Historia on aina läsnä ja vaikuttaa meihin siitä riippumatta olemmeko siitä tietoisia vai emme. Elämme valitettavasti aikaa, jolloin tietämättömyys historiasta on paremminkin lisääntynyt kuin vähentynyt. Historian heikko tuntemus avaa aina myös mahdollisuuksia historian väärinkäytölle kyseenalaisiin tarkoituksiin.
Historian kanssa eläminen ei ole aina helppoa. Historia on osasyyllinen moniin menneisiin, käynnissä oleviin ja epäilemättä myös tuleviin konflikteihin.
Tämä herättää kysymyksen, olisiko parempi vaalia kollektiivista muistamattomuutta ja painaa historian ikävät asiat aktiivisesti unholaan. Näin on vakavasti esitetty vastauksena tarpeeseen välttyä mielipahalta ja vastakkaisuuksilta, joita historialliset muistot ylläpitävät ja siten myös ehkäistä niitä sotia ja konflikteja joihin ne voivat johtaa.
Se että historia voi tällaisia konflikteja aiheuttaa ja ylläpitää on liiankin totta, mutta olisi aivan väärin kuvitella että ratkaisu olisi unohtaminen. Yritykset unohtaa ja haudata oma (tai naapurien) historia on hyvä tapa luoda zombeja. Tapahtumat, kertomukset ja väitteet jotka uskotaan näin jätetyn unohduksiin voivat milloin tahansa palata kummittelemaan ellei niitä ole avoimesti ja kunnolla kohdattu ja käsitelty.
Tietämättömyys historiasta tai sen unohtaminen ei taio siitä olemattomiin eikä tee siitä vaaratonta. Tietämättömyys jättää päinvastoin oven avoimeksi sille miten historiaa voidaan monin tavoin väärinkäyttää konflikteissa ja niiden synnyttämisessä.
Suomi on harvoja maita maailmassa joka ei ole kohta satavuotisen itsenäisyytensä aikana läpikäynyt sellaisia äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin, patsaiden kaatamisiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin, että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehdyistä rikoksista. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.
Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan.
Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä sen enempää arkistoista ja museoista kuin rakennetusta ympäristöstä.
Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia vanhan vallan jättämiä hyvin konkreettisia jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä, jotka auttavat historian ymmärtämiseen.
Aika parantaa haavat, mutta yleensä vaatii sen, että diktatuurien uhrit ja heidän lähiomaisensa ovat myös poistuneet keskuudestamme. Kenenkään mieleen ei ainakaan enää tule vaatia esim. Rooman colosseumin purkamista siksi, että siellä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä gladiaattorikisoissa, mutta nuorempien asioiden kanssa voi olla jo vaikeampaa.
Olen käyttänyt hienona esimerkkinä historian kunnioittamisesta sitä, että meillä seisoo edelleen valtakunnan arvokkaimmalla paikalla Helsingin senaatintorilla Aleksanteri II:n patsas. En tosin ole varma seisoisiko se enää ja olisinko siihen yhtä tyytyväinen jos kyseessä olisi Nikolai II:n patsas.
Museot ovat tärkeitä historiallisia muistipaikkoja joita on vaalittava ja kehitettävä jatkuvasti niin, että ne mahdollisimman oikealla ja ymmärrettävällä tavalla tuovat menneisyyden keskuuteemme.
Suomessa ei ole ollut Lenin-patsaita, mutta Lenin-museo on ollut, ja molempien osalta hyvä niin. Kuvamme ja käsityksemme kaikista historiallisista ilmiöistä ja henkilöistä muuttuu ja tarkentuu uusien tietojen ja uusien olosuhteiden myötä. On siten ollut korkea aika uusia myös Lenin-museo.
Suomessa Vladimir Iljitsh Leninin kuvaan on vaikuttanut paitsi hänen asemansa aikanaan vahvan kommunistisen puolueen eräänlaisena kotijumalana, myös se miten hänen suhdettaan Suomeen ja Suomen itsenäistymiseen on kuvattu. Presidentti Kekkonen nosti yöpakkaskauden päättymiseen ajoittuneessa puheessaan juuri Leninin Suomen itsenäisyyden suurimmaksi venäläiseksi vaikuttajaksi tavalla joka suorastaan pyrki tekemään hänestä suorastaan Suomen itsenäisyyden takuumiehen.
Vaikka historioitsijat opponoivat tätä käsitystä jo tuolloin on todettava, että laskelmoiva Kekkonen epäilemättä tiesi mitä oli tekemässä. Sitä eivät välttämättä ymmärtäneet kaikki hänen perässähiihtäjänsä, jotka saattoivat sellaisenaan niellä yksinkertaistetun tulkinnan Suomen itsenäisyydestä lähestulkoon Leninin lahjana.
50-luvun lopulla elettiin kautta jolloin Neuvostoliitossa valtiollinen historiantulkinta perustettiin dikotomiaan hyvä Lenin, paha Stalin, ja juuri tähän Kekkosen puhe oivallisesti liittyi. Tänään tilanne on taas Venäjällä kääntynyt osin päinvastaisen paha Lenin, hyvä Stalin -narratiivin omaksumiseen. Siinä Leninin vallankumouksen historialliseksi virheeksi nähdään Venäjän imperiumin hajottaminen ja Stalinin ansioksi sen osittainen palauttaminen ja Saksan lyöminen suuressa isänmaallisessa sodassa.
Meillä Suomessa ei enää ole syytä käsitellä Leniniä millään tavoin tämän päivän ja maailman tilanteisiin liittyvien tulkintojen ja tarpeiden kautta, vaan juuri sellaisena omaa aikaansa edustaneena historian vaikuttajana, jollaisena häntä tässä nyt uusitussa Lenin museossa myös käsitellään.
Lenin on yhteinen vaikka ei välttämättä aina yhdistävä tekijä Suomen ja Venäjän historiassa. Näitä yhteisiä asioita on paljon yhteisessä historiassamme ja naapureiden kesken niitä tulee myös jatkuvasti lisää.
Monilla mailla on ollut ja on edelleen vaikeuksia käsitellä sekä omaa historiaansa että naapureittensa kanssa jakamaansa yhteistä historiaa. Historiaa tutkitaan, kirjoitetaan ja opetetaan edelleen kaikissa maissa kansallisista lähtökohdista. Näin tehtyä historiaa käytetään usein myös väärin luomaan ja ylläpitämään kiistoja ja viholliskuvia. Joskus se tapahtuu historioitsijoiden töitä väärinkäyttäen, joskus valitettavasti myös heidän itsensä myötävaikutuksella.
Tämä oli keskeisesti mielessämme, kun vuosi sitten päätimme perustaa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistyksen ja otimme tavoitteeksi kansainvälisen Historians without Borders -verkoston perustamisen. Päätös verkoston perustamisesta myös tehtiin kuukausi sitten järjestämämme kansainvälisen konferenssin päätteeksi.
Perustamisjulistuksessa ilmaisemme huolemme historian riittämättömästä tuntemuksesta ja miten se jättää ihmiset alttiiksi historian väärinkäytölle ja haittaa tulevaisuuden näkemistä ja kutsumme historioitsijoita toimimaan niin, että heidän asiantuntemustaan ja kokemustaan käytettäisiin laajemmin konfliktien ennaltaehkäisemiseen ja rauhanvälitystehtäviin liittyen.
Verkoston perustamisjulistuksessa alleviivattiin myös sitä, että ymmärtävä suhtautuminen historiallisiin monumentteihin haluaa säilyttää ympäristömme sellaisena jossa historiamme kaikki kerrokset ja jäljet ovat nähtävissä ja jossa ne aikanaan voivat toimia yhteisen menneisyytemme ymmärtämisen maamerkkeinä.
Historiaa ei tarvitse käsitellä vain erottavana vaan sitä voidaan ja pitää osata käsitellä myös yhdistävänä tekijänä. Tällainen edellyttää myös oman menneisyyden vaikeimpien vaiheiden avointa ja rohkeaa tarkastelemista sekä samaa ennakkoluulotonta tapaa arvioida myös muiden maiden menneisyyttä. Ensimmäisenä minimitavoitteena on pidettävä sitä, että historioitsijat perehtyvät myös kaikkien osapuolten historiallisiin narratiiveihin.
Erilaiset näkökulmat ja tulkinnat niin naapureiden kuin laajemminkin maailman eri kulttuuripiirien ja kaikkien kansainvälisten toimijoiden välillä on syytä tuntea. Tuntemus ja ymmärrys eivät tietenkään tarkoita samaa kuin hyväksyminen, mutta tällaista ymmärrystä tarvitaan myös ja nimenomaan silloin kun käsitykset ja tulkinnat eroavat, koska vasta tämän askeleen jälkeen on niitä mahdollista käydä vertailemaan ja lähentämään.
Suomen ja Venäjän historioitsijat ovatkin pitkään harjoittaneet jo Neuvostoliiton aikana aloitettua yhteistyötä. Arkistoaineiston vaihtoa ja avoimuutta on edistetty, mistä oli merkittävää apua esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa toteutetun suurimittaisen Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin tuloksellisuudelle. Seuraava askel voisi olla vielä pidemmälle menevä yhteistyö, jossa nimi nimeltä olisi selvitetty paitsi suomalaisten sotasurmat, myös muiden Suomessa tai suomalaisten toimesta kohtaamat surmat, jossa Venäjän lisäksi myös eritoten Saksa ja vähäisemmin myös Ruotsi ovat asianosaisia.
Tärkeätä tämän onnistumiselle on, että kaikilla osapuolilla on yhtäläinen ja avoin mahdollisuus tutustua siihen historialliseen arkistoaineistoon ja muuhun lähdemateriaaliin, johon kertomukset ja tulkinnat pohjautuvat. Historiallisen lähdeaineiston avoimuuden ja vapaan käytön eteen on vielä tehtävä paljon työtä. Museoilla on tässä myös tärkeä tehtävänsä, mistä kiitokset niille, jotka ovat Tampereen Lenin museon uusitun ilmeen taiten ja harkiten luoneet.
(Puhe Tampereen uusitun Lenin-museon avajaisissa 16.6. 2016)
