Juhlapuhe
Otin mielelläni kutsun vastaan, sillä siitä kun minusta tuli puolituusulalainen on tänä vuonna kulunut 50 v. 50 v. sitten vanhempani ostivat Tuusulan rantatieltä huvilan, joka siitä alkaen on ollut perheemme käytössä. Alkuun se oli hyvinkin ahkerassa kesäkäytössä, sitten välillä harvemmin; nyt se on taas käytössä paikkana jossa asun isomman osan vuodesta.
Vanhempieni suhde Tuusulaan on tätäkin vanhempaa perua. Isoisäni V.V. Tuomioja oli 20- ja 30-luvulla Syvärannan vakituisia kesäasukkaita ja isoäidilläni Hella Wuolijoella oli vähän Tuusulan rajan väärällä puolella Mäntsälässä vv. 1940-54 talo, jota hivenen suurellisesti kutsuttiin Jokelan kartanoksi.
50 v. sitten kotiporttimme ohitse Tuusulan rantatietä kulki Helsinki-Lahti tie. Liikenne oli vilkasta, vaikka ihan koko sitä automäärää joka nyt kulkee kaikkea kolmea sen jälkeen rakennettua uutta tietä pitkin ei sentään nähty. Liikennemäärien vuoksi oikaisutie oli kuitenkin jo rakenteilla, ja kohta saatiin valmiiksi myös uusi Helsinki-lahti pikatie. Jo tämä pikatiekin oli aikansa ihme, muistan miten vastaamme joskus 50-luvun lopulla tuli Mäntsälän suoralla tuhatta ja sataa ajava kilpa-auto, jolla Curt Lincoln silloisilla nopeusrajoituksettomilla teillä täysin laillisesti viritteli ajoneuvoaan Eläintarhan ajoja varten.
Rantatien toisella puolella aukeni pienemmille lapsille vielä salaperäinen seikkailumaailma, Tuomalan kylän suursuo. Vähän myöhemmin 60-luvun alussa sen riihiladosta tuli kylän nuorison salaisten ja hurjien frappis- eli pilsneribileiden pitopaikka.
Tunnustettava on, että en vielä 50 v. sitten oikein ymmärtänyt kuinka kulttuurihistoriallisessa ja muutoin arvokkaassa ympäristössä sain viettää kesiäni. Halosenniemessäkin olen vieraillut kun se vielä oli yksityiskäytössä.
Museotaloja kiinnostavampi paikka silloin oli taistelukoulun hiilimurskaratainen urheilukenttä. Siellä, Tuomalan pyrinnön jäseneksi kirjattuna, olen voittanut ensimmäisen palkintolusikkani 11-vuotiaitten 60 metrin juoksun neljännestä sijasta.
Tuusulanjärvestä pyydettiin ja saatiin vielä 50 v. sitten rapujakin. Ravut ovat historiaa, mutta kalasaaliit ovat pysyneet hyvinä, kiitos järven hyväksi tehtyjen ponnistelujen. Tänään Tuusulanjärven tila on oleellisesti parempi kuin mitä pahimmillaan; mutta töitä sen kunnon säilyttämisen ja parantamisen eteen on edelleen tehtävä ja tehostettava. Ikävä kyllä levän ilmestyminen on yhtä varma vuodenkierron merkki kuin jäitten lähtökin.
X X X
Pitkään Jorvaksentien ohella Suomen ainut kestopäällystetty maantie kulki Helsingistä Hyrylään, josta haarautuivat Tampereen ja Lahden päätiet. Tuusula on siten ollut koko valtakunnan liikenteen keskeisiä väyliä, varsinkin kun Helsinki-Hämeenlinnan rautatie vedettiin Tuusulan kautta.
Rautatie synnytti Järvenpään ja Keravan kaupungit. Tänään Suomen kansainvälisen lentoliikenteen keskuksen sijainti Tuusulan naapurustossa vaikuttaa suuresti ja voittopuolisesti myönteisellä tavalla tuusulalaisten elinympäristön kehitykseen. Lentomelun tasokin on liikenteen jatkuvasti kasvusta huolimatta alentunut siitä mitä se pahimmillaan on ollut.
Tuusula naapureineen on pitkään ollut Suomen nopeimmin kasvavia seutukuntia. Kasvu on tavoiteltua ja väistämätöntä, mutta sen hallitseminen niin, että tasapaino säilyy ja kaikkien asukkaiden elämisen laatu nousee on erittäin haastava tehtävä.
Pitkässä kaaressa katsoen tässä tehtävässä on Suomessa kohtuullisen hyvin onnistuttu. Suomessa on vanhastaan osattu rakentaa hyvin ja siten, että rakennuskanta sopeutuu ympäristöönsä, kuten monet vanhat miljööt Tuusulassakin osoittavat.
Oli kuitenkin kausi, jolloin tämä rakentamisen ja luonnollisen ympäristön välinen yhteys katosi. Sen voi ajoittaa suurin piirtein siihen vaiheeseen, jossa rakentaminen alkoi eriytyä omaksi voittoa tavoittelevaksi liiketoiminnaksi, jossa ihmiset tai yhteisöt – firmatkaan – eivät enää rakentaneet ensisijassa omaan käyttöönsä vaan sijoitus- tai markkinointikohteita.
Tämän ajan jäljet näkyvät edelleen parantumattomina arpina niin vanhojen kirkonkylien maisemissa kuin vanhojen kaupunkien keskustoissa. Helsingin osalta HS:n purettuja rakennuksia esittelevä äsken päättynyt sarja on ollut kipeä mutta terveellinen ja tarpeellinen muistutus siitä, minkälaisia syntejä rakennustaidetta ja rakennetun ympäristön harmoniaa vastaan olemme tehneet. Siihen, voidaanko tästä esittää esimerkkejä myös Tuusulasta, en tässä puutu.
Uuden rakentamiseen ei voi eikä tule kuitenkaan suhtautua kielteisesti. Jos jotain niin siihen tulisi suhtautua paljon rohkeammin eikä suinkaan lähtökohtaisesti pelätä kaupunkimaisen ympäristön rakentamista ja siihen liittyvää kerrostaloasumista. Mattona leviävät ja luontoa syövät pientaloalueet tai eristäytyvä haja-asutus eivät ole sopusoinnussa kestävän kehityksen vaatimusten kanssa millään tämän käsitteen kolmella kriteerillä: ekologisilla, taloudellisilla tai sosiaalisilla.
Suomi on kuitenkin niitä maita, jossa voimme puhtaalla omallatunnolla sanoa, että sodan jälkeinen asuinrakentamisen kausi ei ole ainoastaan parantanut itse asumisen tasoa ja laatua, jossa Suomi on ollut ja on edelleen jäljessä esim. muihin pohjoismaihin nähden – vaan myös voittopuolisesti merkinnyt ympäristön laadun parantumista, ainakin viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta.
Rakennetun ympäristön oma harmonia, rakentamisen kauneusarvot ja suhde luontoon ovat jälleen nousseet arvossa. Se on usein edellyttänyt turvautumista aikaisempaa tiukempaan rakentamisen ohjaukseen. Sitä on kritisoitu eikä se aina ole suinkaan virheetöntä, mutta sen tarpeellisuutta ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Jos on jotain, jota palvotut markkinavoimat eivät automaattisesti tuota, niin se on harmoninen, terve ja kaunis ympäristö: ei ainakaan silloin, kun tarkastelukulma on maanomistuksen asettamia rajoja laajempi, kuten sen välttämättä tulee olla.
Tämä on myös tärkeä näkökohta tehdessämme asuntolainoitetun tuotannon tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. Sen säilyttämisessä ja vahvistamisessa ei ole kysymys vain kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamisesta, vaan myös asuntojen sisäisen ja ulkoisen ympäristön laadusta. Ilman aravaa ja HITAS:ta olisimme myös jälkimmäisen osalta paljon huonommassa tilassa.
Uuden ja paremman oireita on nähtävissä myös asuntomessuilla. Kun vielä kymmenen vuotta sitten – ja tämän rohkenen sanoa koska istuin silloin vielä itse Asuntomessujen hallituksessa – messukohteita kiertäessä sai koko ajan lisää tietoa siitä, minkälaisissa asunnoissa ei ainakaan itse soisi joutuvansa asumaan, niin nyttemmin kohteita voi jo tarkastella paljon hyväksyvämmällä mielellä – ainakin niin kauan kun hintalapusta ei tarvitse kantaa huolta.
X X X
Pitkään epäröin rohkenisinko lainkaan tarttua Kuumaan perunaan. Kuntien yhteistyö ja vielä enemmän sen puute on kuitenkin minua sen verran askarruttanut ja aikanaan työllistänytkin, että pakko sitä on käsitellä. Teen sen kuitenkin hyvin varovaisesti ja yleisellä tasolla.
Globalisaatio tulee harva se päivä otsikoissa vastaan. Käsitteen tarkoittama maailmanlaajuisen keskinäisen riippuvuuden kasvu tunnetaan ja tunnustetaan, sekä hyvässä että pahassa. Suomessakin teetetään nyt selvityksiä siitä, mitä kaikkea se merkitsee ja mitä globalisaation eduista osalliseksi pääseminen meiltä edellyttää.
Globalisoituvassa maailmassa suvereenit valtiotkin joutuvat tunnustamaan oman päätöksentekonsa rajallisuuden. Ne ovat myös oivaltaneet, että saadakseen takaisin markkinayhdentymisessä kadonneita talouden ja yhteiskuntakehityksen ohjausvälineitä niiden on hakeuduttava tehokkaaseen ylikansalliseen yhteistyöhön, mistä Euroopan unioni on tavoitteiltaan kunnianhimoisin esimerkki. Sama välttämättömyys koskee myös kuntien yhteistyötä Suomessa.
Ratkaisuja voi olla monenlaisia. Enää ei voi lähteä siitä, että ylikunnallisten ja seudullisten mallien täytyy olla samanlaiset koko maassa. Joskus järkevin malli voi olla myös kuntien yhteenliittyminen, minkä johtopäätöksen monet kunnat itse ovat tehneet, usein myös valtion huomattavien porkkanoiden ohjaamina.
Kainuu näyttää meille yhden hyvän esimerkin. Kainuussa valmistaudutaan uuden maakuntahallinnon ”kokeiluun”, kun kunnallisvaalien yhteydessä suorilla vaaleilla valittu maakuntavaltuusto aloittaa vuoden vaihteessa. Se on maakunnalle suuri haaste ja mahdollisuus.
Hallinto sinänsä ei ongelmia ratkaise, mutta huono ja tehoton hallinto aiheuttaa niitä paljonkin. Vastaavasti hallinto hyvin järjestettynä antaa mahdollisuuden resurssien kokoamiseen ja toimintojen tehostamiseen. Kainuussa sen voi toivoa merkitsevän myös luovien voimavarojen vahvistamista ja maakunnan houkuttelevuuden lisäämistä. Vaikka kainuulaiset toki odottavat niille myönnetyn laajennetun päätäntävallan ohella myös lisää voimavaroja muualta valtiolta, niin voimavaroja siirtävä aluepolitiikka ei ole enää ratkaisu, ratkaisevassa asemassa on maakunnan omien voimavarojen käyttö.
Olen iloinen jos Tuusula ja muut Keski-Uusimaan kunnat hakevat esimerkkiä Kainuusta ennemmin kuin pääkaupunkiseudulta. Tuusulan ja sen naapureiden kannattaa olla aktiivisia niin Kuuma-yhteistyön kuin laajemman seutuyhteistyön kehittämiseksi. Jos siinä ei onnistuta, mitä en kylläkään epäile, niin aina voi ottaa esiin Suur-Tuusulan uudelleenperustamisen.
