Se miten rajat ja kansallisuudet ovat kohdanneet historiassa ei ole ihan helposti saatikka yksiselitteisesti selvitettävä asia. Wikipediasta löytyy pitkä lista joskus ja jonkin aikaa suvereeneiksi määritellyistä ja sen jälkeen hävinneistä valtioista, mutta määrittely on vaikeata jo siksikin, että kv. oikeuteen suvereenisuus-käsite syntyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhassa.
Myös sen jälkeen on reaalisen itsenäisyyden aste voinut vaihdella suuresti. Vasta Kansainliiton perustaminen v. 1919 loi sellaisen maailmanjärjestön, jonka jäsenyys oli jollain lailla toimiva ja todellinen itsenäisyyden kriteeri. Sitä perustamassa oli 42 maata ja ennen sen lakkauttamista siihen ehti liittyä yli 20 maata lisää. YK:ta perustamassa oli 53 maata, nyt jäsenvaltioita on 193. Todellisesta itsenäisyydestä jäsenyys ei aina kerro, ottaen huomioon että YK:n perustajajäseninä v. 1945 olivat myös Ukrainan ja Valkovenäjän neuvostotasavallat sekä Intia, joka itsenäistyi vasta neljä vuotta myöhemmin.
Vielä vaikeampaa on selvittää valtiollisten rajojen ja kansallisuuksien suhdetta. Vanhan ajan imperiumit, joita löytyy maailman kaikista kolkista, olivat monikansallisia yhteenliittymiä, mutta yleensä niissä oli hallitsevassa asemassa yksi kansallisuus ylitse muiden: tämä koski tietenkin kaikkia siirtomaaimperiumeja, yhtä lailla kuin Venäjän ympärille rakennettua Neuvostoliittoa. Toisaalta historia tuntee vaiheita, joissa imperiumit olivat aidommin monikansallisia ja joissa vähemmistökansallisuuksille tunnustettiin ja annettiin merkittävä itsemääräämisoikeus, kuten Suomen suurruhtinaskunnalle 1800-luvulla Venäjän keisarikunnan alaisuudessa.
Kansallisuuden ja valtion yhdistäminen on 1800-luvun nationalismin tuote. Se ei tarkoittanut vain monikansallisten valtakuntien hajottamista, vaan hajallaan olevan kansallisuuden yhdistämistä kuten modernia Italiaa ja Saksaa koottaessa. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkiseuraukset toivat merkittävän uusien kansallisvaltioiden perustamisen aallon. Woodrow Wilsonin 14 kohdan julistuksessa hahmotellut Euroopan rajojen uudelleenjärjestelyt toteutuivat jopa tarkoitettua laajemmissa puitteissa, kun Itävalta-Unkarin, Venäjän ja ottomaanien imperiumin raunioille syntyi kymmenkunta uutta itsenäistä valtiota.
Ottomaanien valtakunnan osalta Turkin erottaminen omaksi valtakunnaksi oli Wilsoninin kaavailujen toteutuneessa osassa, mutta muiden Turkin alaisuudessa eläneiden kansallisuuksien asemasta mainittiin vain lupaus mahdollisuudesta autonomiseen kehitykseen. Kaikki tiedämme historiasta miten tässä kävi: britit ja ranskalaiset ja alun perin myös Venäjä olivat Wilsonin idealismia pilkaten sopineet notooriksi jääneessä salaisessa Sykes-Picot sopimuksessa Lähi-Idän tulevista etupiirirajoista.
Tästä ovat niin alueen kaikki kansat ja ihmiset kuin koko muukin maailma saaneet kärsiä. Se ei ollut edes sopimusta tehneille yllätys. Vuonna 1917 kv. sionistijärjestölle ns. Balfourin julistuksen kirjeessä lähettänyt Arthur Balfour totesi itse kaksi vuotta myöhemmin, miten voittajavaltioiden antamien kaikkien lupausten toteuttaminen on mahdotonta, ”osin siksi että ne ovat keskenään ristiriitaisia ja siksi, että ne ovat yhteensopimattomia tosiasioiden kanssa ”.
Tästä kertovat niin jatkuva Israelin ja palestiinalaisten vastakkainasettelu kuin käynnissä olevat Irakin ja Syyrian sodat ja niiden synnyttämät pakolaisvirrat. Kurdit, joille ei koskaan ole tarjottu mahdollisuutta oman kotimaansa perustamiseen, ovat tästä aina kärsineet.
Tänään kauhistuttava sotiminen ja ISIS:n terroritoimet ovat kuitenkin luoneet Syyrian ja Irakin kurdeille toimivat de facto itsehallintoalueet samanaikaisesti, kun Turkissa hallituksen irtisanoutuminen sisäisestä rauhanprosessista on johtanut uusiin väkivaltaisuuksiin ja ihmisoikeuksien loukkauksiin kurdien asuttamilla alueilla.
Kysymys joka on koko ajan nykytilanteessa läsnä kuuluu voisivatko nyt meneillään olevat tapahtumat johtaa siihen, että olisi vielä mahdollisuus toteuttaa haave kaikki kurdit yhteen suvereeniin valtioon kokoavasta itsenäisestä Kurdistanista. Kun sanon että kysymys on läsnä tarkoitan, ettei sitä juurikaan uskalleta tai haluta avoimesti esittää, kenties pelossa, että vastaus kuitenkin olisi ettei tämä ole mahdollisuuksien rajoissa.
Realiteetit ovat monella tavoin Kurdistanin synnyttämistä vastaan alkaen siitä, että ei ole olemassa sellaisia muita valtiollisia toimijoita – ei alueen nykyisissä valtioissa tai YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden joukossa – jotka haluaisivat tai uskaltaisivat antaa tällaiselle tukensa.
Valtioiden synnyttäminen ja rajojen muuttaminen rauhanomaisesti ovat sallittuja ja tervetulleita prosesseja, jos ne johtavat kaikkien kannalta parempaan ja hyväksyttävämpään olotilaan. Valitettavasti tällaiset prosessit ovat vain poikkeuksellisesti väkivallattomia ja voivat johtaa arvaamattomiin ja verisiin ketjureaktioihin. Mutta poikkeuksiakin siis on, ja kukapa olisi vielä 80-luvun alussa ennustanut Baltian maiden saavuttavan uudelleen itsenäisyytensä, kuten ilman veren vuodatusta tapahtui.
Kansainvälinen oikeus ja yhteistyöjärjestelmä perustuu edelleen valtioiden suvereenisuuden lähtökohtaan. Tosiasiassa tämä suvereenisuus on ollut jo pitkään vain kuvitelma, jota jokainen kahden- tai monenkeskinen kansainvälinen sopimus ja jokainen kansainvälinen järjestö rajoittaa silloinkin, kun ne eivät Euroopan Unionin peruskirjojen tavoin sisällä ylikansallista päätöksentekoa, jossa voidaan määräenemmistöllä tehdä jäsenvaltioita sitovia päätöksiä silloinkin kun jokin maa on jotain päätöstä vastustanut.
Suvereenisuus sisälsi maan sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteen, jollaista ei enää teoriassakaan tunnusteta. Ihmisoikeussopimukset ja niiden valvontamekanismit v. 1948 hyväksytystä Ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta julistuksesta alkaen asettavat sitovia velvoitteita sille, millä lailla valtiot voivat omassa maassaan omiakaan kansalaisiaan kohdella. Valvontamekanismit eivät vielä ulotu siihen, että rikkomuksia voitaisiin aina estää, mutta mm. v. 2003 toimintansa aloittaneen Kansainvälisen rikostuomioistuimen ja v. 2005 YK:n yleiskokouksessa hyväksytyn suojeluvastuuperiaatteen merkeissä on otettu tärkeitä askeleita näiden periaatteiden universaalin soveltamisen suuntaan.
Väestönkasvu, muuttoliikkeet, teknologian kehitys ja markkinavoimien toiminta ovat kuitenkin ne voimat, jotka ovat eniten ja peruuttamattomasti maailmaa muuttaneet. Valtioiden välisten sopimusten tehtävänä on ollut paremminkin reagoida ja koittaa hallita tätä kehitystä – joskus suorastaan sitä epätoivoisesti estääkin – kuin antaa sille suunta ja luoda puitteet.
Nykyistä maailmaamme leimaa kasvava keskinäisriippuvuus, sekä hyvässä että pahassa. Siitä ei kukaan voi ilman suunnattomia kustannuksia enää irrottautua, vaikka kuinka mieli tekisi. Tämä koskee niin ydinasein varustettuja supervaltioita, kuin pieniä kääpiövaltioitakin. Rajat kiinni -ajattelu on atavistinen reaktio ja edustaa kaipuuta takaisin sellaiseen maailmaan jollaista ei enää ole olemassa.
Tästä myös seuraa että kansainvälisyyden sisältö on muuttunut. Kansainvälisyys ymmärrettiin alun perin kirjaimellisesti kansojen välisenä kanssakäymisenä, joka alkoi siitä kun lähdettiin ulkomaille tai otettiin vieraita vastaan. Tätä kansainvälisyys ei enää ole, vaan se on asia jonka kohtaamme jokaisessa valtiossa jokaisena päivänä.
Keskinäisen riippuvuuden maailmassa enää vain jotain Pohjois-Koreaa ei voi kuvata monikulttuuriseksi, monietniseksi ja moniuskonnolliseksi. Luxemburgin asukkaista n. 44 % on muualla muun maan kansalaisina syntyneitä. Australiassa, Sveitsissä ja Uudessa Seelannissa luku on n. 28 %, Kanadassa n. 20 %. EU-maista luku on päälle 10 % Itävallassa, Sloveniassa, Irlannissa, Ruotsissa, Belgiassa, Espanjassa, Saksassa, Iso-Britanniassa ja Hollannissa. Suomessakin jo yli viisi prosenttia.
Tämä tarkoittaa sitä, että jo nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa emme voi eikä meidän tarvitse rakentaa maailmaa kansallisten rajojen ja yhtenäisvaltioiden pohjalle. Kaikille kansoille, kulttuureille, kieliryhmille ja uskonnoille on kaikkialla tunnustettava ja taattava samat oikeudet riippumatta siitä, missä valtiossa niihin kuuluvat asuvat.
Mitä matalammat rajat ja mitä yksiselitteisemmin molemmin puolin näitä rajoja noudatetaan samoja demokratian ja oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen periaatteita, sen vähemmän ne muodostavat esteitä kenenkään omaehtoiselle kulttuurin vaalimiselle ja yhteisölliselle kehitykselle.
Rajojen merkityksen kuihtuessa ja kadotessa avautuu myös uusia mahdollisuuksia kansallisille pyrinnöille. Vasta Euroopan Unionin ja sen rajattomien sisämarkkinoiden olemassaolo on tehnyt mahdolliseksi skoteille ja katalonialaisille realistisesti tavoitella näiden alueiden itsenäistymistä, koska se ei enää yhdentyvässä ja avoimien rajojen Euroopassa katkaisisi muita luonnollisia ja tarpeellisia yhteyksiä eikä tarkottaisi uutta nationalistista sisäänpäinkääntymistä.
Valitettavasti sekin hyvä, joka Euroopan yhdentymiskehitykseen on liittynyt, on käymässä uhanalaiseksi, kun nationalistiset ideologiat ja niiden synnyttämät ”rajat kiinni” ja ”erilaisuus kiellettävä” reaktiot voittavat alaa.
Me jotka olemme halunneet ja haluaisimme edelleenkin nähdä eurooppalaisia arvoja kunnioittavan, suvaitsevan ja demokraattisen Turkin Euroopan Unionissa olemme joutuneet toteamaan, ettei vain Turkki tänään ole loittonemassa näistä arvoista vaan myös EU itse, tai ainakin monet sen jäsenvaltioista, ovat etääntymässä samoista arvoista.
Tämä ei tarkoita että tavoitteemme ja unelmamme olisivat käyneet turhiksi, mutta se kertoo siitä että ne eivät toteudu automaattisesti ja että meidän kaikkien tulee tehdä lujasti työtä näiden arvojemme toteutuksen puolesta. On myös uskallettava asettua jokaisen sellaisen tahon – yksittäisen ihmisen, ryhmän tai hallituksen – tielle joka niitä avoimesti uhkaa, oli kyse vihapuheesta, vihateoista tai lainsäädännöstä.
Ja kyllä, näihin perusarvoihimme kuuluu edelleen myös kansallisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Mutta jos maailma haluaa pelastautua ei sen toteuttaminen enää tulevaisuudessa voi edellyttää uusien rajojen pystyttämistä, vaan vanhojenkin purkamista.
