Ellroy saa jo riittää
Jokin James Ellroyn intensiivisissä Los Angelesin poliisi- ja alamaailmaa – jotka hänen kirjoissaan ovat aika lailla erottamattomia – kuvaavissa dekkareissa on minua tähän saakka viehättänyt, kun olen hänen LA kvartettinsa ja This Stormia edeltäneen Perfidian jaksanut lukea. Viidestä hänen amerikkalaisen tiiliskiven paksuisista kirjoistaan on myös tehty elokuvaversio, joista tunnetuin lienee L.A. Confidential. Mitään helposti ahmittavia sujuvia lukukokemuksia hänen kirjansa eivät ole. Raymond Chandlerin kovaksikeitetty ja tiivis tyyli on kesyä verrattuna Ellroyn tyyliin, jota kirjallisuustutkijat ovat keksineet kutsua postmoderniksi historiograafiseksi metafiktioksi. Slangiksikin sitä voisi nimittää, mutta se on suurelta osin Ellroyn omaan luovaan kielenkäsittelyyn perustuvaa. Se joka on suomentanut hänen kirjojaan on ollut todella kovan haasteen edessä.
Kun olen kahlannut tämän This Stormin lävitse on aika todeta, että nyt saa riittää. Kaikissa hänen Los Angelesia käsittelevissä kirjoissaan esiintyvät monet samat henkilöhahmot, joista osa on 40-luvun Kaliforniassa vaikuttaneita todellisia toimijoita, kuten poliiseja, poliitikkoja ja filmitähtiä. Jokseenkin kaikki he ovat fasisteja, psykopaatteja, kokainisteja, heroinisteja, homoseksuaaleja tai murhaajia, yleensä kaikkea samanaikaisesti. Tämä koskee niin Los Angelesin poliiseja, liittovaltion agentteja kuin ihmissalakuljettajia, raiskaajia, kullanryöstäjiä ja natsien ja kominternin sabotöörejä.
Tässä kirjassa juonen, jos sellaisesta tässä tyylissä voi puhua, ytimessä on natsien ja bolsevikkien jo ennen sotaa yhdessä varastaman kultasaaliin metsästys. Vaikka Saksa oli kesällä 1941 aloittanut tuhoamissotansa Neuvostoliittoa vastaan niin Ellroyn mukaan natsien ja bolsevikkien liitto jatkui tavalla, josta olisi sovittu marraskuussa 1940 Mexicossa järjestetyssä salaisessa kokouksessa, jossa Saksaa edustivat mm. Canaris ja Kaltenbrunner ja Neuvosto-Venäjää Molotov ja Beria. Ihan selväksi ei tule, tapahtuiko tämä Hitlerin ja Stalinin tieten vai heidän selkänsä takana, mutta hällä väliä.
Se mikä tekee Ellroyn erityisen vastenmieliseksi on hänen mielivaltainen tapansa tehdä todella eläneistä henkilöistä samankaltaisia yhtä amoraalisia pervertikkoja, rikollisia ja poliittisesti sekopäisiä toimijoita kuin kirjansa kaikista keksityistä romaanihenkilöistäkin. Mitään todellisuuspohjaa näille rienauksille ei yleensä ole ja ne perustuvat Ellroyn avoimesti ilmaisemiin antipatioihin. Vaikka Ellroy ei tunnusta omasta mielestään mitään poliittista väriä niin esim. viha Franklin D Rooseveltia kohtaan on hänellä enemmän kuin vain kirjan henkilöiden suuhun pantua panettelua. Eleanor Roosevelt saa tässäkin (kuten Ellroyn aikaisemmissa kirjoissa) aina maininnan lesbona. Orson Wellesiin hän purkaa vihaansa tekemällä hänestä huumausaineiden käyttäjän ja pornografiaa viljelevän punertavan surkimuksen ja antamalla poliisin mukiloida hänet plastiikkakirugin hoitoon. Mitän muuta perustetta tälle ei näytä olevan kuin se Ellroyn haastatteluista ilmenevä seikka, että hän pitää Citizen Kanea roskaelokuvana: ”Olen aina pitänyt Wellesiä paskiaisena ja kerskurina, en pidä hänestä ja siksi möyhensin hänet kirjassa. Hän on kuollut eikä voi enää nostaa syytettä”.
Kiitos riitti.
Maaliskuu 2020
