Työväenliikkeen järjestäytyminen nostatti työväentaloja ympäri Suomea. Vuonna 1916 työväentaloja oli jo 940, enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.
Kun työväenliike järjestäytyi oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentalosta tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida. Työväentaloilla oli usein myös kahvila tai ravintola.
Työväentalot ovat olleet taistelulaulujen mutta myös todellisten taistelujen sijoina. Punakaartit pitivät majaansa työväentaloilla ja niistä tuli porvareiden vihankohteita ja niiden ovia ja ikkunoita naulattiin sisällissodan jälkeen kiinni. Sodan jälkeen uudelleen järjestäytynyt työväenliike sai taistella, nyt kuitenkin oikeusvaltion turvaamin keinoin, saadakseen ne taas haltuunsa. Se joutui uudemman kerran samaan puolustustaistoon, kun Lapuanliike naulasi taas työväentaloja kiinni. Myös sisäisesti työväenliikkeessä käytiin kiistoja siitä kenen haltuun talot tulivat, kun työväenliike 1918 jälkeen hajaantui kahteen pääsuuntaukseen. Tämä kiistely talojen hallinnasta toistui vielä kaksi kertaa, heti välirauhan jälkeen syksyllä 1944 kun SKDL ja SKP saivat lailliset toimintamahdollisuudet, mutta osin vielä 50- ja 60-luvulla osana SDP:n puoluehajaannusta.
Toiminta työväentaloissa on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut noista ajoista. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu-, ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä ja osa näistä erillisjärjestöistäkin, kuten aikanaan niin vahva Työväen Urheiluliitto, on enää varjo entisestään. Tätä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida näiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.
Haasteita työväentalojen toimintojen ylläpitämiselle toi myös 50-luvulla kukoistaneen iltama- ja tanssikulttuurin jo 60-luvulla alkanut hiljainen hiipuminen. Monilla työväentaloilla bingosta saatiin keino jarruttaa tätä hiipumista, mutta vain ohimenevästi.
Monet työväentalot ovat siten kadonneet ja tulleet kiinteistöjalostuksen kohteeksi, mutta monet ovat löytäneet kestävän roolin ja jatkavat uusimuotoisina monitoimisina ja kukoistavina keskuksina. Tämä voi tapahtua myös yhteistyössä kunnan kanssa, kuten täällä Pakilan 100 vuotta täyttävällä työväentalolla yhdessä kaupungin nuorisotoimen kanssa.
Työväenliike oli edelläkävijä järjestäessään työväestön käyttöön sellaisia palveluja joita rahvaalle ei alun perin ollut tarjonnut kuin joku satunnainen hyväntekeväisyysjärjestö. Hyvinvointivaltion vähitellen rakentuessa iso osa niistä toiminnoista, jotka saivat alkunsa työväentaloissa, ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen nykyisin hoitamat toiminnot aina ensikodeista nuorisotiloihin.
Työväen perustama liiketoiminta ei sekään jäänyt työväentaloille ja Suomeen syntyi koko Suomen kansantaloudessa merkittävää roolia vielä 60-luvulla esittänyt ns. punapääoman kertymä osuusliikkeineen, pankkeineen, vakuutusyhtiöineen ja rakennusliikkeineen. 80-luvulla siihen tarttui keinottelukapitalismin hybris joka johti sen komeimpien linnakkeiden kaatumiseen.
Osittain on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta. Esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvoilla kuin tänään. Kadonnut on myös osuustoiminnan vuonna 1916 tapahtunut kahtiajako, kuten myös se häivähdys punaista joka liitettiin vasemmiston johtamaan E-liikkeeseen.
Toisaalta voidaan nähdä, että ne palvelut ja edut joita osuustoiminta halusi tarjota yhteiskunnan vähäosaisille, ovat tänä päivänä edelleen ja aikaisempaa laajemmin ja helpommin saatavissa ilman että niitä enää markkinoidaan vain erityisesti työväenluokalle suunnattuina palveluina.
Yhdestä näkökulmasta kaikki tämä on osoitus työväenliikkeen menestyksestä ja siitä miten luokkaerot ovat tasaantuneet juuri siten mihin ainakin sosialidemokraattinen työväenliike Ruotsissa ensimmäisenä esitetyn kansankoti-tavoitteensa mukaisesti on tähdännyt. Tämän mukaisesti voi kysyä onko kuluttajalle enää merkitystä sillä, hakevatko he osuustoiminnan tuottaman hyödyn S- tai E-ryhmän kautta? Onko teatterielämyksellä kansallisteatterissa tai kansanteatteri-työväenteatterina aloittaneessa kaupunginteatterissa jotain oleellista eroa? Pelataanko jalka- tai koripalloa tai ylipäätään harrastetaanko urheilua jotenkin erilailla Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä? Onko asuminen (edes kustannuksiltaan) erilaista alun perin porvarillisen VATRO:n tuottamissa asunnoissa kuin aiemmin ”punaisen” VVO:n vuokralaisena?
Kaiken kaikkiaan niiden ihmisten joukko pienenee koko ajan, jotka ylipäätään katsovat, että on jotain tarvetta tai perustetta ylläpitää osuusliikkeitä, teattereita, urheiluseuroja tms. jonkin nimenomaisen poliittisen liikkeen tai yhteiskunnallisen tehtävän merkeissä.
Näkemys työväenliikkeen ja –järjestöjen hiipumisesta seurauksena niiden menestyksestä luokkayhteiskunnan hävittämisessä on valitettavasti kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päivittäin yhteiskuntaamme ja ympäristöämme tarkkailemalla voimme havaita.
Se mitä tänään voimme nähdä lisääntyvien tulo- ja varallisuuserojen kasvuna, syrjäytettyjen ihmisten määrän lisääntymisenä, heikommassa asemassa olevien ihmisten tarvitsemien tulonsiirtojen ja palvelujen leikkauksina ja alasajona sekä varallisuuden maailmanlaajuisena keskittymisenä kertoo ennen kaikkea sen luokkayhteiskunnan paluusta, jonka toivoimme ja kuvittelimme parhaimmillaan pohjoismaiden kaltaisissa hyvinvointivaltioissa jo hävittäneemme.
(Lyhennelmä puheesta Pakilan työväentalon 100-vuotisjuhlassa 16.9. 2017)
