Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt, vaan ylipäätänsä perinteisen valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut.
Tässä ei ole kyse siitä, että ihmiskunta olisi evoluutiossaan vihdoin edennyt tasolle, jolla se ei enää halua turvautua väkivaltaan, niin toivottavaa kuin se olisikin. Kyse on paremminkin siitä, että sodankäynnin luonne, joukkotuho- ja muut aseet samoin kuin voimankäytöllä saavutettavissa oleva menestys suhteessa voimankäytön kustannuksiin ovat muuttuneet niin, että aseisiin turvautuminen on aiempaa harvemmin enää rationaalinen vaihtoehto. Näin etenkin silloin, kun vaihtoehdoista päätetään demokratian oloissa.
Valtioidenvälisen sodan perinteisten uhkakuvien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.
Tällaisia uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, eri uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat, joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi.
Kaikille näille uusille uhille on ominaista se, ettei niitä usein jos lainkaan voi torjua perinteisin sotilaallisin välinein. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.
Turvallisuutta ei takaa myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.
Euroopan sodanjälkeinen yhdentyminen on ollut alusta alkaen turvallisuuspoliittinen projekti, jonka yhtenä tavoitteena on ollut tehdä sota Euroopassa mahdottomaksi.
Yleinen käsitys on, että Euroopan unioni on jo ennen laajentumistaan 25 jäsenmaan ja 450 miljoonan asukkaan yhteisöksi ollut taloudellinen ja kauppapoliittinen supervalta, mutta sen poliittinen painoarvo on vähäinen ja sotilaalliset voimavarat pahasti puutteellisia.
Tosiasiassa tilanne ei ole aivan näin huono. Euroopalla on merkittävää puhevaltaa monissa keskeisissä maailmanlaajuisissa neuvotteluprosesseissa. Tätä valtaa se on myös käyttänyt menestyksekkäästi ja oikeiden asioiden edistämiseen.
YUTP:n ja ESDP:n kehittäminen on myös ollut keskeisesti esillä unionin uuden perustuslaki-sopimuksen valmistelussa.
Uudessa sopimusluonnoksessa on varauduttu mm. aiempaa vaativampien Petersbergin tehtävien suorittamiseen. Sopimuksessa esitetään myös uuden Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustamista.
Vaikka HVK on vielä kesken, on turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien artiklojen osalta jo saavutettu kaikkien hyväksymä yhteisymmärrys. Ns. turvatakuulauseke on saanut muodon, joka ei erottele jäsenvaltioita eri ryhmiin ja ns. rakenteellinen yhteistyö kriisienhallinnan voimavarojen kehittämiseksi on kaikille avointa.
EU:n sotilaallista turvalauseketta ei pidä väheksyä. Se korostaa joka tapauksessa unionimaiden keskinäistä solidaarisuutta, vahvistaa yhteistä turvallisuutta ja nostaa edelleen kynnystä sille että yksikään unionimaa voisi syyttään joutua hyökkäyksen kohteeksi.
Niin kauan kuin EU ei ole sotilasliitto ei artikla tee jäsenmaista sotilaallisesti liittoutuneita, mutta yhtä selvää on, etteivät EU-maat ole puolueettomia konfliktissa, johon jokin unionin jäsenmaa on joutunut.
Suomi on halunnut varmistaa, että rakenneyhteistyö saa sellaisen muodon, joka niin halutessamme mahdollistaa osallistumisemme siihen. Tällainen aktiivisuus rakenneyhteistyön muotoilussa on tietenkin jo itsessään osoitus periaatteellisesta osallistumisvalmiudesta. Suomessa on aina katsottu, että aktiivinen mukanaolomme unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja siihen kuuluvan kriisinhallinnan kehittämisessä vastaa maan Eurooppa- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteita.
Rakenneyhteistyön osalta on Suomessa nyt tarkasti arvioitava, minkälaista valmiuksien kehittämistä ja mahdollisia lainsäädäntömuutoksia tämä yhteistyö meiltä edellyttää. Nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen Suomen tähänastista voimavaratavoitetta vastaavalla osuudella ei ole mikään resurssiongelma eikä sellaisenaan aiheuta puolustusjärjestelmäämme kohdistuvia varsinaisia muutoksia. Vaatimus 5 – 30 vuorokauden lähtövalmiudesta merkitsee kuitenkin sitä, ettei näihin tehtäviin voida käyttää samalla tavoin kuin nykyisin rauhanturvatehtäviin hakeutuvia vapaehtoisia reserviläisiä.
Yhtä selvää on, että EU-operaatioihin osallistumisen poliittisen ja moraalisen sitoutumisen aste tulee kasvamaan. Tulevaisuudessa meiltä edellytetään selvästi aikaisempaa vakuuttavampia perusteluja, jos katsomme ettemme anna johonkin operaatioon suomalaisia voimavaroja silloin kun niitä kysytään. On nimittäin muistettava, että ennen kuin tätä voidaan keneltäkään kysyä on unionissa täytynyt syntyä yksimielinen, siis myös Suomen hyväksymä päätös operaation käynnistämisestä.
Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tänä päivänä tärkein Suomen turvallisuuspoliittista asemaa määrittävä lähtökohta.
Voimme myös lähteä siitä, että EU:n rooli maailmanpolitiikassa tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä.
Analyysi Suomenkin turvallisuuteen vaikuttavista uusista uhista korostaa myös tarvetta osallistua monenkeskiseen yhteistyöhön uhkien ennaltaehkäisemisen ja syntyneiden kriisien hallinnan merkeissä. Laaja-alainen eurooppalainen lähestymistapa sopii erityisen hyvin Suomelle ja muille pohjoismaille.
Suomi ei ole samassa määrin kuin muut pohjoismaat kantanut vastuutaan kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, mutta erojen voi odottaa tasaantuvan. Sen sijaan kriisinhallintayhteistyössä Suomen panos ei ole voimavaroihimme nähden jäänyt kehenkään nähden toiseksi.
Suomen on jatkossakin kehitettävä ja lisättävä valmiuttaan osallistua yhteisiin siviili- ja sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin.
Kriisinhallintatehtäviin varautuminen ei ole ristiriidassa puolustusvoimiemme perinteisen ja toistaiseksi edelleen jatkuvan maanpuolustustehtävän kanssa.
Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon laatimista ennakoiden on jo varsin paljon pyöritelty käsitteitä puolueettomuus ja liittoutumattomuus. Edellisestä puhuminen on jälkijättöistä eikä jälkimmäisenkään käyttö aina kovin selkeätä. EU-Suomi ei kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa ole enää millään lailla voinut esiintyä tai pyrkinyt esiintymään puolueettomana maana.
Liittoutumattomuus on monitulkintaisempi asia, eikä sen eksegetiikkaan – teologiseen sanan selittelyyn – kannata jumiutua. Sotilaallinen liittoutumattomuus on jo selkeämpi käsite tarkoittaen sitä, että maa ei kuulu mihinkään sotilasliittoon tai ole osallisena sellaisissa sitoutumuksissa, jotka voisivat automaattisesti ilman sen omaa tahtoa ja päätöstä vetää maan mukaansa sotilaallisiin konflikteihin.
Tällainen sotilaallinen liittoutumattomuus on koettu Suomessa hyväksi ja meille sopivaksi valinnaksi. Se ei ole millään tavalla haitannut osallistumistamme sen enempää YK:n kuin EU:n kriisinhallintatehtäviin tai Naton johdettavaksi uskottuihin operaatioihin. Liittoutumattoman Suomen kenraali on toiminut EU:n sotilaskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana. Suomalainen prikaatinkenraali on johtanut Naton prikaatia Kosovon KFOR-operaatiossa. Jos Suomi haluaa sotilaallisesti liittoutumattomuudesta luopua, niin se voi tarkoittaa nyky-Euroopassa vain Naton jäseneksi hakeutumista.
Naton ulkopuolella Suomi ei ole jäänyt ilman sellaista tietoa ja vaikutusta, jolla olisi meille oleellista merkitystä osallistuessamme Nato-johtoisiin operaatioihin tai muutoinkaan.
Suomi on siis hyvin lähellä Natoa jo tänään; niin lähellä että moni kysyy viattomasti, eikö tätä suhdetta voisi jo virallistaakin jäsenyydellä. Eikö ole syytä liittoutua niiden kanssa joiden arvot demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusjärjestyksen suhteen ovat samat kuin meidän?
Näinhän olemme tosiasiassa Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin jäseninä jo tehneet. Tarvitaanko tämän lisäksi myös sotilaallista liittoutumista yleensä tai Natoon erityisesti, on huomattavasti monisyisempi kysymys.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukseksi on vakiintunut jo useissa hallitusohjelmissa vahvistettu sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus sekä aktiivinen osallistuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Liittoutumattomuus on sidottu vallitseviin olosuhteisiin siten, että olemme todenneet että Suomella on myös olemassa liittoutumisen mahdollisuus – ns. Nato-optio – jos joskus katsomme aiheelliseksi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.
Erityistä omaa tai ulkoa säädeltyä aikataulua liittoutumattomuuden arvioimiselle ei meillä ole, vaan sitä tehdään tietenkin osana jatkuvaa turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön seurantaa ja arviointia. Sitä tehdään luonnollisesti myös muutaman vuoden välein turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelun yhteydessä eikä vuoden 2004 selonteon aikatauluun ei ole vaikuttanut mikään erityinen tarve liittoutumattomuuden (uudelleen)arviointiin.
Paljon on puhuttu Naton muuttuvasta roolista. Neuvostoliiton hajoamisen myötä vanhan vihollisensa menettänyt sotilasliitto etsii uusia tehtäviä. Käytännössä Natosta on muotoutunut ensisijaisesti kriisinhallintajärjestö, samalla kun Nato itse ja sen ympärille perustetut yhteistyörakenteet ovat laajentuneet. Myös Naton agendassa terrorismi ja joukkotuhoaseet ovat nousseet hallitseviksi. Samoin Naton toimialuetta on laajennettu niin, ettei se enää rajoitu vain Pohjois-Atlanttiin ja Eurooppaan vaan on periaatteessa maailmanlaajuinen.
Näistä toimialan laajennuksistaan huolimatta Nato on edelleen sotilasliitto. Kukaan ei ole Natossa esittämässä, että tästä sen perustehtävästä luovuttaisiin. Juuri Naton tarjoamat sotilaalliset turvatakeet Neuvostoliittoa vastaan ovat olleet ehdottomasti merkittävin houkutin sille, että kaikki aiemmin Varsovan liitossa Neuvostoliiton pakkoliittolaisina olleet maat ovat hakeutuneet tai hakeutumassa Naton jäseniksi.
Suomella ei onnekseen ole samanlaista historiallista kokemusta kuin balttinaapureillamme. Kylmän sodan aikana eri perustein ja tavoin liittoutumattomana pysyneet maat voivat myös kylmän sodan päätyttyä arvioida asemaansa toisin.
Jos Suomella ei ole ainakaan sellaista turvallisuusvajetta johon sotilasliittoon hakeutuminen olisi yksiselitteinen ratkaisu, on Nato-jäsenyyttä arvioitava muilla perusteilla.
Minkälainen on Nato kymmenen vuoden kuluttua? Onko sitä edes olemassa silloin? Vieläkö Yhdysvallat tuntee mielenkiintoa Naton ylläpitämiseen?
Varmoja vastauksia ei ole. Nato voi kehittyä hyvinkin erilaisiin suuntiin. Jos siitä tulee entistä selvemmin kriisinhallintayhteistyöhön keskittynyt järjestö, joka jäsenpohjaltaan ja toiminta-ajatukseltaan lähenee nykyistä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä ETYJ:iä, voi Suomenkin mukanaolo olla luonnollinen ja perusteltu asia.
Natosta voi kuitenkin yhtä hyvin kehittyä maailmanlaajuista roolia havitteleva voimapolitiikkaan luottava toimija. Ei välttämättä kovin aktiivista omaa roolia esittäen, vaan eräänlainen reservi, josta USA kutsuu liittolaisia halukkaiden ja kyvykkäiden koalitioihin. Tämänsuuntainen kehitys ei houkuttelisi Suomen jäsenyyden tavoittelemiseen eikä sitä perustelisi.
Suomi on liittoutunut Euroopassa unioniin, mikä on sekä turvallisuuspoliittisesti että muutenkin perusteltua. Myös Naton kanssa meillä on hyvin toimivat yhteistyösuhteet.
Kaiken kaikkiaan on liittoutumattomuuskysymys saanut viime kuukausina ainakin otsikkotasolla elämää suuremmat mittasuhteet verrattuna siihen, mistä laajalla yksimielisyydellä niin EU:ssa kuin Suomessa on kyetty yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisestä ja siihen liittyvästä sotilaallisesta yhteistyöstä sopimaan. Näiden linjausten täytäntöönpanossa on vielä paljon työtä ilman, että lähivuosina tarvitsee nostaa esille uusia ja potentiaalisesti hajottavia linjauskysymyksiä.
Hallitusohjelman linjaukset vastaavat selkeästi SDP:n kannanottoja ja niiden perusteella vuosi sitten saamaamme valtakirjaa. Siltä pohjalta on hyvä jatkaa hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon rakentelua.
