Kaksikannan viimeinen(?) työnantajamohikaani
Lasse Laatunen aloitti työmarkkinauransa syksyllä 1973, kun Työnantajien Yleisen Ryhmän pomo Lauri Saurama palkkasi vastavalmistuneen nuoren juristin Etelärantaan töihin. Siellä hän myös pysyi koko 41 vuotta kestäneen työuransa ajan, vaikka kysyntää oli niin kokoomuksen puoluesihteeriksi ja kansanedustajaksi kuin valtakunnansovittelijaksikin. Koko pitkän uransa ajan Laatunen kuului työmarkkinaneuvottelujen keskeisimpiin vaikuttajiin, jonka erityisvahvuus oli kaikkien sopimusten tekstien sekä työ- ja eläkelainsäädännön hallinta ja kyky muotoilla niitä vaikeissa ja pitkissä neuvotteluissa lopulta kaikkien hyväksymiksi neuvottelutuloksiksi.
Laatusen yhdessä Ylen pitkäaikaisen työmarkkinatoimittajan Arto Niemisen kanssa kirjoittama kirja ei avaa näitä neuvottelutuloksia oikeastaan lainkaan sisällöllisesti, mutta kertoo sitäkin enemmän ja värikkäämmin niistä prosesseista, joilla tuloksiin lopulta päästiin. Ennen kaikkea se kertoo henkilösuhteista ja niiden usein ratkaisevasta merkityksestä.
Lista Laatusen arvostamista ja suorastaan kehumista työntekijäpuolen edustajista on pitkä. Sen kärjessä ovat Lauri Ihalainen, Lauri Lyly, Kirsti Palanko ja Markku Hyvärinen, mutta myös politiikasta tutummat Paavo Lipponen, Antti Rinne ja Antti Lindtman saavat osansa kiitoksista. Lista ei rajoitu vain sosialidemokraatteihin, vaan esimerkiksi vasemmistoliiton Kaija Kallinen nousee myös asiallisena osaajana ja neuvottelijana esiin. Melkein kaikki erityiskiitetyt ovat olleet SAK:n edustajia, joskin myös STTK:n Mikko Mäenpää saa osansa. Sen sijaan akavalaisista Sture Fjäderistä alkaen Laatusella ei ole juurikaan hyvää sanottavaa.
Oman työnantajapuolen työtovereista suurin osa saa asialliset kiitokset. STK/TT/EK:n korkeimmasta johdosta Pentti Somerto ja Tapani Kahri sekä EK:n luottamusmiesjohdosta Ilpo Kokkila saavat erityisen kiitosmaininnan. Patruunapuolen salaisuuksia Laatunen ei kuitenkaan avaa eikä kommentoi. Pienenä poikkeuksena tästä on Nokia, jonka johtajien Kari Kairamon ja Harri Mildhin yritykset suurilla saappaillaan päällepäsmäröidä työnantajien päätöksentekoa Laatunen oli torjumassa.
Yleensä Laatusen kriittiset kommentit ovat siloiteltuja. Ehkä kaltoimmin voi itsensä kokea kohdelluksi EK:ssa työskennellyt Kai Mykkänen, jonka viherpiiperrykset pahvimukien pannaan julistamisineen Laatunen leimaa naurettaviksi. Mutta kun Laatunen vertaa Mykkäsen esitystä aurinkopaneelien hankkimisesta Etelärannan katolle sirpin ja vasaran pystyttämiseksi eduskunnan katolle, kääntyvät sympatiat jo Mykkäsen puolelle.
Kirjan nimi viittaa kolmikantaan jossa työmarkkinaosapuolten lisäksi valtiovalta on kolmantena neuvotteluosapuolena. Oikeampaa on tässä yhteydessä puhua kaksikannasta, sillä Laatusen kolmikannassa valtiolla on enempi kuunteluoppilaan ja toimeenpanijan rooli kuin itsenäisen päätöksentekijän. Hän ei tuo esiin ainuttakaan tapausta jossa valtio olisi kolmantena osapuolena proaktiivisesti myötävaikuttanut mihinkään positiivisiin ratkaisuihin, sen sijaan Ahon ja Sipilän hallitusten ajoilta sitäkin enemmän esimerkkejä siitä, miten työmarkkinatoimintoja tuntemattomat pääministerit ja muut poliitikot ovat luoneet täysin tarpeettomia ja asioiden hoitoa hankaloittaneita kriisejä. Valtion virkamiehet ovat yleensä olleet osattomia näihin virheisiin, muutamaa nimeltäkin mainittua kepulaista virkamiestä lukuun ottamatta.
Laatunen kertoo melkein kaikissa vaaleissa äänestäneensä Ben Zyskowiczia. Kokoomukseen hän ei kuitenkaan koskaan liittynyt, vaikka erityisesti Ilkka Kanerva olisi halunnut pohjustaa hänelle myös puoluepoliittista uraa. EK:sta Laatunen jäi eläkkeelle sopivasti vaiheessa, jossa uudet tuulet Jyri Häkämiehen johdolla alkoivat puhaltaa, eikä Laatunen salaa näkemystään siitä millaisena virheenä hän pitää EK:n sääntömuutosta, joka kieltää sen enää olemassa osallisena keskitetyissä työmarkkinasopimuksissa.
Suomi on siirtynyt työmarkkinapolitiikassa Laatusen jälkeiseen uuteen aikaan. Mikään ei toistaiseksi tue sitä, että se tarkoittaisi myös parempaan aikaan siirtymistä.
Lokakuu 2017
