Hyvät Toverit
Demokratia on levinnyt maailmassa laajemmalle kuin koskaan historiassa. Samanaikaisesti epäluottamus demokratiaan on tuskin koskaan ollut vanhoissa demokratioissa niin laajalle levinnyttä kuin tänään.
Äänestysaktiivisuus laskee, rasismilla pelaava oikeistopopulismi vahvistuu, ulkoparlamentaarinen toiminta kasvaa.
Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Kansainvälistyminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu on vanha ilmiö, mutta uusi teknologia on merkinnyt siihen sekä määrällistä että laadullista muutosta. Globalisaatio on tämän päivän todellisuutta, jonka puitteissa meidän on raivattava tila arvoillemme, ihanteillemme ja unelmillemme.
Miten sosialidemokratia asemoi itsensä globalisaation suhteen? Kyse on ristiriitaisesta ilmiöstä. Myönteistä on miten kansainvälistyminen ja työnjaon syveneminen voi edistää vaurastumista ja hyvinvoinnin kasvua kaikkialla maailmassa. Suomi on kuulunut tässä kehityksessä kiistattomiin menestyjiin.
Globalisaation suurin haaste on siinä, että lisääntyvä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maitten sisällä että maailmanlaajuisesti.
Tämä iskee suoraan sosialidemokratian suoneen. Kolmisenkymmentä vuotta sitten uusliberalismi vei sosialidemokratian hallitsevan aseman yhteiskuntapoliittista keskustelua määrittävänä aatteena. Nyt sen vetovoima on ehtynyt. Enää ihmiset eivät luota markkinavoimien ja rajattoman itsekkyyden autuaaksitekevään voimaan. He eivät hyväksy eriarvoisuuden kasvattamista, vaan edellyttävät yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vahvistamista.
Uusliberalismi pyrki rajaamaan ihmisten roolin vaikuttajina tapahtuvaksi vain kuluttajina markkinoilla ja kieltämään kansalaisten valintamahdollisuuden politiikan osalta, jossa tarjolla oli vain kulloinkin auktorisoitu muoto Ainoan Vaihtoehdon Politiikasta.
Nyt vaihtoehdottomuuteen ei enää haluta alistua. Politiikalle yleensä ja sosialidemokratialle erityisesti on taas kysyntää. Monissa viime vaaleissa edunsaajaksi tästä kysynnästä on kuitenkin noussut erimuotoinen oikeistopopulismi. Sen avointa tai piilotettua rasismia sisältävät vaatimukset on torjuttava kompromisseja tekemättä, mutta on ymmärrettävä oikein se miksi nämä liikkeet menestyvät.
Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei rasismin kannatus, on pääsyy. Ihmiset, jotka eivät valtaenemmistön tavoin ole päässeet osallisiksi maailmankaupan ja hyvän taloudenpidon hedelmistä, kokevat helposti, että sosialidemokratia on heidät hylännyt tai pettänyt.
Kuitenkin sosialidemokratian olemassaolon oikeutus on siinä, että me ajamme kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja arvioimme kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa sen mukaan, miten se tukee heikoimmassa asemassa olevia. Tämä on päässyt liiaksi hämärtymään.
Globalisaatio on samanaikaisesti sekä vahvistus että haaste demokratialle. Uusi viestintäteknologia edellyttää avoimuutta, vallan hajautusta ja demokratiaa mailta, jotka mielivät menestyä tietoyhteiskuntina. Myös ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyminen, niiden peittely ja niihin reagoimatta jättäminen on globalisoituvassa maailmassa vaikeutunut. Kehitys on siten vahvistanut demokratiaa ja ihmisoikeuksia.
Kaikki demokratia on kuitenkin tähän saakka toteutunut kansallisvaltioiden laajuisina projekteina, eikä se enää riitä vastaamaan globalisaation haasteisiin. Tarvitsemme ylikansallista demokratiaa, joka voi käyttää samoja keinoja, joilla aiemmin kansallisella tasolla menestyksekkäästi ohjattiin taloutta, jaettiin tuloja ja rakennettiin hyvinvointivaltioiden perusta.
Suomessa tämän haasteen ymmärtäminen oli keskeinen syy hakeutua Euroopan unionin jäseneksi. EU ei kuitenkaan yksin riitä vastaukseksi demokraattisen globalisaationhallinnan tarpeeseen.
Pahinta olisi, jos Eurooppa kokonaisuudessaan yrittäisi vastata globalisaation haasteisiin linnoittautumalla muuta maailmaa vastaan. Oikea ja EU:ssa myös ymmärretty linjaus on, että EU:ta tulee käyttää vahvana vaikuttajana maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan kehittämisessä. Sekä Kioton ilmastosopimuksen että maailman kauppajärjestön WTO:n kehittämisen osalta EU on jo osoittanut oikeansuuntaista johtajuutta.
Tuemme myös EU:n perustuslaillisen sopimuksen valmistelussa EU:n ulkoisen toimintakyvyn ja sisäisen päätöksentekokyvyn vahvistamista. EU:n kehittämisessä on kuitenkin edettävä sillä tavoin harkitusti, että otamme huomioon myös sen, että demokratian legitimiteetti edelleen on ja tulee vielä pitkään olemaan niin Suomessa kuin useimmissa muissakin maissa kansallisten parlamentaaristen instituutioiden varassa.
EU:n kehittämistä ei voi myöskään tarkastella irrallaan siitä, mitä EU on tehnyt ja mitä sen odotetaan tekevän. Meillä on myös korjattavaa siinä, mitä unionissa on parin edellisen vuosikymmenen aikana tehty. Nyt on tasapainotettava EU:ssakin heijastuvaa uusliberalismin perintöä riittävällä sosiaalisella ulottuvuudella, hautaamalla rautateihin saakka ulottunut dogmaattinen kaiken yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma vahvistamalla julkisten palvelujen Eurooppa-tason suojaa sekä oikaisemalla vakaussopimuksen yksipuolinen monetarismi aktiivisen työllisyys- ja suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi.
Kansainvälisen kehityksen haasteet jakaantuvat useille aloille. Toisen maailmansodan jälkeen on maailman väkiluku noussut 2,4 miljardista yli 6 miljardiin, ja kasvu tuskin tulee tasaantumaan ennen 10 miljardin rajan ylittymistä.
Tämä on perustavanlaatuinen haaste sille, miten ihmiset tällä voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät suhteensa luontoon kestävän kehityksen vaatimukset täyttävällä tavalla.
Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosikymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
Haasteista suurin on ilmastomuutoksen pysäyttäminen. Se edellyttää Yhdysvaltain nopeaa mukaan saamista monenkeskisiin sitoumuksiin sekä paljon nyt ratifioitua Kioton sopimusta tiukempia, lähivuosina neuvoteltavia uusia päästörajoituksia.
Väkiluvultaan kasvavassa maailmassa ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen – valtioiden – on opittava elämään toistensa kanssa tiiviissä yhteistyössä. Enää ei kenelläkään ole sellaisia kansallisia etuja, joita voitaisiin menestyksekkäästi ajaa toisten kustannuksella.
Varustautumiseen ja aseisiin käytetään jopa kasvavia summia – yli 800 miljardia dollaria eli 15 kertaa enemmän kuin kehitysyhteistyöhön. Kuitenkin sen jälkeen, kun Hiroshima elokuussa 1945 aloitti ydinaseiden aikakauden, on ymmärrettävä, etteivät atomi- ja muut joukkotuhoaseet ole käyttökelpoisia tavoitteellisen sodankäynnin välineitä.
Myös tavanomaiset aseet ja niiden käyttö ovat muuttuneet. Yksi seuraus on se, että nykymaailman sodissa sotilaat ovat paljon suojatumpia kuin siviilit. Syyskuun 11. päivän uhrit olivat kaikki siviilejä.
Uudet turvallisuusuhat, kuten ympäristön pilaantuminen, suuronnettomuudet, kansainvälinen rajat ylittävä rikollisuus, huumeet, ihmiskauppa, hajoavat valtiorakenteet, pakolaisuus, ihmisoikeusloukkauksien seuraukset ja terrorismi, ovat haaste valtioidenvälisten sotien estämiseen kehitetyille kansallisille puolustusjärjestelmille ja kollektiivisille turvallisuusjärjestelyille.
Sotilaallinen voima on yhä harvemmin käyttökelpoinen torjumaan uusia turvallisuusuhkia. Niissäkin tapauksissa, joissa sitä tarvitaan, se ei ole yksin riittävä ratkaisu.
Irakissa voimankäyttöön ryhdyttiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Kun jälkikäteenkään ei ole löytynyt kiellettyjä joukkotuhoaseita eikä yhteyksiä Al Qaidan terroristiverokostoon ovat eurooppalaiset epäilyt voimankäytön oikeutuksesta vain vahvistuneet. Saddamin hirmuhallituksesta on päästy, mutta rauhan ja demokratian vakauttaminen Irakiin edellyttää nyt aidosti monikansallista, YK-johtoista kansainvälistä yhteistyötä.
YK:ta vastaan suunnattu terrori-isku ei saa johtaa YK:n vetäytymiseen. Nyt on päinvastoin kiirehdittävä ratkaisuja, joilla YK saa sille kuuluvan johtoroolin ja vastuun Irakin jälleenrakennuksesta ja demokraattisen Irakin suvereenisuuden mahdollisimman pikaisesta palauttamisesta.
Afganistanin sota puolestaan opettaa, että kaikkiin konflikteihin on puututtava ajoissa. Maassa käytiin veristä, suurvaltojenkin tukemaa sisällissotaa vuosikymmeniä. Siihen puututtiin vasta, kun siitä oli tullut globaalin terrorismin tukikohta.
Afganistanissa tarvitaan nyt pitkää sitoutumista sekä sotilaalliseen että siviilikriisinhallintaan, jälleenrakennukseen ja unikonviljelystä riippumattoman talouskehityksen tukemiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen juurruttamiseen.
Samaa tarvitaan monessa muussakin paikassa maailmassa. Se ei ole mahdollista ilman perinteiseen sodankäyntiin varautuneiden sotilasbudjettien supistamista ja uudelleensuuntaamista sekä vauraiden maiden sitoutumista kehitysyhteistyön nostamiseen 0,7 prosentin tasolle niiden BKT:stä.
Pyrkimykset estää joukkotuhoaseiden leviäminen eivät ole riittävän uskottavia ilman ydinasevaltioiden tiukkaa sitoutumista prosessiin ja omien joukkotuhoaseidensa vähentämiseen. Oppi ennaltaehkäisevistä iskuista ei ole riittävä pelote sille, että epätoivoiset maat, hallitsijat ja ryhmittymät luopuisivat havittelemasta joukkotuhoaseita. Se voi olla yhtä paljon yllyke jatkaa tällaisten aseiden hankkimispyrkimyksiä.
Tärkeätä on, että suuria kärsimyksiä aiheuttaneet pienaseet ja henkilömiinat myös ovat aseistariisuntapyrkimysten kohteena. Suomikaan ei voi loputtomiin keplotella miinasopimuksen ulkopuolella.
Turvallisuus- ja kriisinhallintayhteistyössä ja siihen kuuluvassa toiminnassa terrorismia vastaan saadaan tuloksia vain vahvistamalla sitoutumista monenkeskiseen yhteistyöhön. Eristäytyminen tai yritykset sanella muille maille vain omaan napaan tuijottavaa tapauskohtaista yhteistyötä eivät turvallisuutta tuo.
EU:n pyrkimykset sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi ovat osa tätä monenkeskisen turvallisuuden vahvistamista. Sen tavoitteena ei ole YK-järjestelmän kanssa kilpailevan oman suurvaltatoimintakyvyn luominen.
Globalisaationhallinnan laajin ja vaikein toimintakenttä liittyy talouteen, kauppaan ja kehitykseen. 1,2 miljardia ihmistä maailmassa joutuu tulemaan toimeen vähemmällä kuin yhdellä eurolla päivässä.
Monenkeskinen vapaakauppa on edelleen oikea perusta kansainvälisen talousyhteistyön kehitykselle, mutta ilman talousyhteistyön pelisääntöjen tasapainottamista se ei riitä köyhyyden poistamiseen ja tuloerojen tasaamiseen.
WTO:n alkaneen kauppaneuvottelukierroksen tavoitteet kirjattiin Dohan kokouksessa siten, että ne nostavat kehitysmaiden aseman kohentamisen pääasiaksi. Kehitysmaiden terveydenhoidon kannalta elintärkeässä kysymyksessä lääkkeiden patenttisuojan keventämisestä päästiin Dohassa jo eteenpäin.
Kaikille niin etelässä kuin pohjoisessa on tärkeätä kehittää kaupan pelisääntöjä siten, että ne nykyistä paremmin vastaavat ihmisten huoliin ympäristön, työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan sekä pienten kielten ja kulttuurien aseman turvaamisesta globalisaation myllerryksissä. Kehitysmaiden pelot, siitä että teollisuusmaat käyttävät näitä suojatakseen omia markkinoitaan tuonnilta köyhemmistä maista, on osoitettava vääriksi. Siihen tarvitaan myös valmiutta avata EU:n ja USA:n suojattuja ja subventoituja maatalousmarkkinoita kehitysmaatuonnille.
Kaikkia asioita ei tule ratkaista WTO:n puitteissa, vaan kehittämällä WTO:n ja muiden erityisjärjestöjen yhteistyötä ja yhteisymmärrystä kaupan sääntöjen tulkinnasta. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n yhteistyö on tässä mallina. Suurin tarve on luoda WTO:n kumppaniksi riittävän vahva maailman ympäristöjärjestö.
Neuvottelut monenkeskisestä investointisopimuksesta sekä palvelumarkkinoiden avaamisesta ovat myös WTO:n listalla. On varmistettava, ettei monikansallisten suuryritysten ja valtioiden oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa muuteta jälkimmäisten tappioksi, kuten olisi tapahtunut, jos taloudellisen kehityksen järjestössä OECD:ssa valmisteltu MAI-sopimus olisi sellaisenaan hyväksytty.
Palvelukauppaa koskevan GATS-sopimuksen puitteissa on varmistettava valtioiden oikeus päättää julkisten palvelujen tuottamistavasta. Meillä on jo tarpeeksi iso haaste pitää huolta julkisen terveydenhuollon laadusta ja saatavuudesta ilman palvelukaupasta hiipiviä lisäpaineita yksityisten palvelujen lisäämiseen.
Kansainväliset rahoituslaitokset tarvitsevat sekä avoimuutta ja demokratiaa että toimia pitkään johtaneen uusliberalistisen ajattelutavan hautaamista. YK-järjestelmää kokonaisuudessaan on vahvistettava. Realismia kuitenkin on todeta, että se voi tuottaa tuloksia toistaiseksi vain hallitustenvälisen yhteistyön pohjalta.
Tämä koskee myös ajatusta valuutanvaihtoon kohdistetusta niin sanotusta Tobinin verosta. Saksan punavihreän hallituksen selvitys osoittaa, että valuutanvaihtoveron toteutus ei ole kiinni tekniikasta, vaan poliittisesta tahdosta. Sitä ei tule hylätä ainakaan ennen kuin on esitetty vielä parempia keinoja epävakautta ylläpitävien, keinotteluluonteisten rahaliikkeiden vähentämiseksi.
Kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn paineet eivät edellytä meiltä hyvinvointipalveluja vaarantavia mittavia veronalennuksia. Suomen veroaste hyväksytään, kunhan pidämme huolen siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio tarjoaa luotettavamman ja paremman vastineen verorahoille kuin mihin sosiaaliturvan ja palvelujen yksityistäminen koskaan kykenee. Samoin on myös kansainvälisellä yhteistyöllä estettävä vahingollinen verokilpailu ja veroparatiisien käyttö rikkaiden hyväksi.
Sosialidemokratian puhe globalisaation hallinnasta ei saa jäädä vain abstraktiseksi näpertelyksi institutionaalisten kysymysten parissa. On tehtävä selväksi väistämätön yhteys oman hyvinvointimme, työelämän paineiden ja globalisaationhallinnan välillä.
Sosialidemokratian ja Suomen on oltava aloitteellisia kaikilla hahmottelemieni globalisaationhallinnan alueilla, myös yhdessä rakentavaan yhteistyöhön halukkaiden kansalaisliikkeiden kanssa. Kansalaisliikkeistä tärkeimpiin kuuluu ay-liike. Kolmikannalla on Suomessa aikaansaatu kestäviä tuloksia. On pidettävä huoli siitä, että järjestäytyneet palkansaajat saavat myös eurooppalaisella ja maailmanlaajuisella tasolla merkittävän vaikuttaja-asemaan.
Silloinkin kun puhumme maailmanlaajuisista asioista, on se tehtävä ihmisten omiin odotuksiin ja arkeen liittyvällä tavalla. Liikkeemme ei saa lähestyä ihmisiä kaikkitietävänä ja kansainvälistä kiitosta saaneena valtionhoitajana, vaan riittävällä nöyryydellä kuunnellen, perustellen ja sitouttamalla ihmiset mukaan poliittiseen toimintaan ja poliittisiin ratkaisuihin.
Sosialidemokratialla on kaikki mahdollisuudet menestyä ja palauttaa asemansa yhteiskunnallisen kehityksen määrittävänä liikkeenä niin, että tulevat historioitsijat voivat aikanaan todeta, kuinka vuosituhannen vaihteessa alkanutta kautta kutsuttiin sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kaudeksi.
