Avoin ja konstailematon korkkiruuvi
Keskustan pitkäaikainen vaikuttaja puoluesihteerinä, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen varapuheenjohtajana jäi vapaaehtoisesti pois eduskunnasta viime vaaleissa. Kirjassaan kertomansa mukaan politiikasta poisjättäytyminen onnistui vasta kahdeksannella kerralla. Sama ajatus oli ensimmäisen kerran käynyt hänen mielessään jo vuonna 1974, jolloin hän oli toiminut neljä vuotta keskustan puoluetoimistossa tutkimussihteerinä.
Olen 1.2. 1993 tehnyt päiväkirjamerkinnän lounastamisesta Kääriäisen kanssa, jossa totesin: ”Kääriäinen on tietenkin umpikiero kepulainen, varsinainen korkkiruuvi, mutta on sitä sillä tavoin avoimella ja konstailemattomalla tavalla, että minulla ei koskaan ole ollut ongelmia keskustella hänen kanssaan verrattain avoimesti”. Tämä pitää edelleen paikkansa ja hän on niitä kansanedustajia, joiden poisjääntiä eduskunnasta jään harmittelemaan, sillä hänen panoksensa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilemisessa on ollut hyvin keskeinen ja rakentava, kuten yhteistyöstämme useiden alan selontekojen valmistelussa tiedän.
Mielenkiintoista on, että Kääriäinen kirjansa lopussa kirjoittaa, että ainoa asia jonka vuoksi hän on kokenut vetäytymisensä jälkeisiä vierotusoireita koskee juuri ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisten keskustelujen poisjääntiä. Onneksi ei siksi, että hän olisi huolissaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme pitkän linjan jatkuvuudesta.
Jonkinlaiseksi politiikan testamentiksi kai tarkoitetun kirjan perussävy on kaikkiaan rauhallinen, yhteistyöhakuinen ja tarkkaileva. Samalla se myös väistelee ja vähättelee hänen omaa osuuttaan erilaisissa tilanteissa ja ratkaisuissa valitun tyylilajin mukaisesti. Siten se korostaa keskustan asemaa hallitusten muodostamisen kannalta ratkaisevana puolueena, joka voi olla kaikkien muiden puolueiden kanssa tilanteen ja vaalituloksen mukaan yhteistyössä. Näin Kääriäisen mukaan kaikki muutkin puolueet, mitä hän pitää hyvänä asiana. Sitä täyttävätkö kaikki nykyiset eduskuntapuolueet yhteistyökelpoisuuden kriteerit ei Kääriäinen kirjassaan kyseenalaista.
Kääriäinen kirjoittaa laveasti keskustan yleisistä yhteiskuntapoliittisista tavoitteista ja toteaa miten pettymys niiden toteuttamisen suhteen oli keskeinen syy keskustan rökäletappioon viime vaaleissa. Sipilän hallitus kuitenkin Kääriäisen mielestä onnistui talouspolitiikassa, mutta kompuroi sitäkin surkeammin sote-uudistuksen kanssa. Muutoin konkretia sen suhteen, mitä olisi pitänyt ja voinut tehdä toisin ja miten hänen Suomen ideaksi nostamansa ”osallisuus ja tasa-arvo” politiikan sisältöratkaisujen osalta tarkoittaa, jää uupumaan.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan ohella innostunein osa Kääriäisen kirjassa käsittelee aluepolitiikkaa. Kysymykseensä miksi meillä on käynyt mahdottomaksi tasoittaa alueellisia kehityseroja hän ei kuitenkaan vastaa, saatikka esitä konkreettisia keinoja siihen miten se tehtäisiin. Politiikan neuvot jäävät ”näpertelypolitiikalla saavutetaan näpertelytuloksia” tasoisiksi.
Kun Kääriäinen katsoo poliitikkojen jakaantuvan neljää tyyppiin: maakunta-asioihin keskittyviin asiainhoitajiin, edellisiä laaja-alaisempiin yhteistyöpoliitikkoihin, maailmanparantajiin ja narsistisiin ”minä-minä-minä” –poliitikkoihin, ei liene epäselvää mihin ryhmään hän itsensä lukee. Onhan poliitikon työn tavoitteena oltava ”yhteinen hyvä, oman maakunnan ja Suomen paras Eurooppaa ja ihmiskuntaa unohtamatta”.
Lokakuu 2019
