Suomalainen korpikommunisti
Korpikommunismi on aikaan Erik Allardtin käyttämä käsite SKP:n vahvasta kannatuksesta Pohjois- ja Itä-Suomen pienviljely- ja metsätyövaltaisilla alueilla, erotuksena vahvojen ja vanhojen teollisuuspaikkakuntien suuresta SKP:n kannatuksesta. Koko maassa korpikommunismin vahvimmaksi tukialueeksi muodostui Kolarin kunta Tornionjokilaaksossa, jossa SKDL:n kannatus oli suurimmillaan reilusti yli 50 prosenttia. Se ei ollut mikään sodanjälkeinen ilmiö, vaan jo kansalaissodan jälkeen maanalaisen SKP:n pääosin hallitsemat äärivasemmiston vaaliliitot ylsivät Kolarissa vuonna 1929 yli 60 prosentin kannatukseen.
Kolarissa kommunistien keskeisin hahmo oli v. 1900 syntynyt Eemeli Lakkala, joka oli yhden kauden jo 20-luvulla kunnanvaltuutettuna. Kuten monien muidenkin kommunistiorganisaattoreiden myös Lakkalan tie vei Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuosiksi 1930-1931. Ilman kansalaisluottamusta ei Lakkalalla ollut ensin paluuta kuntapolitiikkaan eivätkä myöhemmin sosialidemokraatit, joiden kautta SKP kansanrintamakaudella pyrki saamaan vaikutusvaltaa, huolineet häntä listoilleen.
Lakkala oli merkitty mies ja talvisodan alla hänet otettiin turvasäilöön ja vietiin uudelleen Tammisaareen. Sieltä hän välirauhan aikana vapautui, mutta otettiin uudelleen kiinni jatkosodan alla ja vietiin ensin Köyliön pakkotyölaitokseen, josta turvasäilöläiset keksittiin lähettää ns. Nikke Pärmin pataljoonassa käytännöllisesti katsoen ilman sotilaskoulutusta rintamalla. Se kokeilu päättyi lyhyeen, kun iso osa pataljoonasta heti ensi tilaisuuden tullen loikkasi vihollisen puolelle. Lakkalan seuraava sijoitus oli pakkotyöleiri Itä-Karjalassa, mutta vuonna 1942 hänelle räätälöitiin uusi viiden vuoden kuritushuonetuomio. Siitä hän vapautui jatkosodan jälkeen muiden vasemmistovankien tavoin.
SKP perustettiin nyt laillisena puolueena ja sen johtama SKDL saavutti suuren menestyksen heti sodanjälkeisissä vaaleissa. Kunnallispolitiikassa SKDL:stä ja Eemeli Lakkalasta tuli Kolarin johtava voima. Lakkala toimi vuoteen 1972 saakka valtuutettuna ja kymmenen vuotta kunnahallituksen ja viisi vuotta kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Kolme kertaa presidentin valitsijamiehenä toiminut Lakkala ylsi myös yhdeksi kaudeksi eduskuntaan vuonna 1958. Valtakunnan politiikassa Lakkalan vaikutus jäi vähäiseksi, mutta Kolarin kunnassa hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan kunnan kiistattomasti johtavin poliitikko, Kolarin keisariksikin mainittu. Se ei perustunut vain SKDL:n vahvaan asemaan vaan myös siihen, että Lakkala osasi hoitaa suhteita myös kunnan toiseen suurpuolueeseen maalaisliittoon.
Siinä missä Suomen kommunistien kansainväliset yhteydet kulkivat voittopuolisesti tai yksinomaan itärajan ylitse, katsottiin Tornionjokilaaksossa länteen. Ruotsin Norrbotten oli sikäläisten kommunistien vahvinta aluetta ja erityisen vahvaa kannatus oli Länsipohjan suomenkielisen väestön keskuudessa. Molemmin puolin rajaa kommunismi ja laestadiolaisuus olivat vahvoilla ja näiden aatteiden keskinäistä suhdetta ei voi kuvata vain antagonistiseksi vaan paremminkin dialektiseksi. Samana vuonna kun Lakkala valittiin eduskuntaan, nousi sinne myös SKDL:n listoilta valittuna laestadiolaissaarnaaja Martti Linna Nivalasta.
Mikään suuri neuvostoliiton ihailija ei Lakkala ollut. Hän esitti sodanaikaisissa kuulusteluissaan silloiselle Valpolle jopa niin kriittisiä kommentteja naapurista, että se vuosikymmeniä myöhemmin eväsi häneltä puolueen kultaisen ansiomerkin, kun nämä tiedot olivat sodan jälkeen jääneet punaisen valpon haltuun ja kulkeutuneet puolueen henkilöstöosaston käyttöön. Oli siten hyvin selvää, että SKP:n jaossa Lakkala oli yksiselitteisesti enemmistöläisten riveissä.
Näistä aineksista ja Lakkalan elämästä voisi saada todella mielenkiintoisen niin sosiologiaan kuin historiaan liittyvän lukuelämyksen aikaiseksi. Valitettavasti juuriltaan länsipohjaisen emeritus professori Arvo Myllymäen kirja jää kuitenkin pettymykseksi. Myllymäki ei ole historioitsija vaan julkisoikeuden professori ja Korpikommunisti jää sekä asiasta toiseen hyppelevältä esitystavaltaan että historiakuvaukseltaan valitettavan epätyydyttäväksi.
Jopa itse päähenkilö jää jonkin verran arvoitukselliseksi. Supon arkistosta löytyy luonnehdinta Lakkalasta, jonka mukaan tämä oli ”heikohko johtaja, huono puhuja ja kiero”. Tämän arvion allekirjoittanut supon apulaispäällikkö Henry Stenlund tuskin oli Lakkalaa edes koskaan tavannut, mutta jotenkin olisi toivonut Myllymäeltä perustellumpaa selvitystä siitä miksi tällainen ei pitänyt paikkaansa.
Joulukuu 2016
