Suurvaltojen välillä on kasvaneita jännitteitä ja vastakkaisuuksia. Näihin vedoten ne ovat lisäämässä varusteluaan ja modernisoimassa vanhoja ydinasejärjestelmiään ja kehittämässä kokonaan uusia. Meitä uhkaa uusi varustelukilpailun kierre aikana, jolloin meillä on enää hyvin vähän aikaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja kestävän kehityksen toteuttamiseen.
Hidastelusta, osaamattomuudesta tai välinpitämättömyydestä johtuva epäonnistuminen ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä on suurin turvallisuusuhkamme. Luonnonkatastrofien lisääntyminen ja ihmisten elinolosuhteiden heikkeneminen tulevat heijastumaan myös perinteisinä sotilaallisina turvallisuusuhkina, mutta niitä ei varustautumisella suinkaan torjuta.
Tässä tilanteessa kaikki varusteluun käytetyt voimavarat ovat synkkää tuhlausta ja poissa niistä toimista, joita tarvitaan kestävän kehityksen agendan toteuttamiseksi.
Suomessa ja muissa pienemmissä maissa varaudutaan myös jännitteiden ja vastakkaisuuksien kasvuun lisäämällä kriiseihin varautumista sekä sotilaallisia resursseja ja muutoinkin kriisinsietokykyä kasvattamalla.
Varustelukilvan ollessa käynnissä kokevat myös pienet maat varautumisen välttämättömäksi. Vaikka tämä on tiettyyn rajaan saakka ymmärrettävää, on myös nähtävä raja, jonka jälkeen tällainen muuttuu osaksi itse itseään ruokkivaa varustelukierrettä. Sen vuoksi on vielä tärkeämpää, että nyt vahvistettaisiin toimia konfliktien ennaltaehkäisemiseksi sekä niiden rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi.
Suomen panosta rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa arvostetaan korkealle. Suomi ei kuitenkaan ole enää kokoonsakaan nähden mikään rauhanturvaamisen pieni suurvalta. Enimmillään suomalaisia oli kolmekymmentä vuotta sitten YK:n rauhanturvatehtävissä lähes 2000 sotilasta Golanilla, Libanonissa ja Namibiassa. Sen jälkeen osallistumisemme on rajusti pudonnut ja on nyt noin 400 sotilaan tasolla, samanaikaisesti kun siviilikriisinhallintatehtävissä toimii noin 120 suomalaista.
Suomen kasvattaessa sotilaallisia voimavarojaan on myös kasvatettava osallistumista kriisinhallintatehtäviin vähintään aikaisemmalle tasolle.
Kriisinhallinnassa tarvitaan usein sotilaallisia voimavaroja, mutta mikään kriisi ei ratkea eikä kestävää rauhaa saada aikaan yksinomaan sotilaallisella kriisinhallinnalla. Yhä enemmän tarvitaan taitoa, osaamista ja resursseja siviilikriisinhallinnan tehtäviin, poliiseina, oikeusviranomaisina ja muina toimijoina epävakauden poistamiseksi ja edellytysten rakentamiseksi normaalin demokraattisen oikeusvaltion toiminnalle.
Valtioilla on vastuu tehokkaiden kriisinhallintavalmiuksien ylläpidosta. Mutta ne tarvitsevat myös kansalaisyhteiskunnan tukea ja osallistumista. Monet ammattikunnat ovat esimerkkeinä siitä miten ne lääkärit, toimittajat, opettajat, historioitsijat, valmentajat, verotarkastajat ym. ilman rajoja järjestöinä osallistuvat tällaiseen toimintaan.
Tämäkään ei vielä riitä. Pahimmat väkivaltaiset konfliktit syntyvät hauraissa valtioissa ja niiden vakauttamiseksi tarvitaan myös taloudellisia voimavaroja, kuten kehitysyhteistyötä esim. toimivan infrastruktuurin vahvistamiseksi ja siviilityöpaikkojen luomiseksi sisällissodissa värvätyille tai pakko-otetuille entisille sotilaille, kauppasopimuksia joilla avataan näille maille mahdollisuus hyödyntää maailman markkinoita jne.
Kaikkia tällaisia välineitä ja niihin liitettyä rauhanvälitystä tulee käyttää samanaikaisesti ja koordinoidusti. Siksi sotilasliitot eivät ole parhaita kriisinhallinnan toimeenpanijoita, Esim. EU on parhaimmillaan paljon Natoa kyvykkäämpi ja vaikuttavampi toimija, kun se voi tuoda operaatioiden tueksi erittäin laajan skaalan muitakin kuin sotilaallisen kriisinhallinnan välineitä. Joudun kuitenkin sanomaan ”parhaimmillaan” sillä EU:n kyvyssä käyttää näitä välineitään yhteen sovitetusti on vielä erittäin paljon parantamisen varaa.
Suomella on tässäkin ansaitusti hyvä maine, eikä ole sattuma että rauhanturvaajiemme erikoisosaamisessa korostuu CIMIC-yhteistyö eli sotilaiden ja siviilien yhteistoiminta. Suomalaiset rauhanturvaajat toimivat usein sillanrakentajina – sotatoimien vaiettua joskus kirjaimellisestikin – rakentaen luottamuksellista yhteistyötä sotilaitten ja siviilien ja eri väestöryhmien kesken. Esimerkkinä tästä olen käyttänyt suomalaista majuria, joka Bosnia-Hertzegovinassa aloitti monietnisen koripallojoukkueen valmentamisen ja jatkoi sitä siviilinä myös pestinsä päättymisen jälkeen.
Suomalaisia rauhanturvaajia ei ole koskaan epäilty sotilaallisten valmiuksien riittämättömyydestä, vaikka he toisin kuin suurvalta-armeijat eivät lähesty paikallista väestöä ase laukaisuvalmiina pyssynpiippua pitkin varmuuden vuoksi tähystäen. Tämä on yhteistä kaikkien pohjoismaiden rauhanturvatyölle. Siksi olisi toivottavaa, että pohjoismaat toimisivat enemmän yhdessä monipuolisissa kriisinhallintatehtävissä.
Tämä toive paremmasta koordinaatiosta ja yhteistyöstä koskee myös rauhanvälitystehtäviä, jossa joskus on ollut aistittavissa jopa kilpailua siitä, kenen lipun nimiin sen saavutukset kirjataan. Ylipäätään rauhavälityksessä ja kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä – ei vain konflikteihin vaan esim. luonnonkatastrofien jälkeen – tarvitaan paljon parempaa koordinaatiota, sillä hyvää tarkoittavien runsaslukuisten toimijoiden määrä voi ilman selkeitä johtovastuita pahimmillaan tuottaa suorastaan vahinkoa.
Konfliktien ehkäisemisessä, ratkaisemisessa ja rauhanvälityksessä on aina kyse inhimillisten voimavarojen käyttämisestä. Silloin on äärimmäisen tärkeätä, että saamme kaikkia kyvyt käyttöön. Suomi on siksi ollut alusta alkaen vahva YK:n päätöslauselman 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus tukija ja sen toteutuksen ajaja. Naisten osallistuminen täysivaltaisina ja tasaveroisina rauhanprosesseihin on tietenkin jo tasa-arvokysymys. Lisäksi tiedämme, että rauhanneuvottelut, joissa myös naiset ovat tasa-arvoisina mukana lisää rauhanneuvottelujen onnistumisen mahdollisuuksia ja tehtyjen sopimusten kestävyyttä.
Rauhan rakentaminen ei siten todellakaan ole vain vanhojen herrojen taitolaji, vaikka jostain syystä näyttää vallalla olevan uskomus, että sotien aloittajat olisivat myös niiden lopettamisen parhaita asiantuntijoita. Tässä rakennustyössä tarvitaan kaikenikäisiä ja -taustaisia tehtävälle omistautuneita ihmisiä.
Asevelvollisuuslain perusteella n. 30 000 nuorta miestä kutsutaan kutsuntoihin ja noin kaksi kolmasosaa heistä saa sotilaskoulutuksen, jonka lisäksi myös yhä kasvava määrä nuoria naisia koulutetaan aseiden käyttöön. Olisi perusteltua, että tämän rinnalla olisi samanarvoisena vaihtoehtona myös aseettomaan rauhanrakentamiseen tähtäävä koulutus, jossa nuoret miehet ja naiset voisivat kouluttautua erilaisiin siviilikriisinhallinnan tehtäviin.
(Avauspuhe Nuorten rauhanviikon päätöseminaarissa Helsingin Oodissa 21.9. 2019)
