Kun turvallisuuspoliittinen tilanne myös Suomen lähiympäristössä näkyvällä tavalla on muuttunut ja jännittynyt, on selvää, että se on huomioitava myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa asianmukaisella tavalla. Vaikeissa tilanteissa Suomen politiikan jatkuvuus, johdonmukaisuus ja ennustettavuus ovat erityisen tärkeitä. Kun luen hallitusohjelman ulko-ja turvallisuuspoliittista osiota tällä silmällä, ei siihen ole juurikaan huomauttamista peruslinjauksen osalta.
Myös se että hallituksen linjauksissa ja toimissa näkyy tarve varautua jännitteiden jatkumiseen ja jopa pahenemiseen on ymmärrettävää ja perusteltua, kuten tämän varautumisen riittävä resursointikin. Mutta varautumisen rinnalla on tärkeätä panostaa vähintään yhtä vahvasti myös vaikuttamiseen. Tämän voi ilmaista niinkin, että mitä vähemmän vaikutetaan, sen enemmän on varauduttava.
Viittaan siis tarpeeseen vahvistaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan aktiivisuutta ja, kuten hallitusohjelma lupaa, ”edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa”. Samoin hallitus lupaa ” jatkaa aktiivista osallistumistaan kansainväliseen kriisinhallintaan. Hallitus korostaa sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan sekä kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhanvälityksen yhteensovittamista” sekä ”kantaa globaalia vastuuta ja vahvistaa turvallisuutta edistämällä kansainvälisessä yhteistyössä kestävää kehitystä, rauhan rakentamista sekä naisten ja tyttöjen asemaa muun muassa YK:n päätöslauselman 1325 mukaisesti.”
Nämä ylevät lauseet joutuvat kuitenkin aivan toiseen valoon kun katsoo mitä muuta hallitus on jo ohjelmassaan halunnut linjata. Näkyvin asia ovat kehitysyhteistyöhön kohdistetut yli neljänkymmenen prosentin välittömät leikkaukset. Toki monet muutkin Euroopan maat ovat huomattavasti vaikeammassa taloudellisessa asemassa joutuneet tekemään rankkoja sopeutumistoimia, mutta missään niitä ei ole tällaisessa laajuudessa kohdennettu kansainväliseen yhteistyöhön ja vastuunkantoon. Esim. Cameronin hallitus Britanniassa jätti kaksi kohdetta rajun leikkausohjelmansa ulkopuolelle: terveyspalvelut ja kehitysyhteistyön.
Hallitusohjelmasta löytyy myös sellainen säästökohde kuin osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Ohjelman liitteen mukaan 2017 lähtien Suomi olisi operaatioissa yhteensä 90 sotilaalla, mahdollisesti jopa 120:lla.
Näin siis kaavaillaan maassa, joka jo usean vuosikymmenen ajan on kyennyt saavuttamaan arvostetun aseman rakentavana, osaavana ja luotettavana kriisinhallinnan ”pienenä suurvaltana”. Aikanaan kriisinhallintatehtäviin varautumisen nyrkkisääntönä on ollut, että Suomesta voi samanaikaisesti osallistua enintään tuhat sotilasta erilaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, mikä on myös joinain vuosina toteutunut.
Minulle on sittemmin vakuutettu, ettei tätä kirjausta ole tarkoitus kuitenkaan kirjaimellisesti noudattaa. Hyvä jos näin on, mutta vahinko on jo tapahtunut, kun kirjaus on noteerattu maailmalla. Tämä yhdessä konkreettisten ja tuntuvien kehitysyhteistyön leikkausten kanssa on jo nyt aiheuttanut suurta vahinkoa Suomen maineelle kehitysyhteistyömme kumppanimaissa, kansainvälisissä järjestöissä ja monissa epävirallisissa samanmielisten maiden ryhmittymissä, alkaen siitä että olemme erottautumassa meidän kaikista tärkeimmästä ja läheisimmästä viiteryhmästämme eli pohjoismaiden joukosta. On vaikea uskoa, että näillä linjauksilla kukaan olisi enää kutsumassa Suomea mukaan vaikkapa Libanonin ystäväryhmään tai muihin vastaaviin ad hoc kokoonpanoihin, joissa yritetään tehokkaasti toimia konfliktien lievittämiseksi ja ratkaisemiseksi.
On väistämätöntä, että Suomeen kohdistuvassa arvioinnissa katsotaan myös linjauksiamme ja käyttäytymistämme Euroopan unionissa esillä olevissa asioissa. Silloin tarkastelussa ovat niin toimintamme Kreikan ja eurokriisin hoidon suhteen, yleinen sijoittautumisemme EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtavirtaan kuin valmiutemme osallistua pakolais- ja maahanmuuttokysymyksissä yhteiseen eurooppalaiseen vastuunkantoon.
Kun tähän vielä lisää sen huomion, jota hallituspuolueiden vaisu ja epämääräinen reaktio joihinkin hallituspuolueiden kansanedustajien rasistisiin lausumiin ja avoimeen kaveeraamiseen natsihenkisten ja väkivaltatekoihin syyllistyneiden järjestöjen kanssa on muualla Euroopassa herättänyt, on täysi syy kysyä onko Suomi asemoimassa itsensä maaksi, jossa vihapuhe ja sen synnyttämät vihateot ovat ikään kuin hyväksyttyä arkipäivää
Tärkein kysymys ei tietenkään ole se miltä me muiden silmissä näytämme. Oikea kysymys on, olemmeko todella kansankuntana kääntämässä selkämme solidaarisuudelle, yhteisvastuulle, aktiiviselle osallistumiselle rauhan vahvistamiseen ja konfliktien ennaltaehkäisyyn ja ihmisoikeuksien ensisijaisuudelle?
Tässä kohdin on helppo yhtyä arkkipiispa Kari Mäkisen havaintoon siitä, mitä kehitysyhteistyöhön kohdistetut leikkaukset kertovat maamme arvomaailmasta. Se on hänen mukaansa viesti joka ”ohjaa ihmisiä pitämään ensi sijassa huolta itsestään ja omasta pärjäämisestään” ja henkii suostumista sellaiseen yhteiskuntaan ja maailmaan, jossa vahvat pitävät omastaan kiinni ja ne, jotka eivät selviydy, jäävät oman onnensa nojaan.
Kyse on siis vahvasti arvovalinnoista, enkä minä parantumattomana maailmanparantajana tätä häpeä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään idealismi vastaan reaalipolitiikka -asetelmasta. Kyse on siitä mitä suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistäminen nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa edellyttää. Kyse on siitä, että ne linjaukset, puheet ja toimet jotka koskettavat suhdettamme EU:n solidaarisuuteen, kehitysyhteistyöhön, kansainväliseen kriisinhallintaan osallistumiseen ja pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaan eivät suomalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta lisää vaan päinvastoin ovat niitä vaarantamassa.
Suomi on aiemmin valinnut aktiivisen vakauspolitiikan tien ja halunnut olla muiden pohjoismaiden tavoin avoin ja aktiivinen vaikuttaja koska näin voimme ennaltaehkäistä myös meihin vaikuttavia kriisejä ja luottaa siihen, että maa joka kantaa vastuuta saa myös itse tukea silloin jos se sitä joskus tarvitsee.
Sisäänpäin kääntyminen ja sulkeutuminen on epätoivoinen yritys sivuuttaa se tosiasia, että monikulttuurisuus on kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämätön ja välttämätön asia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.
Tämä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Sulkeutumisreaktion asemesta tulisi voimakkaammin toimia niiden kiistattomien vaikeuksien voittamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi, joita yhteen kasvava maailma tuottaa. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.
Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta ei naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Ennemmin kuin maassa maan tavoin puhetta tarvitsemme ymmärrystä vaatia, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.
Jos hallitus kuitenkin haluaa osoittaa, että se ei ole kääntämässä Suomea pois kansainvälisen vastuun kannosta ja on valmis myös tätä vahvistaviin korjausliikkeisiin, uskon sen voivan täysimääräisesti luottaa myös opposition tukeen.
