H.T. !
Vuosi 1905 toi Suomeen opiskelijapohjaisen sosialidemokraattisen järjestätymisen kun Ylioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys maaliskuussa 1905 perustettiin kaksi vuotta sen jälkeen kun työväenpuoleesta oli Forssan kokouksessa tullut Sosialidemokraattinen puolue.
Alun perin salasa perusettu ja toiminut yhdistys sai mahtavan ja näkyvän roolin lokuun lopulla alkaneen suurlakon aikana. Voitiin puhua jopa joukkoliikkeestä kun riveihin liittyi runsaasti myös sellaista kansallisen vallankumousliikkeen houkuttelemaa väkeä, jonka poliitttinen koti oli sitä enne ollut ja myös kohta taas hurmoksen haihduttua suomettarelainen puolue.
YSYläiset hajaantuivat sittemmin laajemminkin kun mm O.W.Kuusinen, Eero Haapalainen, Kullervo Manner, Sulo Wuolijoki ja monet muut vuoden 1918 sisällissodan jälkeen siirtyivät eri asteisesti SDP:stä vasemmalle sijoittuviin puolueisiin.
Sosialidemokraattisen opiskelijatoiminnan seuraava alku 90 vuoden taakse kun Akateeminen Sosialistiseura perustettiin. Sen jäsenmäärä oli enimmillään ehkä sadasosa kilpailijansa Akateemisen Karjala-Seuran jäsenmäärästä ja yhdistyksen tie SDP:ssä päättyi erottamiseen vuonna 1937.
Kolmas sosialidemokraattisen opikelijatoiminnan alku oli vuonna 1945, kun OSY silloin Akteemisen Sd yhdistyksen nimisenä perustettiin. Pientä myrskyä on ajoittain ollut ASYn ja v. 1963 perustetun demaripopiskelijoiden puoluesuhteessa. Sekä historioitsijana että vähän asianosaisena voi todeta, että demarioiskelijoiden rooli puolueen sisäisessä keskustelussa on ollut myönteinen ja enemmän kuin tärkeä, eli suorastaan välttämätön.
H.T.!
”Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.”
Nämä Forssan ohjelman avaussanat ja koko ohjelma oli voimassa lähes 50 vuotta. myös vuoden 1952 ohjelman tavoitteena oli ”työn ja pääoman välisen ristiriidan poistaminen ja sekin oli voimassa 35 vuotta kunnes se korvattiin vuoden 1987 uudella ohjelmalla, joka puolestaan korvattiin 1999 hyväksytyllä ohjelmalla.
Yleensä muistutetaan että Forssan ohjelma on toteutettu sittemmin kumottua kieltolakia myöten. Tämä tosin sivuuttaa sen, että vaatimus tuotantovälineiden yhteisomistuksesta on vähin äänin jätetty unholaan. Tätä voi perustella sillä, että sosialisointi on alun perinkin tarkoitettu vain välineeksi eikä sitä tarvita jos ja kun muutoin on osoittautunut mahdolliseksi toteuttaa Forssan ohjelman sekä tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia että sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointipalveluja koskevat tavoitteet.
Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen. Kommunisteille tämä tarkoitti proletariaatin diktatuuria, sosialidemokraateille luokkaerojen tasoittamista ja asteittaista hävittämistä. Suunnannäyttäjänä tässä oli pohjoismaiden sosialidemokratia ja sen hyvinvointivaltiomalli yhtäläisille koko väestön kattavine yhteiskunnallisine palveluineen ja tulonsiirtoineen.
Pohjoismainen malli on ollut niin menestyksekäs, että sen kannattajiksi tunnustautuvat nykyisin melkein kaikki muutkin suunnat, vaikka ne aikanaan olisivat vastustaneet sen toteuttamista tarkoittaneita uudistuksia. Malli on jatkuvasti pitänyt kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä. Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa ei voi ottaa annettuna.
Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966, jolloin hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi alkuun, jättivät lähes 20 prosenttia väestöstä köyhyysrajan alle, niin vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo 6 prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen 13 prosenttiin.
Vielä selvemmin kielteisen käänteen huomaa alakohtaisessa tarkastelussa. Lähelle Forssan ohjelman vaatimusta maksutomasti terveydenhoidosta päästiin kun kansanterveyslaki vuonna 1972 saatettiin voimaan ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin se, että alimpaan tuloviidennekseen kuuluva mies kuolee 12 vuotta aiemmin kuin rikas, kun 20 vuotta aiemmin ero oli reilu seitsemän vuotta.
Terveyserojen kasvu johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten. Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessä ja saatavuudessa vaikuttavat samansuuntaisesti.
Kansanterveyslaki takaa edelleen kaikille oikeuden hoitoon ja lääkkeisiin. Tiedämme kuitenkin hyvin, että ennen kuin tähän yleensä vielä laadukkaaseen hoitoon pääsee, on se kiireettömissä tapauksissa usein sietämättömien jonotusaikojen takana. Lääkkeeksi niille, joilla siihen on varaa, on otettu yksityinen terveydenhuolto, joka verovaroin laajentuu ja laajentaa luokkapohjaista terveydenhuollon kahtiajakoa terveyserojen kasvussa näkyvin seurauksin.
Forssan ohjelman vaatimus maksuttomasta opetuksesta kaikissa oppilaitoksissa on toteutettu, mutta sitäkin nakerretaan jo useammalta kulmalta.
Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon. 2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiinpistävästi kuin ennen. Vanhan kahtiajaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat selkeitä ja institutionalisoituja.
Rajat eivät kuitenkaan olleet kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918. Forssan ohjelman vaatimukset demokratiasta ja kansalaisoikeuksista toteutuivat työväenluokan osalta vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä.
Tätä itse asiassa olimme toivoneetkin, siltä osin kuin se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Sama selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaisinstituutiot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet. Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet tuhonneeseen nemesikseen. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta, sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa asemassa kuin tänään. Samat palvelut ja edut, joita kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina. Ammattiyhdistysliike on edelleen järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on vain varjo entisestään eikä se enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikommassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekariaattia.
Uudessa luokkayhteiskunnassa työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet. Harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa köyhyydessä. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan pohjattoman kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomeen tulleille romanikerjäläisille. Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Eräällä tavoin julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä heikoimmassa asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Puolet suomalaisista ei osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsivä. Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään olleet poliittisesti passiivisia, eivät vasemmistopuolueetkaan enää aina tunne kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu keskiluokaksi keskiluokaksi katsotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.
Se että perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä, että rasistinen flirtti vetoaisi ihmisiin, vaan siitä, että vasemmistopuolueiden koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon. Joka kerta kun Suomessa suljetaan paperitehdas se koetaan SDP:n syyksi. Myös silloin, kun emme edes ole hallituksessa, Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen ovat jälleen lisääntyneet.ja kaikki hyvinvoinnin muutkin kuin rahalliset mittarit kertovat erojen kasvusta ja huono-osaisuuden kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jonka perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen alkanut vähentyä. Se tarkoittaa, että hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivat geneettisesti määrättyjä olekaan.
Tämä monen korvissa varmaan synkistelevä katsaus ei ole tarkoitettu lietsomaan toivottomuutta. Olen päinvastoin pyrkinyt osoittamaan että sosialidemokraattisia arvoja ja tavoitteita ajava liike on tänään yhtä tarpeellinen kuin 112 vuotta sitten.
Monet toivovat lääkkeeksi tänään jonkinlaista uutta Forssan ohjelmaa. SDP:n ongelmana ei kuitenkaan enää aikoihin ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä. Harva vaivautuu ottamaan pinnallistuneen ja kaupallistuneen median ohi selvää miten puolueet kuitenkin ratkaisevasti eroavat toisistaan.
H.T.!
Jossain yleisurheilun arvokisoissa jäi 400 metrin juoksun loppusuora mieleeni. Mitaleista kamppaili juoksija, jonka kova ponnistus aivan kalkkiviivoilla päättyi juoksun täydelliseen hajoamiseen ja käsiään ja jalkojaan huitova mies kaatui rähmälleen maalilinjalla.
Näky on palautunut mieleeni seuratessani eduskunnan viimeistä työviikkoa, kun yksi hallituksesta lähtenyt esitys toisensa jälkeen on murentunut ja hallitusjoukkueen pito kadonnut.
Koko vaalikauden arviota ei pidä kuitenkaan tehdä vain näiden näkymien valossa. Hallituksen synnyttäminen vuoden 2011 vaalien jälkeen oli poikkeuksellisen vaikea ja aikaa vievä prosessi. Tuloksena oli pitkä ja yksityiskohtainen hallitusohjelma. Sitä on jälkikäteen moitittu liian yksityiskohtaiseksi ja/tai jo syntyessään vanhentuneeksi. Muulla tavalla ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista koota kuuden hyvin erilaista yhteiskuntapolitiikkaa edustavan ja vain vähän toisiinsa luottavan kuuden puolueen hallitusta
Hallituksen alku ei kuitenkaan ollut huono, niin kauan kun hallitusohjelmaa haluttiin ja voitiin toteuttaa. Erityisen arvokasta oli heti vaalikauden alussa toteutettu perustoimeentuloturvan jälkeenjääneisyyden korjaus, joka yksittäisenä ratkaisuna on eniten vaikuttanut siihen, että hallitus on ohjelmansa mukaisesti pystynyt katkaisemaan tuloerojen ja eriarvoisuuden jatkuvan kasvun. Se on saavutus se ei vielä suuria riemunkiljahduksia synnytä.
Matkan varrella eväät alkoivat kuitenkin eltaantua eikä uusista resepteistä muuttuneissa oloissa kyetty sopimaan. Kesästä alkaen hallitusohjelmaan kirjattujenkin asioiden valmistelu ja läpivienti alkoi takkuilla. Tämän kehityksen huipentuma on eduskunnan viimeisellä viikolla syntynyt tilanne. Lyhyellä tähtäyksellä julkisen talouden sopeutukseen tähdänneiden rakennepaketin osien nyt tapahtunut kaatuminen lämmittää mieltään osoittaneita opiskelijoita ja muita, jotka olisivat olleet välittömimmin leikkaustoimien kohteena, mutta tarvetta palata osin aivan samoihin asioihin heti vaalien jälkeen se ei poista.
Hyvää tässä tilanteessa voi olla enintään se, että esitykset on mahdollista valmistaa paremmin, huolellisemmin ja myös sosiaalisesti oikeudenmukaisemmin. Vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista riippuu, halutaanko ja osataanko tätä mahdollisuutta käyttää hyväksi.
Asetelmat näyttävät olevan poikkeuksellisen selvät juuri kahden suurimman puolueen välillä. Kokoomus on fiksautunut siihen, että yhtäällä työllisyys ja kasvu ja toisaalla eriarvoisuuden vähentäminen olisivat vastakkaisia asioita, kun ne päinvastoin sosialidemokraattisen käsityksen mukaan ovat oikean politiikan osana juuri toisiaan tukevia tavoitteita.
HT !
On kaksi erittäin keskeistä kysymystä, joissa maailma on 110 vuodessa muuttunut. Forssan ohjelma oli aikanaan poikkeuksellisen kansainvälinen, mitä korosti puolueen silloin hyväksytty uusi nimi ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa”, joka vasta seuraavassa kokouksessa muutettiin nykyiseen asuunsa. Se ei ollut ainutlaatuista. Ranskan veljespuolueen nimi oli vielä 60-luvulle saakka Section Francaise de l’International Ouvrière – Työväen Internationaalin Ranskan osasto.
Alun perin sosialidemokraatitkin katsoivat, ettei sosialismi yhdessä maassa olisi mahdollista. Viimeistään 30-luvulla sosialidemokraatit ensimmäisinä ja selkeimmin pohjoismaissa alkoivat pitää sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion rakentamista omassa maassa mahdollisena siitä riippumatta seuraisiko muu maailma ja missä tahdissa perässämme.
Tänään alamme kuitenkin taas olla tilanteessa, jossa yhdessä maassa omin kansallisin päätöksin toteutetun hyvinvointivaltion ylläpitäminen vapaiden pääomaliikkeiden ja globalisaation maailmassa on käynyt hyvin vaikeaksi. Niitä keinoja ja välineitä, joilla olemme aiemmin menestyksekkäästi asettaneet markkinavoimat niille kuuluvaan hyvän rengin asemaan, tarvitaan nyt yhteiseen käyttöön ylikansallisella tasolla.
Sosialidemokraatit ovat tästä syystä antaneet tukensa Euroopan yhdentymiskehitykselle, vaikka sitä toistaiseksi onkin toteutettu oikeistoliberaalien johdolla yksipuolisesti markkinavapautta korostavalla ja sosiaalisen Euroopan sivuuttavalla päätöksenteko enää riitä palauttamaan oikeata tasapainoa markkinavoimien vapaan toiminnan ja niiden välttämättömän säätelyn ja ohjaamisen välillä.
Toinen 110 vuotta sitten tuntematon megahaaste on ekologia ja ympäristö. Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on eritoten teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.
Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,2 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Emme edes varmuudella tiedä, onko tämä ilmastomuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä edes enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin globaalin soveltamisen pohjalta. Ei niin, että me Pohjolassa vielä eläisimme kestävän kehityksen ehtojen mukaisesti, mutta en tiedä parempaakaan mallia, jolla kestävän kehityksen kaikki kolme ehtoa voitaisiin samanaikaisesti ja siten ylipäätänsäkään saavuttaa.
