Lauristinin vielä vajaa vuosisata
Marju Lauristin on yksi Viron itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen prosessin keskeisimpiä toimijoita ja edelleen maan suosituimpia poliitikkoja, kuten hänen valintansa vielä 74-vuotiaana yhdeksi Viron edustajaksi europarlamenttiin osoittaa. Hänen taustansa ja elämänkaarensa on myös värikäs ja kertoo paljon sekä neuvostoaikaisesta että uudelleen itsenäisyytensä saavuttaneesta Virosta.
Marju Lauristinin vanhemmat, Olga ja Johannes, olivat 20- ja 30-luvulla pitkään Viron vankiloissa istuneita kielletyn kommunistisen puolueen johtohenkilöitä, jotka kesällä 1940 Viron miehityksen toimeenpanon jälkeen nostettiin keskeisiin valta-asemiin. Johannes Lauristinista tuli kesällä 1940 ensin Viron kommunististen puolueen keskuskomitean sihteeri ja kuukautta myöhemmin Viron neuvostotasavallassa sen kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri. Kun Saksan armeija lähestyi elokuussa 1940 Tallinnaa oli hänet määrä evakuoida punalaivaston laivalla Venäjälle. Virallisen kertomuksen mukaan hän hukkui evakuointialuksen ajettua miinaan, mutta tässä kirjassakin esitetään vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, joiden yhteinen nimittäjä on että NKVD olisi hänet likvidoinut hänen epäilyttävän itsenäisen asenteensa vuoksi.
Olga Lauristin evakuoitiin yksivuotiaan tyttärensä Marjun kanssa Venäjälle, josta hän palasi 1944 ensin sosiaali- ja sitten elokuvaministeriksi. Hän solmi uuden avioliiton Hendrik Allikin kanssa, joka oli vuonna 1923 22-vuotiaana valittu Johannes Lauristinin kanssa riigikoguun, mutta jo seuraavana vuonna hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankilaan. Sodan aikana hänestä tuli Viron neuvostotasavallan varapääministeri. 50-luvulla Lauristinien puolueura katkesi ja Allik tuomittiin Siperiaan josta palasi 1955 sekä puolueeseen että pian taas ministerineuvoston johtotehtäviin. Allik kuoli 1989 ja Olga 2005. Heistä Allik oli ilmeisesti uudistusmielisempi vaikka säilytti uskollisuutensa nuoruutensa aatteelle kuolemaansa saakka.
Tytär Marju kasvoi vanhempiensa muutaman vuoden epäsuosioaikaa lukuun ottamatta nomenklatuuran etuoikeutetussa miljöössä. Hän liittyi Komsomoliin ja puolueeseen jo varhain, työskenteli Viron radiossa ja väitteli sosiologian tohtoriksi ja toimi Tarton yliopiston opettajana, profiloituen jo 70-luvulla toisinajattelijaksi. Puoluejäsenyydestä hän ei kuitenkaan luopunut kuin vasta 1990, jolloin oli perustamassa Viron sosialidemokraattista puoluetta.
Marju Lauristin oli yhdessä Jaan Kaplinskin, Paul-Eerik Rummon, Andres Tarandin, Mati Untin ja muiden kanssa yksi ns. 40 kirjeen allekirjoittajasta vuonna 1980. Kirjoittajat halusivat puolustaa viron kieltä ja vastustaa venäläistämistä sekä vallanpitäjien omavaltaista menettelyä näiden tukahduttaessa syksyn nuorisolevottomuuksia. Sitä ei tietenkään julkaistu, mutta se levisi laajalle ja sen allekirjoittajat joutuivat monenlaisiin vaikeuksiin, jotkut menettivät työpaikkansa ja Lauristin vältti nippa nappa puolueesta erottamisen, mikä olisi samalla merkinnyt loppua hänen yliopistouralleen.
Kun jäät alkoivat Neuvostoliitossa liikkua ja koitti Gorbatshovin ja perstroikan aika alkoi myös Viron oikeuksien palauttamista ajanut liike saada tuulta siipiensä alle. Marju Lauristin oli yksi sen johtoon asettuneen kansanrintaman perustajista ja hänet valittiin ensimmäisissä suhteellisen vapaissa ja samalla viimeisissä korkeimman neuvoston vaaleissa Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon vuonna 1989 ja seuraavana vuonna itsenäisyyden julistaneen Viron korkeimman neuvoston jäseneksi.
Suomessa ei juurikaan kiinnitetty huomiota siihen, että Viron itsenäisyyskamppailua leimasivat myös sisäiset jännitteet. Liikkeellä olivat itsenäisyyden palauttamiseksi sekä kansanrintama että Viron kansallinen komitea. Tavoite itsenäisyydestä oli molemmilla sama. Siinä missä edellinen oli valmis toimimaan Viron neuvostotasavallan rakenteissa sen saavuttamiseksi jälkimmäinen halusi palauttaa Viron sotaa edeltäneen tasavallan vähän samankaltaisella valtiokaappauksella, jolla se oli lopetettu. Ratkaisu oli kompromissi, mutta tietty jännite ”entisten” – s.o. kommunistisessa puolueessa toimineiden – ja muiden välillä on senkin jälkeen jatkunut, mutta sitä on liennyttänyt se että molempia löytyi sekä kansanrintamasta että kansallisesta komiteasta ja myöhemmin jokseenkin kaikista Viron uusista poliittisista puolueista.
Mart Laarin vuonna 1992 aloittaneessa ja kaksi vuotta istuneessa kokoomushallituksessa Lauristin toimi sosiaaliministerinä. Se oli erityisen raskas posti siksi, että hän joutui kantamaan vastuun siitä että ennen itsenäistymistä Neuvostoliiton budjetista rahoitettujen eläkkeiden maksaminen jouduttiin varojen puutteessa lopettamaan. Lauristinille se oli epämieluisa pakkoratkaisu, mutta hallituksen uusliberalistisessa siivessä sitä hehkutettiin vain vapaustaistelun eläkeläisiltä vaadittuna uhrauksena.
Hallituskautensa jälkeen Lauristin jatkoi jonkin aikaa riigikogussa, ryhtyi sitten Tarton yliopiston sosiaalipolitiikan professoriksi ja aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi, ja palasi vielä 1974 europarlamenttiin.
Kirja perustuu kahden toimittajan, häntä vanhemman Ene Hionin ja nuoremman Margot Visnapin kanssa käytyihin keskusteluihin, jotka Marju Lauristinin toinen aviomies Peter Vihalem on editoinut julkaisukuntoon. Kyse ei siis ole mistään kronologisesta muistelmateoksesta vaan vapaista ja välillä rönsyilevistä keskusteluista jotka ulottuvat Lauristinen perhehistoriasta ja Tarton yliopistomaailmasta, neuvostoajan absurdisuuksien kuvaamiseen ja Viron nykytilan ja Euroopan arvioimiseen. Tällaisena kirja on luettavampi ja kiinnostavampi kuin perinteinen muistelmateos, mutta edellyttää lukijalta jonkinasteista Viron uudemman historian tuntemusta.
Toukokuu 2017
