Ekonomistina Euroopassa
Pekka Korpisen kirja on oikeastaan useamman kertomuksen kokoelma, joka ulottuu ”suomettumiskauden” kuvauksesta Suomen sodanjälkeisen talouspolitiikan devalvaatiosyklien kautta nykyiseen euro- ja EU-yhdentymisen aikaan. Yhdistävänä tekijänä on Pekka Korpinen itse, joka on kertomansa mukaan ollut kaikissa näissä vaiheissa näköalapaikalla ja päässyt ”sattumalta” yhteen myös kahden keskeisen Eurooppa-vaikuttajan, Vladimir Putinin ja Mario Draghin kanssa. Edellinen oli Pietarin apulaiskaupunginjohtajana ”kollegani ja yhteistyökumppanini” ja jälkimmäinen ”kollegani ja perheystäväni Maailmanpankin johtokunnassa”. Lähempiä analyysejä tai uutisia ei tämä kollegiaalinen suhde ole kuitenkaan kirjaan asti tuottanut.
Suomettumiskauden kuvauksessaan Korpisen teesi on, että ”Suomi oli enemmän Neuvostoliiton valvonnan alla kun suuri kansa tiesi tai halusi tietää”. Historioitsijat saattaisivat arvioida tätä vähän eri tavoin kuin historiaa harrastava ekonomisti. Oma käsitykseni ainakin on että kansalaiset olivat paljon paremmin Suomen neuvostosuhteiden luonteesta että Neuvostoliiton todellisuudesta perillä kuin mitä media-seurannan perusteella voisi luulla, jopa taistolaisuuteen hurahtaneita nuorisopoliitikkoja myöten. Tältä osin historiankirjoitus tarvitsee kuitenkin vielä paljon enemmän kriittistä tutkimusta ja arviointia. Mutta Korpisen yhteenveto siitä, että näistä ilmiöistä huolimatta Suomi ei suinkaan luisunut ”yhä pahempaan nöyristelyyn, vaan integroitui taloudellisesti yhä syvemmin Länsi-Eurooppaan” on vastaansanomaton.
Devalvaatiosyklistä kirjoittaessaan Korpinen identifioi itsensä vielä 70-luvulla vallinneen sitä koskevan paradigman mullistajaksi, mutta jatkaa, että hänen ja Seppo Leppäsen näyttävimmin esittämistä käsityksistä on sittemmin tullut valtavirtajattelua, joka vuorostaan johti yhtälailla kalliiksi tulleeseen ”vahvan markan” palvontaan ja vaikutti haluun päästä euroon väen väkisin mukaan.
Ehdottomasti mielenkiintoisinta kirjassa on se varsin raju kritiikki, jota Korpinen esittää euroa ja koko Euroopan Unionia kohtaan. Euro oli alusta alkaen keskentekoinen ja poliittisesti motivoitu projekti, niin myös Suomen osalta, kun turvallisuuspoliittisten tarpeiden tai ainakin uskomusten annettiin jyrätä ekonomistien kaikki vaisusti esittämät epäilyt. Korpinen kirjoittaa miten ”eduskunnassa muun muassa kansanedustaja Erkki Tuomioja epäili EMU:a raakileeksi, joka ei voisi toimia ilman sen ylikansallisen toimivallan kasvua” ja että ”hän kuitenkin kannatti jäsenyyttä”. Oikeampi muotoilu olisi että ”hän ei kuitenkaan lopulta nähnyt poliittisesti mahdolliseksi kyseenalaistaa liittymispäätöstä”, mikä lienee oikea kuvaus myös Korpisen osalta.
Korpinen arvostelee EMU:n keinotekoisia kriteereitä, joiden noudattamatta jättämistä ei myöskään aluksi haluttu sanktioida, Euroopan keskuspankin täysin kaiken demokraattisen valvonnan ja vastuunkannon ulkopuolella olevaa itsevaltiasta asemaa sekä eurokriisin surkeata hoitoa. Rahaliiton toiminnan suurimmaksi vinouttajaksi hän nostaa Saksan jatkuvan massiivisen vaihtotaseen ylijäämän, joka pakottaa muun maanosan koko Euroopan talouskasvua ja työllisyyttä leikkaavaan säästöpolitiikkaan.
Internationalistina Korpinen tunnustautuu myös globaalin keynesiläisyyden ja maailmanlaajuisen hyvinvointipolitiikan kannattajaksi, mutta realistina ei usko edes esittämiensä, sinänsä järkeenkäypien EMU:a koskevien pienempien korjausten mahdollisuuteen. Hyvin yksiselitteisesti hän myös torjuu liittovaltion tavoittelun Euroopassa ja näkee löyhän ja laajan unionin parhaiten toteuttavan unionin alkuperäisiä rauhan ja kehityksen sekä turvallisuuden ja vapauden tavoitteita. Korpinen ei suoraan esitä eurosta luopumista mutta näkee, että sekin on sekä Suomelle että laajemminkin Euroopalla mahdollinen eikä välttämättä mitenkään katastrofaalinen vaihtoehto.
Huhtikuu 2017
