Mieliala tutkimuksen ja vaikuttamisen kohteena
Kirjakaupoissa on yleensä yksi osasto varattu sotakirjallisuudelle. Vie aikansa ennen kuin nykyisin käynnissä olevat sodat päätyvät tutkimuskriteerit täyttävään kirjallisuuteen erotuksena pikaraporteista ja pamfleteista, mutta vanhoja jo käytyjä sotia käydään kirjallisuudessa jatkuvasti uudelleen.
Valtaosa sotahistoriasta on perinteisesti täynnä taistelukertomuksia, sotapäälliköiden kuvauksia ja sankaritarinoita. Vähän laajemmin on sotia pyritty taustoittamaan ja analysoimaan poliittisen historian tutkimuksissa, joissa niissäkin korostuu valtiomiesten tai roistojen osuus. On kestänyt pitkään ennenkuin tavallisten ihmisten kokemuksiin ja kertomuksiin on kiinnitetty huomiota, mutta silloinkin sitä on hallinnut rintamasotilaiden näkökulma, jonka Väinö Linnan Tuntematon sotilas vuonna 1954 kattoi suomalaisten eteen. Ehkä se osaltaan antoi sysäyksen perustaa 1957 lähes kolmekymmentä vuotta ilmestynyt Kansa taisteli, miehet kertovat-lehti.
Miesten rinnalle pääsivät vähitellen myös heidän kanssaan rintamakokemuksia jakaneet lotat. Miehisyys ja sotatoimikeskeisyys on hallinnut myös perinteistä sotahistorian tutkimusta. Sitä kritikoitiin siitä, miten se oli ollut lähinnä sodan tapahtumatason kuvausta johtajien näkökulmasta tavoitteena ”opettaa tuleville sotilaille, kuinka tapella paremmin”.
Siviilit olivat pitkään sivuosassa, mutta vähitellen hekin ovat päässeet kertomaan omaa sotahistoriaansa, joka on tullut myös tutkimuksen kohteeksi. Suomessa yksi syy siviilikokemusten kuvauksen vähäisyyteen on osaltaan ollut se, miten vähän siviiliväestöä viime sodissa kuoli sotatoimissa. Noin 2000 siviiliuhria on ällistyttävän pieni luku siihen verrattuna, mitä siviilit kaikissa muissa sotaa käyneissä maissa joutuivat kokemaan, kun Suomi säästyi miehitykseltä ja suurelta osin siviileihin kohdistetuilta sotarikoksilta.
Anna Kortelaisen ja neljän muun kirjoittajan vasta ilmestynyt Mieliala-teos ja siihen liittyvä Helsingin kaupunginmuseossa avattu saman niminen näyttely on tätä taustaa vasten erinomainen uusi avaus sotiemme historiankirjoitukseen.
Tekijät ovat huolellisesti dokumentoineet lähdeaineistonsa. Enimmäkseen tiedot löytyvät jo pitkään avoimina olleista, mutta vähän käytetyistä lähteistä. Kokonaan uutta on se, miten perusteellisesti Anna Kortelainen on voinut käyttää kansallisarkiston kokoelmissa säilytettyä valtiollisen mielialatiedustelun – Suomen Aseveljien Työjärjestön (vastustajien ”satiaisiksi” nimittämän) ja sen seuraajan Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys (VIA) organisaation massiivista aineistoa, johon enimmillään 18 000 mielialatarkkailijan raportit on koottu.
Kortelainen kirjoittaa, miten ”Teoksen kirjoittajia … yhdistää kiinnostus sota-ajan mielenmaisemiin ja ilmiöihin, joiden avulla voi ymmärtää poikkeusaikoja. Talvi- ja jatkosota ja niiden välille jännittynyt välirauhanaika herättivät kokijoissaan reaktioita, jotka varmasti yllättivät heidät itsensäkin. Pääkaupungissa kukaan ei ollut sivullinen, sillä mielialatiedustelun näkökulmasta jokaisen asukkaan optimistinen tai pessimistinen mieliala vaikutti kokonaisuuteen ja sodan tulokseen.”.
Mielialatarkkailussa ei kyse ollut mielipidetiedustelusta. Tarkkailijoilla oli omat poliittisen johdon asettamat tehtävät ja tavoitteet ja sen tarkoituksena oli yhtä paljon ohjata ja vaikuttaa joskus myös hyvin kyseenalaisin keinoin mielialaan kuin tarkkailla sitä. Kun olen itsekin harjoittanut mm. välirauhan aikaan kohdistuvaa historiankirjoitusta, on edelleen mielenkiintoinen ja avoin kysymys se, oliko vuoden 1945 vaaleissa ilmennyt vasemmiston kannatuksen tasainen jakaantuminen sosialidemokraattien ja kansandemokraattien kesken olemassa jo välirauhan aikana, vaikka se tulevien kansandemokraattien osalta rajuin keinoin tukahdutettiinkin. Jatkosodan alkumenestys varmaan nosti sotapolitiikan suosiota, mutta se alkoi Stalingradin jälkeen jälleen ehtyä.
Lokakuu 2019
