Suomen synnyn eurooppalainen konteksti
Suomen satavuotisen itsenäisyyden merkkivuosi on poikimassa paljon myös itsenäisyytemme alkuvaiheita ja pohjustusta koskevia kirjoja ja tutkimuksia. Tarjonta on tietysti laadultaan aika vaihtelevaa, mutta näinä historiattomina aikoina on tervehdittävä tyydytyksellä kaikkia yrityksiä kasvattaa lukijoiden tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä ja miten me olemme Suomessakin tulleet siihen missä tänään olemme. Tämä on erityisen tärkeää, kun ”vaihtoehtoisia totuuksia” markkinoimalla redusoidaan faktat vain mielipiteiksi muiden joukossa. Historiaa tuntemattomat eivät voi ymmärtää nykyisyyttä saatikka vaikuttaa tulevaisuuteen ja heillä on riski joutua historiaa väärinkäyttävien populistien ja nationalistien panttivangeiksi.
Volanen aloittaa tarkastelunsa perustellusti Ranskan vallankumousvuodesta 1789, jolloin lähti liikkeelle se Napoleonin valtaannousuun ja sotiin johtanut tapahtumasarja, jossa Ranska ensin soti Venäjää vastaan, teki sitten Aleksanteri I:n kanssa Tilsitissä rauhan, joka siirsi Suomen Ruotsista Venäjän piiriin, ja kävi uuden sodan, jossa Moskovan valloituskaan ei pelastanut Napoleonia tappiolta. Tällä välin Napoleon oli luovuttanut marsalkka Bernadotten Ruotsin kruununperijäksi, mutta ei saanutkaan hänestä liittolaista, kun Ruotsi hänen johdollaan omaksui vuoden 1812 politiikan, joka kaksi sataa vuotta on pitänyt Ruotsin sotatoimien ulkopuolella ja piti myös Suomen ensimmäiset sata vuotta.
Tänä autonomian aikana suomalaiset saivat Venäjän keisarin alaisena suurruhtinaskuntana vahvistettua kansallista tietoisuuttaan ja luotua ne kansalliset instituutiot, jotka ensimmäisen maailmansodan luomassa Euroopan rajojen uudelleen piirtämistilanteessa mahdollistivat Suomen itsenäiseksi julistautumisen. Itsenäisyys myös kyettiin säilyttämään huolimatta Suomen verisestä sisällissodasta vuonna 1918 ja sitä seuranneesta joutumisesta tai suorastaan hakeutumisesta keisarillisen Saksan vasallivaltioksi, josta asemasta Saksan romahdus meidät marraskuussa 1918 pelasti.
Tarkastelunsa Volanen lopettaa Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon vahvistamiseen vuonna 1919. Sitä edelsi saksalaisten poistuttua vaihe, jolloin Suomi antoi alueensa Englannin käyttöön Neuvosto-Venäjää vastaan tehtyihin sotatoimiin. Tämä on historianjakso, jota on edelleen aika vähän tutkittu ja käsitelty, ja Volanenkin kuittaa sen melko lyhyesti.
Risto Volanen on oppinut ja historiaa harrastava ja sitä hyvin tunteva mies, mutta ei varsinainen historioitsija. Ammattihistorioitsijoiden ei kuitenkaan sen vuoksi kannata nyrpistää nenäänsä hänen teokselleen. Mitään uutta alkuperäistutkimusta tekijä ei ole tehnyt, mutta on lukenut laajasti ja ymmärtänyt lukemansa ja siirtänyt sen helposti luettavassa muodossa laaajemman lukijakunnan käyttöön, mistä kiitokset. Itsenäistymisemme ja sen esihistorian liittäminen yleiseurooppalaiseen kontekstiin on välttämätöntä sen ymmärtämiseksi.
Volanen antaa keskustalais-järvenpääläisen taustansa parissa kohdin putkahtaa esiin. Kenties Santeri Alkion roolin korostaminen juuri vielä mahtuu tasapainoiseen ja objektiiviseen kuvaukseen, mutta Tuusulan rantatien taiteilijayhteisön sijoittaminen Järvenpäähän ei siihen oikein enää mahdu.
Maaliskuu 2017
