Filosofiklubin, kriittisen korkeakoulun ja kulttuurikeskus Sofian Eurooppalaisuus-seminaari
Identiteetit määriytyvät usein poissulkemisen kautta: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”, kuten A.I. Arwidssonin kerrotaan 1820-luvulla sanoneen. Silloin riitti vielä vain kahden tahon poissulkeminen, mutta se ei enää riitä missään.
Käsittelen kuitenkin ensin tätä keskinäisriippuvuutta, sen syitä ja seurauksia.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut 2,3 miljardista nykyiseen 7,4 miljardiin. Tämä asettaa aivan uusia vaatimuksia paitsi sille, miten ihmiskunta järjestää suhteensa luonnonympäristöön ja luonnonvarojen käyttöön yhtä lailla kuin myös sille, miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä. Tätä maailmaa leimaa kasvavassa määrin keskinäinen riippuvuus, sekä hyvässä että pahassa, eikä siitä sen enempää ydinasein varustettu supervalta kuin pieni kääpiövaltio voi irtaantua, halusi tai ei.
Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.
Kun eurooppalaiset lähtivät löytö- eli oikeammin ryöstöretkille maanosamme ulkopuolelle uuden ajan alussa ei heillä ollut viisumeja tai oleskelulupia joita esittää ”löytämissään” maissa viisumeja tai oleskelupia. Eivät he myöskään kysyneet papereita niiltä afrikkalaisilta, joiden vapauden he riistivät kuljettaakseen heidät orjiksi ns. uuteen maailmaan perustamilleen plantaaseille.
Tämä maailmanlaajuisten muuttoliikkeiden tausta on syytä tuntea, jolloin voi paremmin ymmärtää miksi muuttovirrat ovat kääntyneet aikanaan alistetuista ja riistetyistä siirtomaista takaisin entisiin emämaihin.
Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin. Tätä kutsutaan globalisaatioksi. Ihmisten liikkuvuus on siitä eniten huomiota saanut osa, mutta kansainvälisen, työnjaon syventäm,inen, talouksien yhteenkietoutuminen ja rahan liikkuminen reaaliaikaisessa bittiavaruudessa on vieläkin voimakkaammin synnyttänyt keskinäisriippuvuutta.
Kokonaisuudessaan globalisaatio on kasvattanut vaurautta maailmassa ja lyhyessä ajassa nostanut sadat miljoonat ihmiset absoluuttisesta köyhyydestä ja nälänhädän uhanalaisuudesta, mutta se on myös jakanut tämän kasvaneen vaurauden entistä epätasaisemmin.
Muuttoliikkeet eivät ole ohimenevä ilmiö. Edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien välitön lopettaminen ei pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettaisi. Entistä vaikeammaksi tulee myös sotaa ja vainoa pakenevien erottaminen ns. elintasopakolaisista. Jälkimmäinen käsite on sinänsä väärin leimaava. Olivathan myös toista sataa vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja viisikymmentä vuotta sitten Ruotsiin lähteneet sadattuhannet suomalaiset juuri näitä tällaisia paremman toimeentulon tarpeessa olleita ns. elintasopakolaisia.
Ilmastonmuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita kun valtamerien pinnannousu, aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.
Vaikka väestön kasvukerroin on taittunut, tulee maailman väkiluku nousemaan ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin kasvu pysähtyy. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia. Tämä määrittää sekä valtioiden sisäistä kehitystä että niiden keskinäisiä suhteita. Se tulee myös vääjäämättömästi aiheuttamaan jännitteitä, jotka pahimmillaan purkautuvat väkivaltaisina konflikteina.
Jännitteet purkautuvat tänään myös nationalismina, rasismina ja rajat kiinni-vaatimuksina. Rajat kiinni ajattelu perustuu usein nostalgiseen kaipuuseen sellaiseen maailman, jollaisen palauttaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. On harhaista kuvitella että rajat voitaisiin sulkea vain vieraiksi ja identiteetillemme uhaksi oletetuilta ihmisiltä, ilman että sillä olisi kauskantoisia niin taloudellisen hyvinvointiamme, kulttuurimme ja osaamisemme kehittystä ja lopulta myös turvallisuuttamme uhkaavia seurauksia.
Maailmassa on paljon konflikteja joissa on vahva etninen, uskonnollinen ja/tai nationalistinen ulottuvuus, joiden mukaan ne myös otsikkotasolla kategorisoidaan. Todellisuudessa jokseenkin kaikilla on myös sosioekonominen ulottuvuutensa. Jos se ei ole konfliktin alkusyy, niin ainakin tällaisten jakojen synnyttämä diskriminointi saa usein myös sosioekonomisia seurauksia, jotka edelleen kärjistävät konfliktia. Konfliktien kestävä ratkaisu edellyttää myös näihin ongelmiin puuttumista.
Muutama sana tästä uskonnollisesta ulottuvuudesta, koska se on asia jolla usein halutaan määritellä suomalaisuutta tai eurooppalaisuutta sen kristillisen perimän kautta. Kun Euroopan maat ovat nyttemmin joutuneet omien rajojensa sisällä pohtimaan suhdettaan eri uskontokuntien kesken, ei se kuitenkaan tarkoita että uskonnolliset konfliktit ja sopeutuminen myös uskonnolliseen toiseuteen olisi uusi asia, kuten antisemitismin ja juutalaisvainojen tai uskonsotien näihin päiviin saakka Pohjois-Irlannissa näkyvä historia osoittaa.
Olen sekulaarin yhteiskunnan puolustaja ja näen että sen edistäminen on aina myös konfliktien ennaltaehkäisyä ja ratkaisemista tukeva pyrkimys. Jos ja kun kaikista maista tulee koko ajan aikaisempaa moniuskonnollisempia ja monikulttuurisempia on tätä jokseenkin mahdotonta sovittaa muun kuin sekulaarin yhteiskunnan puitteissa.
Tämä sekulaarin yhteiskunnan korostaminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö konfliktien uskonnollisia ulottuvuuksia tule myös huomioida ja käsitellä. Käsittelyn tulee kuitenkin tähdätä ratkaisuun eri uskontokuntien ja uskonnottomien välisen rinnakkaiselon uskonnollisesti neutraalin sekulaarin valtion puitteissa, koska se on kuitenkin ainoa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon vaatimukset täyttävä ja myös kestävästi toimiva tapa järjestää eri uskontokuntien rinnakkaiselo.
Rinnakkaiselo, joka toisin kuin sekulaarissa yhteiskunnassa perustuisi tiukkojen raja-aitojen ylläpitämiseen eri uskontokuntien välillä ja joillekin uskontokunnile taattu erityisasema esim. omien koulujen tai omien sharia- tai muiden lakien soveltamiseen, ei olisi hyväksyttävä eikä toimiva tapa tämän rinnakkaiselon järjestämiseen.
Vaikka näin onkin ei liiallinen puhdasoppisuus ole tässäkään hyve, ja se paras jota näin tavoitellaan voi olla hyvän vihollinen. Uskonnollisen ulottuvuuden omaavien konfliktien ratkaisu voi edellyttää uskontokuntien erityisaseman tunnustamista ja turvaamista, reunaehtona kuitenkin se, ettei se loukkaa muiden uskontokuntien tai uskonnottomien oikeuksia.
Kaikissa tapauksissa on tärkeätä päästä aitoon dialogiin konfliktien osapuolten välillä. Ilman sitä konfliktit vain kärjistyvät, sen avulla voidaan parhaimmillaan päästä konfliktien ratkaisuun. Uskontokuntien edustajilla ja johtajilla on tässä tärkeä rooli. Se ei myöskään rajoitu vain uskonnollisen ulottuvuuden omaaviin konflikteihin vaan he voivat myös, joskus jopa paremminkin, olla rakentamassa dialogia ja antamassa panoksensa myös niihin rauhanprosesseihin joissa tämä ulottuvuus on olematon tai vähäinen.
Tämän pitkän johdatuksen tarkoituksena on ollut alleviivata sitä, että suomalaisuus eikä liioin eurooppalaisuus ei voi olla jotain poissulkemiseen perustuvaa sisäänpäin käpertymistä.
Samalla on myös huomattava että jokaisen kansakunnan identiteetti ja koko eurooppalaisuuden identiteetti on syntynyt pitkien aikojen kuluessa hyvin moninaisista vaikutteista. Etelä-Amerikasta tuotu peruna, jota Jarmo Korhonen hehkutti kansallisruokanamme, tai samasta maanosasta tuota tango ovat tästä esimerkkejä.
Totta kai meillä on Suomessa paljon asioita joita pidämme juuri erityisen suomalaisina ja säilyttämisen ja suojaamisen arvoisina asioina, sellaisina ympäristöömme, historiaamme tai kulttuurimme liittyvinä piirteinä joihin samastumme. Se että joudumme – tai oikeammin pääsemme – vuorovaikutukseen myös toisenlaisten ympäristöjen, historian ja kulttuurin muokkaamien piirteiden ja näitä ominaan pitävien ihmisten kanssa ei ole asia joka tulisi nähdä uhkana vaan päinvastoin mahdollisuutena ja rikkautena. Suomalaisuuden rakastaminen ei tarvitse rinnalleen muiden perintöjen kieltämistä tai väheksymistä.
Tänä päivänä puhutaan paljon ns. eurooppalaisista tai läntisistä arvoista, kuten ihmisoikeuksien kunnioittaminen, tasa-arvo, demokratia ja oikeusvaltio, joiden sanotaan muodostavan arvoyhteisöksi kuvatun Euroopan Unionin perusarvoja.
En ole koskaan ollut tällaisen hehkutuksen suosija. Olen näiden arvojen vankka kannattaja mutta vierastan sitä, että niitä kutsutaan läntisiksi tai eurooppalaisiksi arvoiksi. Ne ovat mielestäni universaaleja arvoja, esim. sellaisena kuin ne on kirjattu vuonna 1948 hyväksyttyyn YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen.
Näitä arvoja kunnioitetaan ja toteutetaan hyvin eri tahtisesti ja eri tavoin. Tämä koskee myös Eurooppaa ja ns. länttä, jossa ei vain menneisyyessä vaan edelleen laajasti rikotaan näitä arvoja ja toimitaan niiden vastaisesti. Lista rikkeistä ja niihin syyllistyneistä maista on pitkä ja sitä on tarpeetonta tässä toistaa, ne ovat riittävän laajalti tunnettuja.
