Nälkäkuolema politiikan välineenä
Holokaustin rinnalla kuuluu holodomor viime vuosisadan suurimpiin tietoisesti aiheutettuihin miljoonia kuolonuhreja vaatineisiin tapahtumiin. Edellinen on jo hyvinkin tutkittu ja tunnettu katastrofi, jossa Natsi-Saksan toimeenpanemissa juutalaisten, romanien ja muiden ala-arvoisiksi katsottujen ihmisten joukkomurhissa sai surmansa ainakin 11 miljoonaa ihmistä, heistä systemaattisimman tuhoamisen kohteeksi otettuja juutalaisia kuusi miljoonaa. Holokausti tunnustetaan myös kansanmurhaksi, mutta holodomor on vielä paljon kiistanalaisempi ja tulkinnanvaraisempi jakso.
Tätä nykyä tutkijoiden keskuudessa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että Ukrainassa ja muualla Neuvostoliitossa vuosina 1932-1933 vallinnut nälänhätä vaati lähes neljä miljoonaa uhria. Yhtä selvää on, ettei kyseessä ollut luonnon katastrofi vaan Stalinin politiikan tietoinen ja tarkoitettu seuraus, jolla ”kulakit ” – lopulta kaikki talonpojat, jotka vastustivat kollektivisointia ja elintarvikkeiden pakko-ottoja luokiteltiin tällä tavoin luokkavihollisiksi, joiden nälkään näännyttämien oli vain oikeutettua proletaarisen diktatuurin vallankäyttöä – likvidoitiin paitsi luokkana, myös ihmisinä.
Se miten tämä tehtiin ja millaisin seurauksin, on Applebaumin dokumentoiduin kertomuksin kuvattuna karmeata luettavaa. Lähteitä on nykyisin yllin kyllin käytettävissä niin, ettei faktojen kiistäminen enää onnistu. Aikoinaan nälänhätää vähäteltiin ja peiteltiin, mihin myös monet ulkomaalaiset kanssamatkustajat ja toimittajat tahallisesti tai manipuloituina osallistuivat. Väestön katastrofaalinen väheneminen näkyi kuitenkin järkyttävällä tavalla vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksissa. Neuvostojohto ratkaisi ongelman kieltämällä tulosten julkistamisen ja julkaisemalla lopulta täysin väärennettyjä lukuja.
Kuten aina, ei tämäkään historia kerro vain julmuuksista ja rikoksista ja niiden uhreista ja toimeenpanijoista. Myös noina aikoina oli ihmisiä, jotka koettivat estää ja lievittää inhimillistä tuhoa ja kärsimystä, myös bolshevikkien joukossa. Heistäkin tuli pian puhdistusten uhreja.
Se missä määrin oli kyse myös tietoisesta Ukrainaa ja ukrainalaista nationalismia vastaan suunnatusta politiikasta tavalla, joka perustelisi myös kansanmurha-käsitteen soveltamisesta holodomoriin, on jo kiistanalaisempi kysymys. Ukraina ei suinkaan ollut ainoa alue Neuvostoliitossa, jossa talonpoikien annettiin systemaattisesti kuolla nälkään, mutta vanhastaan Venäjän vilja-aittana tunnetussa Ukrainassa politiikan seuraukset olivat monta kertaa tuhoisammat. Ukrainalaisten vastarinnan ja heidän nationalisminsa – kuvitellun tai todellisen– murskaaminen oli kuitenkin myös yksi Stalinin tavoitteista.
Tähänkin on todettava, ettei Ukraina ollut suinkaan ainut alue, jossa vielä Neuvostoliiton alkuaikana suosittu oman kielen ja muiden kansallisten tunnusten käyttö muuttuivat rikolliseksi ja poiskitkettäväksi porvarilliseksi nationalismiksi. Karjalan työkansankommuunin ja sen suomalaisten emigranttikommunistien kohtalo on aivan samanlainen murhenäytelmä. Eri asia on, että nationalismi Karjalassa tai missään muualla Neuvostoliiton alueella ei ollut samankaltainen valtakunnan yhtenäisyyteen kohdistuva potentiaalinen uhka kuin Ukrainassa. Tämä näkyy myös siinä, miten Ukrainan itsenäisyyden ja omaleimaisuuden tunnustaminen on edelleen nyky-Venäjälle vaikea asia.
Samanlaisena kansanmurhana kuin mistä koko juutalaisväestön hävittämiseen tähtäämiseen holokaustissa oli kyse, on holodomoria kyseenalaisempaa kuvata. Tästä kiisteleminen on kuitenkin aivan turhaa, sillä nälänhädän tahallinen käyttäminen politiikan välineenä täyttää muutoinkin ihmisyyttä vastaan suunnatun rikoksen tunnusmerkit. On tärkeätä, että myös näitä Ukrainan ja Venäjän historian vaikeimpia vaiheita voitaisiin käsitellä avoimesti ja kiihkottomasti. Historioitsijat näyttävät olevan molemmissa maissa siihen huomattavasti valmiimpia kuin valtioittensa johtajat.
Helmikuu 2018
