdessä ajamat tavoitteet.
Tänään sosialidemokratia näyttäytyy liiaksi vain virkaasemassaan esiintyvinä puhuvina päinä mediassa. Politiikka on kuitenkin yhteisöllistä työskentelyä, jossa täytyy varata tarpeeksi aikaa myös ihmisten kuuntelemiseen, aitoon keskusteluun ja seminaarityöskentelyynkin, niin perusjärjestöissä ja piireissä kuin myös puoluehallituksen ja valtioneuvoston tasolla.
Oikea johtajuus on yhteisistä arvoista ja yhteisöllisestä valmistelusta syntyvän sitoutumisen käyttöä uskottavien, toimivien ja innostavien visioiden toteuttamiseksi maailmassa, jonka paremmaksi tekemiseen tarvitaan sekä uskallusta, realismia että yhteistyökykyä.
Sosialidemokratia ei saa kadottaa perusolemustaan vähävaraisten ja heikommassa asemassa olevien ihmisten asiaa ajavana liikkeenä. Jos me sosialidemokraatit emme puutu tuloerojen kasvuun ja köyhyyden lisääntymiseen, ei sitä tee kukaan muukaan.
Ihmisiä ei tule lähestyä liian itseriittoisesti ja omahyväisesti pelkästään kertaamalla menneen hallituskauden kiistattomia saavutuksia. On myös tunnustettava ihmisten omaan toimeentuloonsa ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen kohdistuvat, hyvin arkisetkin huolet. Jos emme tätä osaa, voivat hyvätkin gallupit kääntyä vaalipäivänä tappioksi. On katsottava sen perään, etteivät sen enempää vanhat kuin uudet, maailman epäoikeudenmukaisuudet syvästi kokevat nuoret kannattajamme jää taas vaalipäivänä kotiin.
Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Puoluekokous ratkaisee, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.
