Aikanaan kommunistisessa liikkeessä puhutti paljon kysymys, olisiko sosialismi mahdollinen yhdessä maassa vai edellyttäisikö se maailmanlaajuista vallankumousta. Alkuperäinen teoria ei pitänyt ensinmainittua vaihtoehtoa pitkän päälle mahdollisena, mutta kun maailmanvallankumous antoi odottaa itseään päätyi Stalin siihen että se sitä oli. Tästäkin asiasta eri mieltä oleminen oli Neuvostoliitossa vaarallista, etenkin jos siihen sisältyi sellainen vivahde ettei Neuvostoliitossa toteutettu järjestelmä ollut oikeasti sosialistinen.
Tuo osuvasti lopulta reaalisesti olemassa olevaksi sosialismiksi itseään kutsunut järjestelmä oli kuitenkin pitkään mahdollinen Neuvostoliitossa ja sen toisen maailmansodan jälkeen itselleen alistamassa etupiirissä. Se oli pitkäikäinen, mutta ei pysyvä. Berliinin muurin kaatumiseen ja kommunististen komentotalouksien ja yksipuoluevallan romahdukseen vaikuttivat toki monet syyt, mutta jos pitäisi nimetä vain yksi ja merkittävin syy, niin se olisi piilastu, modernin informaatio- ja viestintäteknologian ydinkeksintö.
Tämä uusi teknologia on hajautuksen, ei keskityksen väline. Järjestelmät, jotka suhtautuivat jopa yli 120 vuotta vanhan informaatioteknologian antamiseen kansalaistensa vapaaseen käyttöön yhtä epäluuloisesti kuin äärimmäisenä esimerkkinä Ceausescun Romania, jossa jokaisesta kirjoituskoneesta oli annettava näyte Securitatelle, olivat tuomittuja ensin jäämään jälkeen ja lopulta romahtamaan.
Sama uusi teknologia on myös globalisaation vaikuttavin voima. Kansainvälisen työnjaon syveneminen ja talouksien keskinäisen riippuvuuden kasvu ovat maailmassa jo vuosisatoja vaikuttaneita kehitystrendejä. Tässä mielessä globalisaatio on vain jatketta tälle tutulle kansainvälistymiselle, mutta uuden teknologian vaikutus siihen on ollut sekä määrällisesti että laadullisesti mullistava. Ennen uuden informaatioteknologian läpimurtoa ei esim. olisi mahdollista, että jo sadattuhannet ihmiset Aasiassa hoitavat eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten puhelinneuvontaa, kirjanpitopalveluja, lentovarauksia jne.
On syytä mainita myös toinen, harvemmin riittävästi huomiota saanut tekijä globalisaatiossa, eli väestönkasvu. Toisen maailmansodan jälkeen on maapallon väkiluku kasvanut 2,4 miljardilla yli 6 miljardiin ihmiseen, ja tulee jatkamaan kasvuaan ehkä 9 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tällä on perustavanlaatuinen merkitys paitsi ihmisen ja luonnonympäristön suhteelle myös sille, miten ihmisyhteisöt – valtiot – järjestävät keskinäiset suhteensa.
Kansainvälistyminen, työnjaon syveneminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu ovat, myös tämän päivän globalisaation muodossa, paitsi väistämättömiä myös valtaosaltaan myönteisiä asioita. Maailman köyhimmät maat ovat yleensä niitä, jotka joko oma-aloitteisesti ovat pyrkineet eristäytymään kansainvälisestä vaihdannasta tai eivät muutoin ole päässeet sen hyödyistä osallisiksi.
Myös se, että tämä työnjaon syveneminen ja kaupan kehitys tapahtuu monenkeskisesti sovittujen ja monenkeskisesti sovellettujen kaupan esteiden purkamiseen ja tuotannontekijöiden liikkuvuuden edistämiseen tähtäävien säännöstöjen puitteissa on kaikkien etu. Vapaakaupan hyödyt perustuvat siihen osallistuvien maiden suhteellisten etujen hyödyntämiseen. Reaalimaailmassa ns. ceteris paribus edellytys – eli että muut väliintulevat muuttujat eivät vääristäisi tilannetta – ei toki aina toteudu, mutta sen perusteella suhteelliseen edun hyödyntämisen etuja ei voi kiistää. Silloinkin, kun vapaakauppa tuottaa ongelmia se ei voi samanaikaisesti tarkoittaa sitä, että halvempien työkustannusten maat vievät kaikki rikkaiden maiden työpaikat ja että rikkaiden teollisuusmaiden tuotteet syrjäyttävät köyhien maiden markkinoilta niiden omat tuotteet, kuten äärimmäisten globalisaationvastustajien kritiikissä jopa samassa lauseessa saatetaan esittää.
Globalisaation haasteet ja ongelmat ovat kuitenkin todellisia ja suuria. Ensinnäkin on kyse siitä, että vaikka globalisaatio kokonaisuudessaan vauhdittaisikin talouskasvua ja kasvattaisi vaurautta – mikä on myös sosiaalipolitiikan kannalta myönteistä kasvattaessaan resursseja, joita voidaan käyttää sosiaalipolitiikan kehittämiseen – niin tämä kasvava vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maiden ja maapallon eri alueiden välillä että niiden sisällä. Tuloerot kasvavat niissäkin maissa, joissa absoluuttinen köyhyys sinänsä ei ole lisääntynyt, mikä ainakin pohjoismaisen käsityksen mukaan lisää samalla sosiaalipolitiikan tarvetta. Uusi teknologia ja markkinoiden laajentuminen avaa suunnattomia rikastumismahdollisuuksia erityistiedoilla tai -kyvyillä varustetuille – oli sitten kyse pörssin sisäpiiritiedon hyödyntämisestä tai tennismailan käyttötaidoista – mutta uhkaa samalla syrjäyttää markkinaehtoisesta työstä ne, joiden alhaiselle tuottavuudelle ei ole kysyntää.
Toinen globalisaation haaste on sen hallinnan puute. Demokratia hallitustapana on maailmassa levinneempi kuin koskaan. Kuitenkin samanaikainen politiikasta vieraantuminen, joka vanhoissa demokratioissa näkyy vaaliosallistumisen laskuna, kasvavana kyynisyytenä politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan sekä ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona kertoo siitä, että valittujen edustajien kykyyn, haluun ja todellisiin mahdollisuuksiin ohjata yhteiskunnallista kehitystä ihmisten odotuksia vastaavalla tavalla ei luoteta.
Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Demokratia on ollut ja on edelleen kansallisvaltioiden tasolla toteutunut järjestelmä. Mutta markkinayhdentyminen on yhä kiihtyvällä vauhdilla kovertanut demokratiaa kansallisella tasolla, kun kansalaiset ovat joutuneet huomaamaan, että ne välineet joilla yhteiskunnallista kehitystä on ohjattu ovat yksi toisensa jälkeen karkaamassa heidän valitsemiensa hallitusten käsistä.
Joskus tämä tapahtuu nimenomaisesti kansainvälisillä sopimuksilla, joilla rajoitetaan joidenkin välineiden käyttöä (kuten kauppasopimuksissa ja niiden kilpailusäännöissä), joskus harvemmin myös niin että näiden välineiden käyttö siirretään ylikansallisessa yhteistyössä tapahtuvaksi. Merkittävin osa päätöksenteon ohentumisesta tapahtuu kuitenkin näkymättömästi ja ilman nimenomaisia päätöksiä, kun ns. markkinavoimat ottavat vallan määrätä politiikan reunaehdoista. Tämä vaikuttaa myös sosiaalipolitiikkaan ja sen rahoitukseen.
Sosiaalipolitiikan laajuus ja rahoitustavat vaihtelevat eri hyvinvointivaltiomalleissa. Ns. pohjoismaisessa mallissa laajat koko väestöön ulottuvat tulonsiirrot ja julkiset palvelut edellyttävät suurta julkista taloutta ja verrattain korkeana pidettyä veroastetta. Tämänkaltaiselle sosiaalipolitiikalle globalisaation mukanaan tuoma verokilpailu on uhka murentaessaan hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen rahoituspohjaa.
Toistaiseksi kansalaisten selvä enemmistö ei kannata hyvinvointivaltiota vaarantavia veroalennuksia. Tämä ei ole perustunut yksinomaan – pohjoismaissa sinänsä varteenotettavaan – yhteisöllisyyttä painottavien solidaarisuusarvojen vahvaan vaikutukseen. Hyvinvointivaltion ja korkean verotuksen hyväksyttävyys voi kestää vain, jos ihmiset kokevat saavansa verorahojensa vastineeksi laadukkaita ja turvallisia palveluja, ja jos universaalisuus ja kaikki maksavat – kaikki saavat -periaate säilyy.
On myös todettava, ettei kansalaisilla ole yleensä tilaisuutta ilmaista preferenssejään selvästi muulloin kuin vastatessaan mielipidetiedusteluihin. Vahvempaan ja vaikuttavampaan kannanilmaisuun heillä on mahdollisuus vain harvoin, esimerkiksi tekemällä vaaleissa veronalennusten ja palvelujen välillä valinnan, joka ohjaa politiikkaa myös vaalien jälkeen. Veronmaksajina ihmiset joka tapauksessa käyttäytyvät niin, että maksavat mieluummin vähemmän kuin enemmän veroja, jos se laillisesti on mahdollista. Globalisaation aikana tällaisiin valintoihin on myös aiempaa enemmän mahdollisuuksia, sitä merkittävämpiin mitä enemmän on tuloja ja mitä enemmän ne koostuvat pääomatuotoista.
On kuitenkin varottava sellaista johtopäätöstä, että veropolitiikan itsenäinen liikkumatila olisi kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi jo kadonnut. Ei ole sellaista veromuotoa – tulovero, yritysvero, alkoholivero, autovero, sotumaksut – jota ei olisi vaadittu alennettavaksi sen vuoksi, että kilpailukykymme ja investointien turvaaminen globalisaatiossa sitä edellyttää.
Suomessa nyt vellovaan ajankohtaiseen keskusteluun verokilpailusta on suhtauduttava terveen kriittisesti. Ylipäätänsä verokeskustelu perustuu poikkeuksellisen voimakkaasti uskomuksiin, ryhmäintresseihin ja ideologisiin tavoitteisiin. Tämä koskee niin verotuksen kokonaistasoa kuin yksittäisiä veroratkaisuja. Jaakko Kiander ja Henrik Lönnqvist ovat viime vuonna julkaistussa kirjassaan käyneet kattavasti läpi olemassaolevan tutkimuksen ja päätyneet siihen ettei ole annettavissa mitään yksiselitteistä vastausta siihen mikä on hyvinvointivaltion, julkisen sektorin laajuuden, verotuksen ja sosiaaliturvan vaikutus työllisyyteen, talouskasvuun ja kilpailukykyyn.
Manuel Castells ja Pekka Himanen ovat toissavuonna julkaistussa kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli pyrkineet osoittamaan, että laaja-alaiseen sosiaaliturvaan perustuva hyvinvointivaltion pohjoismainen malli ei suinkaan ole ollut esteenä Suomen (ja Ruotsin) lähes kaikkien kansainvälisten vertailutaulukoiden osoittamalle kiistattomalle menestymiselle kilpailukyisenä tietoyhteiskuntana, vaan päinvastoin sen keskeinen perusta ja edellytys.
Olen samaa mieltä, vaikkei tätä voikaan yksiselitteisesti taloustieteen perustein todistaa. Ainakin sellaiset hyvinvointivaltion ominaisuudet, jotka universaalipalvelujen kautta pitävät huolen siitä että kaikki kansakunnan erilaiset lahjakkuudet ilman luokka- ja sukupuolikarsintaa saadaan täysimääräisesti käyttöön, jossa elämänkaari- ja sosiaaliset riskit ovat kattavasti vakuutettuja ja jossa ketään ei päästetä syrjäytymään ovat varmasti kilpailukykyä globalisaatiossa vahvistavia tekijöitä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että hyvinvointivaltion toimintoihin voi myös liittyä ominaisuuksia, jotka tulevaisuudessa vaikuttavat toiseen suuntaan.
Verotus voi verokilpailun kautta olla tällainen tekijä. Vaikka monet tai kaikki Suomessa nyt esitetyt yksittäiset veroalevaateet olisivat perusteettomia, on kansainvälinen verokilpailu sinänsä tosiasia. Sillä on myös jonkinasteinen valtioiden liikkumatilaa kaventava vaikutus. Se kuinka haitallista tai vääristävää tällainen verokilpailu on, ja mikä on sen vaikutus maailmantaloudessa, on vaikeasti todistettava asia. Jos hyvinvointivaltioregiimit kokonaisuudessaan ovat olleet talouskasvua ja kilpailukykyä (eli resurssien tehokasta käyttöä) edistäviä ja jos verokilpailu ajaa niitä alas murentamalla niiden tulopohjaa, on tuloksena kokonaisuutena kaikkien maiden talouteen heijastuvia menetyksiä. Tällöin tilapäisinä voittajina voivat esiintyä korkeintaan jotkut pienet veroparatiisi- (oikeammin veroparasiitti-) maat.
Globalisaation vaikutukset sosiaalipolitiikkaan voivat näkyä myös monilla muilla tavoilla. Tuotannontekijöiden kasvava ja esteetön liikkuvuus ja sen vaikutus työllisyyteen, sosiaaliturvaan, työvoimapolitiikkaan ja työn perusoikeuksien toteutumiseen sekä kaupan vapauttamisen ja kilpailusääntöjen vaikutuksen ulottuminen myös sosiaali-, terveys- ja sivistyksellisiin palveluihin ovat tässä keskeisiä haasteita.
Vaikka sosiaalipolitiikka on edelleen, myös tulevassa perustuslaillisessa sopimuksessa, rajattu Euroopan Unionin toimivallan ulkopuolelle, tulevat työvoiman vapaa liikkuvuus laajentuvassa unionissa ja tarve sisämarkkinoiden toimivuuden takaamiseen vääjäämättömästi luomaan tiettyjä yhdenmukaistamispaineita. Suomessa on suhtauduttu vähintäänkin pidättyvästi unionin toimivallan laajentamiseen sosiaalipolitiikkaan. Tämä on perustunut siihen, ettemme ole uskoneet Suomen sosiaalipoliittisen järjestelmän kehittämistä edesauttavan, että joutuisimme tekemään kompromisseja anglosaksisten ja katolisten maiden toisenlaisten sosiaalipoliittisten järjestelmien kanssa. Pelko on sittemmin lientynyt, kun on havaittu että pohjoismaiden ulkopuolellakin on harjoitettu paikoin runsaskätisempää sosiaalipolitiikkaa kuin meillä. Toisaalta järjestelmävertailujen kannalta oleellista on edelleen se, että pohjoismainen malli on muihin nähden ylivertaisen tehokas tuloerojen tasaajana ja köyhyyden torjujana.
Unionin laajentuminen on tuonut EU-sosiaalipolitiikan arvioimiseen uusia piirteitä ja pelkoja mahdollisesta sosiaalisesta dumppaamisesta. Sen estämiseksi EU-tasoinen sosiaaliturvan minimiharmonisointi ei enää tunnu yksinomaan epäilyttävältä ajatukselta.
Itse asiassa Viron osuus suomalaisessa keskustelussa heijastaa hyvin niitä perin ristiriitaisia odotuksia ja pelkoja, joita EU:n laajentumiseen ja koko globalisaatioon liittyy. Ensimmäisenä nousi esiin pelko virolaisen halpatyövoiman maihinnoususta Suomeen, minkä seurauksena mekin asetuimme – mikä oli varmuuden vuoksi paikallaan – kannattamaan 2 – 7 vuoden siirtymäaikaa ennen kuin vapaata liikkuvuutta sovelletaan uusista jäsenmaista tuleviin työnhakijoihin. Pian jo havaittiin, että työvoimapula voi olla todellisuutta hyvinkin pian ja että erityisesti hyvinvointipalvelujen työvoimatarpeen turvaaminen saattaa edellyttää virolaisen ja muun ulkomaalaisen työvoiman houkuttelemista Suomeen. Kun suomalaiset joka tapauksessa tulevat kasvavassa määrin käyttämään mahdollisuuttaan hakeutua lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa muihin EU-maihin töihin ei se, että joku haluaa hakeutua töihin Suomeen ei ole ongelma vaan jotain jota joudumme vielä tavoittelemaan. Peruslähtökohta on tietenkin se, että kaikki työnteko Suomessa tapahtuu omaa työlainsäädäntöämme ja yleissitovia työehtosopimuksia tarkoin noudattaen. Näiden valvonnassa on todellisia puutteita.
Viro-pelon toinen aalto koskee tupakan ja alkoholin maahantuloa sekä työpaikkojen siirtymistä Viroon. Edellinen on näistä vaikeampi haaste ja vaatisi EU:ssa sitä, että näihin myrkkyihin ryhdyttäisiin vihdoin suhtautumaan kansanterveydellisinä haitakkeina eikä hyödykkeinä, joiden oikeuksia tulee ajaa vapailla sisämarkkinoilla. Ns. Viro-ilmiö eli suomalaissijoitukset Viroon kasvattavat Viron vaurautta – toivottavasti, tai niitä ei pitäisi tehdä – mutta se ei tarkoita että ne köyhdyttäisivät Suomea. Globalisaatio ei ole nollasummapeliä ja niin maailmanlaajuisten kuin Euroopan sisäisten kehityserojen tasaantuminen on kaikin puolin välttämätön ja toivottava asia.
Euroopan Unionin laajentuminen ja sen sisällä tapahtuva yhdentyminen poikkeaa kuitenkin globalisaatiosta siinä, että Unionilla on myös ainutlaatuisella tavalla mahdollisuus ylikansallisella päätöksenteolla ottaa käyttöön sitä säätelyä, johon kansallisilla hallituksilla ei enää ole mahdollisuuksia. Jos markkinayhdentyminen Euroopassa uhkaa kasvattaa tuloeroja ja heikentää jäsenmaiden mahdollisuuksia harjoittaa haluamaansa sosiaalipolitiikkaa, voidaan siihen vaikuttaa unionitason päätöksenteolla.
Välineenä tähän EU on tietysti edelleen puutteellinen – eikä uusi perustuslainomainen sopimus vielä kovin paljon näitä puutteita korjaa – ja välinettäkin on osattava käyttää oikein. Se on taas poliittisen tahdon asia. Kieltämättä EU-yhdentymisen merkittävimmät askeleet, sisämarkkinoiden toteuttaminen ja rahaliitto, saivat sisältönsä aikana jolloin uusliberalistinen deregulaatio ja monetaristinen rahapolitiikka olivat vahvimmillaan ja sen vuoksi EU:kin monien globalisaatiokriitikoiden mielestä näyttäytyy yhtä paljon ongelmana kuin sen ratkaisuyrityksenä.
Sekä Viron että Suomen sosiaalisen kehityksen kannalta on kuitenkin parempi että molemmat ovat EU:n jäseniä kuin että toinen tai molemmat olisivat sen ulkopuolella. Jos unioni onkin pitkälti jo ratkaisu ns. Viro-ilmiöön, niin ns. Kiina-ilmiöön se ei paljoakaan vielä auta. EU:kin on kokonaisuudessaan maailmanlaajuisten globalisaatiopaineiden alainen ja vertailua niin USA:han kuin Kiinaan ja nopeammin kehittyviin kehitysmaihin käytetään myös patistelemaan eurooppalaisia ratkaisuihin, jotka usein sisältävät sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia ns. rakenneuudistuksia joustavuuden lisäämisen ja kilpailukyvyn parantamisen nimissä.
Siihen että matalan tuottavuuden työtä siirtyy Suomesta ja muualta Euroopasta Kiinaan ja muihin köyhimpiin maihin suhtaudutaan turhan pelokkaasti. Tässäkään ei ole kyse nollasumapelistä. Kun sijoitukset Kiinassa ja muualla nostavat elintasoa (ja palkkoja) tasaantuvat erot vähitellen ja kiinalaisten kasvava kysyntä tulee kohdistumaan myös eurooppalaisiin tavaroihin ja palveluksiin. Haasteena kuitenkin yhtäältä sen varmistaminen, että sopeutumiskustannukset eivät pysyväistyöttömyytenä ja muilla tavoin kasaannu heikommassa asemassa olevien ihmisten kannettavaksi pohjoisessa, ja että etelässä kilpailuetua ei haeta ihmisoikeuksia ja järjestäytymisvapautta polkevin tai terveyttä ja ympäristöä vahingoittavin keinoin.
Euroopan Unioni ei parhaimmillaankaan ole ratkaisu globalisaationhallinnan puutteisiin. Se on kuitenkin yhä merkittävämpi kansainvälinen toimija, jonka panos on välttämätön paremman globalisaationhallinnan toteuttamiseksi. Onhan se jo jotain saanut asiassa aikaankin: sen enempää Kioton ilmastosopimusta, kansainvälistä rikostuomioistuinta kuin WTO:n Dohan kierrosta ei olisi saatu aikaan ilman EU:n panosta.
WTO on kansainvälisistä järjestöistä ehkä kiistanalaisin. WTO:n lakkauttaminen ei ainakaan olisi kenenkään yksilöllistä tai yhteisöllistä hyvinvointia edistävä ratkaisu, vaan sen luomaa ja valvomaa säännöstöä on kehitettävä paremman globalisaationhallinnan mahdollistavaan suuntaan. Dohassa sovittu kehitysmaiden markkinoillepääsyä, kapasiteetin kehittämistä ja muita tarpeita korostava agenda on oikeansuuntainen vaikkei riittävä, eikä sen toteutumista ole takeita. Yhdessä tärkeässä asiassa Dohan jälkeen on kuitenkin edetty, eli kehitysmaiden terveydenhuollolle tärkeiden lääkkeiden saannin helpottamisessa patenttisuojaa heikentämällä.
Sosiaalipolitiikan kannalta erityinen mielenkiinto kohdistuu juuri nyt siihen, miten palvelukauppa tulee mukaan Dohan kierrokselle. Suomessa vallitsee erittäin laaja yhteisymmärrys siitä, että keskeisiä sosiaali-, terveys- tai muita julkisia palveluja ei kauppasopimusten kautta tule avata kilpailulle. Huoli kohdistuu samaan asiaan kuin OECD:ssa neuvotellussa, mutta kritiikin vuoksi onneksi hylätyssä monenkeskisessä investointisopimuksessa (MAI), jossa aiheellisesti pelättiin sitä mahdollisuutta, että tätä kautta voitaisiin kyseenalaistaa julkisten palvelujen rahoitus- ja ohjausjärjestelmät.
Tärkeitä kysymyksiä WTO-neuvotteluissa ovat sosiaalipolitiikan kannalta myös työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan ja ympäristönsuojelun huomioonottaminen kaupan säännöstössä. Ratkaisua ei tule hakea siitä, että WTO ryhtyisi muokkaamaan työelämän tai ympäristönsuojelun normeja, vaan työnjaosta näitä kysymyksiä käsittelevien erityisjärjestöjen ja WTOn välillä. Tietty alku on jo olemassa kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n välillä työn perusoikeuksien osalta. Ympäristön suhteen ongelmana on vahvan ympäristöjärjestön puute – UNEP:illa ei ole siihen riittävää statusta – joka voisi sopia niistä ympäristönormeista, jotka otetaan annettuina kaupan sääntöjä sovellettaessa. Tästä on jo esimerkkinä mm. CITES-sopimus uhanalaisten lajien suojelusta ja Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta tuhoavien aineiden kiellosta, joka ovat annettuja poikkeamia WTO:n yleissääntöjä sovellettaessa.
Kansainvälisistä järjestöistä myös ns. Bretton Woods – instituutiot, maailmanpankki ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF, ovat järeän globalisaatiokritiikin kohteita. Niiden toimia pitkään hallinnut ja IMFssä vieläkin vaikuttava ns. Washingtonin konsensus talouspolitiikasta, jota ahdinkoon ajautuneet pakotetaan soveltamaan, on usein ollut sosiaalipolitiikan tavoitteille tuhoisaa. Sopeutusohjelmien maksajiksi ovat yleensä joutuneet köyhimmät ja suojattomimmat, kun velalliset on pakotettu yksityistämään, kilpailuttamaan ja leikkaamaan markkinavoimiin sokeasti uskovien maailmanpankkiirien toimesta.
Monet huolestuttavat kehitystrendit maailmassa – mukaan lukien myös ja nimenomaan laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjunnan tarve – todistavat miten tärkeätä on aikaansaada parempi globalisaationhallinta. Sosiaalipolitiikan osalta kyse ei ole siitä, miten globalisaationhallinnalla voidaan turvata eri maiden mahdollisuus harjoittaa omaa sosiaalipolitiikkaansa. Kyse on myös maailmanlaajuisesta sosiaalipolitiikasta. Sen päämäärät ja tavoitteet löytyvät YK:n vuosituhatjulistuksesta. Ne ovat hyvin konkreettisia ja haastavia:
Äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistaminen:, alle 1 USD päivässä ansaitsevien osuuden puolittaminen, nälkäisten osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä
Peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille: kaikilla lapsilla mahdollisuus suorittaa peruskoulutus v. 2015 mennessä
Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen: sukupuolten välisten erojen poistaminen ensimmäisellä ja toisella asteella vuoteen 2005 mennessä sekä kaikilla koulutuksen tasoilla 2015
Lapsikuolleisuuden vähentäminen: alle 5-vuotiaiden kuolleisuuden vähentäminen kahdella kolmanneksella v. 2015 mennessä
Odottavien äitien terveydentilan parantaminen: äitikuolleisuuden vähentäminen kolmella neljänneksellä vuoteen 2015 mennessä
HIV/Aidsia, malariaa ja muita tauteja vastaan taisteleminen: HIV/Aidsin leviämisen pysäyttäminen ja kääntäminen laskuun v. 2015 mennessä, malarian ja muiden tautien leviämisen pysäyttäminen ja kääntäminen laskuun v. 2015 mennessä
Ympäristön kestävän kehityksen varmistaminen: kukin maa sisällyttää kehityspolitiikkaansa kestävän kehityksen periaatteet ja pysäyttää luonnonvarojen ehtymisen, veden ja sanitaation puutteesta kärsivien määrän puolittaminen v.2015 mennessä, vähintään 100 miljoonan slummisukkaan elämän laadun parantaminen v. 2020 mennessä
Globaalisen kumppanuuden luominen kehitykselle: oikeudenmukaisen ja sääntöperustaisen kansainvälisen kauppa- ja rahoitusjärjestelmän kehittäminen, vastaaminen vähiten kehittyneiden maiden erityistarpeisiin, vastaaminen ilman meriyhteyttä olevien valtioiden sekä saarivaltioiden erityistarpeisiin, kehitysmaiden velkaongelman ratkaiseminen kansallisin ja kansainvälisin toimin, jotta velkataakka saadaan pitkällä tähtäimellä siedettäväksi, strategioiden luominen ja toteuttaminen yhdessä kehitysmaiden kanssa nuorten työllistämiseksi, uuden teknologian ja erityisesti informaatioteknologian hyötyjen saattaminen kehitysmaiden käyttöön yhdessä yksityisen sektorin kanssa, välttämättömien lääkkeiden saatavuuden turvaaminen kehitysmaille yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa
Siihen miten nämä vuosituhatjulistuksen ja muut globalisaatiohallinnan tavoitteet saadaan toteutettua ei ole vain yhtä oikeata lähestymistapaa, vaan kaikkia keinoja ja reittejä on käytettävä. Tarvitaan myös idealismia ja utopioita, hylkimättä epätäydellisiäkään ratkaisuja. Esimerkiksi demokraattisesti valittu maailmanparlamentti demokraattisen globalisaationhallinnan legitimiteetin lähteenä on kaunis ja kenties joskus tulevaisuudessa toteutuvakin ratkaisu, mutta se ei voi olla nyt tarvittavan paremman globalisaationhallinnan ensimmäinen tavoite ja lähtökohta. On toimittava nykyisten, monessa suhteessa puutteellisten instituutioiden puitteissa ja niitä parantaen. Tarvittava globalisaationhallinta ei voi realistisesti nyt perustua muuhun kuin hallitustenväliseen yhteistyöhön, mutta siihen yhteistyöhön tulee koko ajan tuoda lisää avoimuutta, tehokkuutta, demokraattisuutta ja vastuunkantoa kuten yritämme tehdä Euroopan Unionissa.
