Presidentit ja kirkko
Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaara on aiemmin väitellyt Urho Kekkosen ja kirkon suhteesta ja on nyt toteuttanut aikeensa tarkastella Suomen itsenäisyyden ajan kaikkien kahdentoista presidentin kirkkosuhdetta. Tällainen tarkastelu luonnollisesti edellyttää myös presidenttien roolin ja toimien tarkastelemista laajemmin Suomen historian yhteydessä sekä kirkon ja valtion suhteiden kehityksen arviointia.
Näistä tehtävistä Jalovaara selviää ilman suurempia ongelmia, aika rutiininomaisesti ja avaamatta uusia näkökulmia. Suomen poliittisen historian osalta sitä ei jää kaipaamaan, mutta valtiokirkon asemasta käytyä keskustelua ja siihen ajan kuluessa tehtyjä muutoksia olisi voinut laajemminkin tarkastella. Pääasiana kirjassa on kuitenkin presidenttien kirkko-suhteen ja laajemminkin uskonnollisuuden arviointi.
Kirkon arviointi on, kuten jo Jalovaaran Kekkosta käsitelleessä väitöskirjassa, hyvin piispakeskeistä, sekä piispojen kirjoitusten ja toimintaan että piispojen nimitysprosesseihin keskittyvää. Presidenttien toiminta piispannimitysten yhteydessä sekä heidän osallistumisensa tai osallistumattomuutensa piispojen virkaanasettamisseremonioihin ja muihinkin jumalanpalveluksiin nousee jopa hallitsevaan asemaan presidenttien kirkkosuhteen arvioinnissa. Kirkon ja uskonnon osuus presidentinvaaleissa tulee myös käsitellyksi.
Kirja perustuu pääosin arkistolähteisiin ja kirjallisuuteen, mutta kolmen viimeisen presidentin osalta myös heidän ilmeisen laajoihin haastatteluihinsa. Siitä myös seuraa kirjan kaksijakoisuus, jossa Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön osiot erottuvat muista hyvin erilaisiksi käsittelytavaltaan. Arkistolähteitä, kuten kirjeenvaihtoa ja kirjallisuutta, Jalovaara käsittelee, kuten tutkijan tuleekin tehdä, myös lähdekriittisiä arvioita esittäen. Tällaista otetta ei sitten enää sovelleta elossa oleviin ja haastateltuihin presidentteihin, joiden oma ääni ja itseymmärrys on määritellyt heidän kirkko- ja uskontosuhteestaan annetun kuvan.
Historioitsijalle ei kirja anna kovin paljoa uutta. Jalovaara on itse jo aiemmissa teoksissaan maininnut sen miten piispa Eelis Gulin koetti harvinaisella tavalla ojentaa kunnioittamaansa, tai ainakin piispan naiivin imartelun kohteena ollutta Urho Kekkosta tämän naissuhteista. Kaikki presidentit ovat, Halosta lukuun ottamatta, olleet virassaan kirkon jäseniä, ja Halonenkin liittyi presidenttikautensa päätyttyä takaisin kirkkoon. Presidenttien uskonnollisuuden arvioinnissa Jalovaara päätyy siihen, että heistä Kekkonen ja kenties Ståhlbergkin olisivat voineet olla agnostikkoja. Myös Mannerheimistä hän toteaa, että Marski olisi ollut yksityisesti ”lähinnä ortodoksisuutta arvostanut agnostikko”. Mitä tämä taas tarkoittaa jää ilman katekismuksen mukaista ”mitä se on” selitystä, mutta identifioi näin yhden muutoin runsaassa ja rönsyilevässä Mannerheim-kirjallisuudessa sivuun jääneen tutkimuskohteen.
Helmikuu 2019
