Matti Vanhanen, Ulkopolitiikka. Omakustanne, 116 s., Nurmijärvi 2016

VANHANEN3

Matti Vanhasen pieni sinivalkoinen

Matti Vanhasen omakustanne on tervetullut tiivis pohdinta- ja tietopakkaus, jossa analysoidaan Suomen asemaa suhteessa Natoon, Ruotsiin ja muuttuvaan turvallisuuspoliittiseen ympäristöön sekä Venäjän kehitystä.  Erityisen ansiokkaana voi pitää sitä, miten Vanhanen – kokemuspohjanaan ensin EU:n perustuslakiluonnosta valmistelleen konventin jäsenyys ja sitten Suomen pääministerinä toimiminen– kertoo monikoukeroisesta prosessista, jolla ns. solidaarisuus- ja yhteisvastuulausekkeet Lissabonin sopimukseen muotoutuivat. Siitä käy selville miten Suomi onnistui aktiivisuudellaan tässä prosessissa estämään unionin jakaantumisen niin, että osa jäsenmaista olisi jättäytynyt lausekkeen ulkopuolelle. Tätä eivät artiklojen ”vesittämisestä” puhuvat jälkiviisastelijat halua noteerata.

Siitä mitä Vanhanen Suomen Venäjä- ja Suomen Ruotsi- suhteesta kirjoittaa voi suurimmaksi osaksi olla täysin samaa mieltä. Sama koskee myös Vanhasen Nato pohdintaa ja sitä, että Suomen aitoihin vaihtoehtoihin kuuluu edelleen myös mahdollisuus Nato-jäsenyyden hakemiseen. Se mikä tarkastelussa myös on kiitettävää on, että Vanhanen toteaa suoraan sen, ettei Nato-jäsenyyden tavoitteena voi olla ”ensi-iskun kohteeksi hakeutuminen mahdollisessa tulevaisuuden kriisissä”. Jää vain kysymään mitä muutakaan se voisi tarkoittaa.

Tämän perustavan laatuisen huomion avaaminen ja pohdinnan jatkaminen vähän pidemmälle olisi edelleen lisännyt kirjan ansioita. Suomessa Nato-jäsenyyttä kannatetaan sillä perusteella, että se toisi Suomen tehokkaan turvatakuulausekkeen piiriin. Tällaisella turvatakuulla on merkitystä vain, jos se toimii Suomeen kohdistetun hyökkäyksen ennaltaehkäisevänä pelotteena, joka estäisi Venäjää hyökkäämästä Suomeen. Vaikka osassa Suomen mediaa on käynnissä  silmiinpistävän russofobinen läntinen versio trollikampanjasta, jossa Venäjä kuvataan melko suoraan Suomeenkin hyökkäystä hautovana naapurina, niin edelleenkään ei ole uskottavaa, että Venäjä mitään tällaista suunnittelisi niin kauan kun sillä ei ole syytä epäillä että Suomen maaperää käytettäisiin sille vihamielisiin ja uhkaaviin tarkoituksiin. Siksi Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee edelleen vakautta Itämeren piirissä.

Tästä huolimatta on mahdollista, että laajempi Suomesta riippumaton sotilaallinen konflikti Itämeren piirissä vetäisi myös Suomen siihen mukaan. Näin varmuudella tapahtuu ainakin silloin, jos Suomi on Naton jäsen. Mikä olisi tällaisessa tilanteessa Natolta saatavan tuen merkitys? Naton jäsenyyden puoltajat kammoavat ajatusta, että Suomi jäisi taas yksin, kuten talvisodassa. Kuitenkaan kokemukset sen enempää vuonna 1918 kuin jatkosodan aikana vahvan Saksan suojeluun ajautumisesta eivät ole rohkaisevia. Myös talvisodan aikana Ranska ja Englanti tarjosivat Suomelle apua, mutta kuten tiedämme niin sen ensisijainen motiivi ei ollut Suomen auttaminen vaan Ruotsin malmikenttien haltuunotto eikä Suomeen liiennyt osa joukoista olisi mitenkään muuttanut talvisodan lopputulosta. Ainoa taho, jonka mahdollisen avun voisi arvioida koituvan suoraan Suomen turvaksi on Ruotsi – ja nimenomaan niin kauan kun Ruotsi on liittoutumaton eikä sen puolustus ole liitetty suurempiin strategisiin kuvioihin.

Vakavin puute Vanhasen muutoin ansiokkaassa pikkuopuksessa on se, että hänen maailmansa rajautuu yksinomaan pohjois-Amerikkaan, Venäjään ja Eurooppaan. Kaikki maailmanlaajuiset eri tavoin kestämättömään kehitykseen liittyvät turvallisuuskysymykset, jotka kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa koskettavat myös Suomea, on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Sekin laajempaan maailmaan liittyvä viittaus, jossa Vanhanen harmittelee ettei Suomi osallistunut Libya-operaatioon, jättää kokonaan pohtimatta sitä, mikä oli operaation lopputulos, kun Libya tänään on kolmeen osaan hajonnut valtio, joka on yksi Euroopan turvallisuuden ankarimpia haasteita.

Helmikuu 2016