Moni kysyy tänään itseltään ja muilta, missä olit ja mitä teit 11. syyskuuta 2001. Kysymys on paikallaan. Terrori-iskut New Yorkissa ja Washingtonissa ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä ihmisten mieliin ja maailmanpolitiikkaan. Nykyaikaisen terrorismin ja sen syiden poiskitkeminen on maailmanyhteisön keskeinen tehtävä.
Mutta minun poliittiselle sukupolvelleni on yhtä luontevaa kysyä, missä olit ja mitä teit 11. syyskuuta 1973.
Demokraattisesti valitun ja toimineen presidentti Salvador Allenden hallinnon väkivaltainen kaataminen oli meidän polvellemme samankaltainen järkytys kuin Tsekkoslovakian uudistuspyrkimysten raaka tukahduttaminen viisi vuotta aikaisemmin. Sekä Dubcekin Tsekkoslovakia että Allenden Chile edustivat omissa maissaan ja oloissaan samankaltaista päämäärää: radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen toteuttaminen laillisin, rauhanomaisin ja kansanvaltaisin keinoin. Tsekkoslovakian tapauksessa tavoitteena oli autoritaarisen kommunistivallan, Chilen tapauksessa taas harvainvaltaisen kapitalismin asteittainen muuttaminen demokraattisen sosialismin suuntaan.
Tällaisille kokeiluille ei kylmän sodan kuumimpina vuosina ollut sijaa. Demokratiasta oli tehty tarkoituksenmukaisuuskysymys. Silloisessa Itä-Euroopassa demokratian käsite vääristeltiin vastenmielisellä tavalla palvelemaan ja puolustelemaan kommunistijohtoisia yksipuoluejärjestelmiä. Vastaavasti Chilen tapahtumat osoittivat, kuinka myös Yhdysvallat oli valmis hyväksymään demokratian tukahduttamisen, kun demokraattinen järjestelmä tuotti sille epämieluisia ja vaarallisiksi koettuja tuloksia.
Jälkeenpäin katsottuna ei varmasti ole kovin yllättävää, että kenties aidoin ja vilpittömin osa eurooppalaisesta solidaarisuusliikkeestä maan alle ja ulkopuolelle ajetun chileläisopposition kanssa syntyi juuri pohjoismaissa. Allenden kansanrintaman yhteiskunnallisten tavoitteiden ja pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntien välillä oli vahvat aatteelliset yhdyssiteet. Solidaarisuus lähti syvimmistä tunteistamme, ja jätti lähtemättömät jälkensä jokaiseen meistä. Samalla Chilen kansan kohtaama onnettomuus toi mukanaan uuden ja pysyvän yhteisön suomalaiseen yhteiskuntaan, josta tämäkin ilta on osaltaan elävä todiste.
* * *
Syyskuun 1973 tapahtumien jälkeinen pitkä sotilasdiktatuurin kausi murtui vähitellen, ja Chilen paluu poliittiseen demokratiaan on tosiasia. Chilellä on jälleen, tosin monta muutosvaihetta läpikäynyttä sosialistista liikettä edustava presidentti. Mistään ympyrän sulkeutumisesta ei kuitenkaan voida puhua. Maailma, ja Chile sen mukana, on perin juurin erilainen paikka kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
Allenden hallituksen aikanaan lanseeraama ja suuria intohimoja herättänyt talouden uudistusohjelma tähtäsi eräänlaisen modernin sekatalouden luomiseen, jossa olisi sekä valtion omistamaa, yksityistä että sekaomistukseen perustuvaa tuotantoa. Keskeisenä tavoitteena oli mm. pankkilaitoksen saaminen selkeään yhteiskunnalliseen hallintaan. Muutoin tarkoituksena oli toteuttaa keynesiläistyyppistä talouspolitiikkaa, maareformi ja sosialidemokraattista hyvinvointipolitiikkaa.
Allenden ensimmäinen vuosi vallassa sujui suhteellisen hyvin, tulokset niin talouden kuin muunkin politiikan alalla olivat rohkaisevia. Sitten alkoivat vaikeudet, jotka ulkopuolisten taloudellisten ja poliittisten interventioiden myötä eskaloituivat vuoden 1973 kuluessa. Jälkeenpäin voidaan esittää se pessimistinen ja inhorealistinen arvio, että Chilen sosialistinen kokeilu olisi todennäköisesti epäonnistunut myös ilman sotilaallista vallankaappausta. Tuohon aikaan tämäkin yritys oli liikaa toteutettavaksi ”yhdessä maassa”, kotimaiset ja ulkomaiset vastavoimat olivat yksinkertaisesti liian vahvat.
Pinochetin johtama ja sitkeäksi osoittautunut sotilasdiktatuuri piti pitkään Chilen kielteisen julkisuuden valokeilassa ja poliittisesti eristyksissä. 1980-luvun alusta alkoi kuitenkin sotilasdiktatuurin maineen puhdistus myös kansainvälisesti. Tämän kampanjan kärkihahmoksi asettui talousnobelisti Milton Friedman, jonka koulutuksessa olleet nuoret chileläisekonomistit, ns. Chicagon pojat, Pinochet oli nostanut talouspolitiikan avainasemiin 1970-luvulla. Vuonna 1982 Friedman julisti Chilen suureksi menestystarinaksi ja talousihmeeksi. Tästä kehkeytyi vähitellen sitkeä legenda. Pinochetin harvainvallasta huolimatta, tai joidenkin mielestä juuri sen ansiosta, Chilen talous oli saatu kasvu-uralle vailla vertaa muussa Latinalaisessa Amerikassa. Ja Pinochetin Chile toimi kiistatta jonkinlaisena esimerkkinä tai innoittajana sille uusliberalistiselle talousajattelulle, jonka airueiksi Reagan ja Thatcher 1980-luvulla ryhtyivät.
Kuten yleensä, ei savua ilman tulta. Chilen talous osoitti melkoisia kasvulukuja 1980-luvun alussa ja kansantalouden makroluvut olivat monelta osin myönteisiä. Mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa. Kenraalien ottaessa vallan Chilessä oli työttömiä noin 4 prosenttia. Kymmenen vuotta myöhemmin työttömyys oli noussut yli 20 prosentin. Palkat olivat laskeneet rajusti ja köyhyys lisääntynyt. Pian Chilen talousihmeen julistamisen jälkeen talous olikin syvässä kriisissä. Ja verraten vähälle huomiolle ovat jääneet Pinochetin hallituksen 1980-luvun puolivälissä käyttämät kriisilääkkeet. Markkinavoimat työnnettiin syrjään, ja talous yritettiin saada jaloilleen voimakkailla valtiollisilla interventioilla, joiden keinovalikoimaan kuului myös pankkien ja yritysten kansallistaminen.
Chilen demokratisoitumisen ja talouden globalisoitumisen myötä Chilen kehitys on vakiintunut. Voidaan kai sanoa, että globalisaatio on kohdelluut maata aika lailla maailman valtavirran mukaisella tavalla: Chile on kiistatta hyötynyt talouden ja kaupan avautumisesta, mutta hintana on ollut eräiden sosiaalisten ongelmien, alueellisten ja tulo-erojen lisääntyminen.
Chilen menneet kolmekymmentä vuotta ovat olleet suurten paradoksien aikaa. Pinochet joutui välillä turvautumaan Allendeakin voimakkaampiin valtiointerventioihin talouteen pitääkseen talousihmeensä hengissä. Ja Allenden toteuttama maareformi, jota Pinochet ei kokonaan kyennyt purkamaan, loi pohjan sen agribusinessin kehitykselle, joka tällä hetkellä kuparin ohella toimii Chilen menestyksekkään viennin veturina.
Kaiken tämän perusteella mm. amerikkalainen tutkiva journalisti Greg Palast on lohkaissut: onko sittenkin niin ettei suinkaan Milton Friedman, vaan Marx ja Keynes, ovat pelastaneet Chilen. Hätkähdyttävä kärjistys, mutta ilman sitäkin myytti uusliberalistisesta talousihmeestä voidaan siirtää syrjään ainoan totuuuden jalustaltaan.
* * *
Allenden kansanrintaman kaudesta ja ohjelmasta kenties kestävintä oli visio demokraattisen hyvinvointivaltion luomisesta. Selken ero nykyaikaan on kuitenkin se, että toimivan hyvinvointiyhteiskunnan turvaaminen ja kehittäminen on vielä vähemmän kuin silloin kansallisella tasolla ratkaistava tehtävä. Kaikilla mantereilla, myös Latinalaisessa Amerikassa tarvitaan monenkeskistä yhteistyötä ja ylikansallisia ohjauskeinoja globalisaation avaamien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi ja sen haittojen torjumiseksi.
Etelä-Amerikassa on viime aikoina nähty mielenkiintoinen demokraattisten vallanvaihdosten sarja – Chilessä, Brasiliassa, Argentiinassa – jossa yhteisenä nimittäjänä näyttäisi olevan kasvava huoli köyhyyden nujertamisesta ja demokratian syventämisestä. Euroopan Unionin on syytä tarttua tämän kehityksen tarjoamiin yhteistyön tiivistämismahdollisuuksiin. Kun vaalimme transatlanttisia suhteita, on syytä pitää mielessä myös Atlantin valtameren eteläinen manner.
Monenkeskinen yhteistyö köyhyyden nujertamiseksi sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisäämiseksi on tänä päivänä paras tapa vaalia Salvador Allenden kansanrintaman henkistä perintöä.
