Kulttuuriepookin keskellä jälkiä etsimässä
Harva ainakaan suomenkielisistä muistaa v. 1989 kuollutta suomenruotsalaista kirjailijaa ja ruotsinkielisen kirjallisuuden professoria Olof Enckelliä. Enckell kuitenkin oli oman aikansa keskeinen kirjallisuuspoliittinen toimija Hufvudstadsbladetin kirjallisuuskriitikkona ja yli kaksikymmentä romaania ja kirjallisuustutkimusta julkaisseena kirjailijana. Hänen nuorempi veljensä Rabbe oli lähes neljänkymmenen romaanin, runokirjan ja esseekokoelman julkaisijana vieläkin tuotteliaampi.
Olof Enckell oli siten keskeinen toimija suomenruotsalaisissa kulttuuripiireissä, mutta kuinka laajasti hän oli myös vaikuttaja? Toisin kuin kirjan otsikko antaa odottaa ei hänen tyttärensä Emelien julkaisema viisisataasivuinen elämäkertaeepos anna siihen kovin selvää vastausta. Emelie ei, toisin kuin isä olisi toivonut, suuntautunut humanistisiin opintoihin vaan valmistui diplomi-insinööriksi. Ammatinvalinta ei tietenkään diskvalifioi ketään kirjallisuuden alalta, ajatelkaamme vaikka Antti Tuuria. Nyt tuloksena on hyvin henkilö- ja perhekeskeinen elämäkerta, jossa Enckellin sukusuhteet ja kahden avioliiton sisäiset ja ulkoiset jännitteet perataan huolellisesti. Sen sijaan poliittis-yhteiskunnallinen taustoitus ja jossain määrin myös kirjallis-esteettinenkin käsittely jättää paljon avoimia kysymyksiä ja toivomisen varaa.
Olof Enckell syntyi v. 1900 ja eli siten vuosisatansa kaikkien merkittävien tapahtumien vaikutusten alla. Maailmansota, vuoden 1918 sisällissota, kielitaistelut itsenäisessä Suomessa, fasismin nousu, talvi- ja jatkosota ja sopeutuminen toisen tasavallan uusiin asetelmiin eivät voineet olla vaikuttamatta Enckellin elämään ja elämänkatsomukseen, mutta perin vähän kaikki tämä kuitenkin tästä elämäkerrasta aukenee.
Paljonko tämä johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole halunnut tai osannut näitä ulottuvuuksia avata ja paljonko siitä, että Enckell oli joustava sopeutuja, joka itsekään ei tahtonut liiaksi sitoutua tai ottaa kantaa, jää vähän mysteeriksi. Edelliseen viittaa se, että useissa kohdin kirjoittaja tyytyy vain toteamaan, ettei enempää tietoa jostain asiasta ole. Vähäisellä vaivalla ja lähdepohjan laajentamisella olisi varmaan voinut selvittää esimerkiksi sen miksi kutsunnoissa käyneen Enckellin asevelvollisuuden suorittaminen jäi toteutumatta, ”oklart varför”. Ainakaan se ei siihen aikaan voinut johtua siitä, että ”möjligen gjorde han civiltjänst” kuten kirjoittaja kuittaa.
Enckellin suhdetta vuoden 1918 sotaan, jossa hän ainakin muodollisesti suojeluskuntaan kirjattuna oli osallinen, aukaisee hänen 10 vuotta sodan jälkeen kirjoittamansa artikkeli, jossa hän kirjoittaa: ”Veisasimme viis isänmaallisista, kansallisista tai sosiaalisista ongelmista, yhtä lailla kun merkityksettömiin kysymyksiin annetuista patenttiratkaisuista; tässä oli kyse vain ainoasta tarpeellisesta: kuinka henkilökohtaisesti selviytyä olemassaolon käsittämättömyydestä. Runous ja taide saivat ratkaista pulman.”
Enckellin poliittisista mielipiteistä tai äänestyskäyttäytymisestä ei kirjasta löydy juurikaan viitteitä. Sen voi silti suurella varmuudella otaksua mahtuneen ruotsalaisen kansanpuolueen avaraan haaviin, mutta mille laidalle jää arvattavaksi. Sellainen mielenkiintoinen tieto kirjasta kuitenkin löytyy, että Olof Enckell olisi vuoden 1983 vaaleissa äänestänyt vihreiden Maija Könkkölää, mutta sekin jätetään vain irrallisena tiedonmuruna leijumaan.
Hämmentävämpää on Enckellin leijuminen kirjallisten suuntausten ristiaallokoiden yläpuolella. Hän oli mukana Elmer Diktoniuksen radikaalin Ultra-lehden miedomman seuraajan, neljän numeron jälkeen kuolleen Quesego-lehden toimituskunnassa, mutta ei varauksetta hyväksynyt sen modernistista ohjelmaa. Hän oli vuorotellen ja myös samanaikaisesti ystävyyssuhteessa niin radikaalien modernistien Diktoniuksen ja Hagar Olssonin kanssa, kuin oikeistoradikaalien traditionalistien Bertel Gripenbergin ja Örnulf Tigerstedtin kanssa. Jatkosodan aikana Tigerstedt sai hänetkin liittymään mukaan natsi-Saksan vuonna 1941 perustamaan Euroopan kirjailijaliittoon, jonka varapuheenjohtajaksi värvättiin V.A. Koskenniemi. Tämäkin episodi sivuutetaan kirjassa sangen ohimenevästi.
Sodan jälkeen Enckell halusi ja pääsi vuonna 1950 ruotsinkielisen kirjallisuuden professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaiken tähän ja tähän aikaan liittyvän on Emelie Enckell kuitenkin jo kirjan alussa kertonut rajaavansa työnsä ulkopuolelle. Niinpä Olof Enckellin neljä viimeistä vuosikymmentä sivuutetaan melkeinpä vain muutamalla perhemuistelulla sekä Enckellin eläkeläisenä G.H. von Wrightin kanssa solmiman kirjeenvaihto- ja ystävyyssuhteen läpikäymisellä.
Tammikuu 2016
