Kriittinen tilanne, johon Kreikka ja koko Euroopan unioni ovat osana Euroopan rahaliiton epäonnistumista ajautuneet, on tulos pitkästä kehityksestä, jota leimaa sarja suuria virheitä. Rahaliittoon siirtyminen Euroopan federalististen johtajien poliittisten ambitioiden ajamana ennen kuin rahaliiton toimivuuden mahdollistavat edellytykset ja kriisimekanismit olivat olemassa, oli ensimmäinen virhe. Toinen oli se, että Kreikka ylipäätään pyrki ja hyväksyttiin mukaan rahaliittoon, ja kolmas oli se, että kun rahaliitto ajautui kriisiin muutamien maiden holtittoman ylivelkaantumisen vuoksi, ei alusta alkaen noudatettu markkinatalouden perusperiaatetta sijoittajavastuusta. Se tarkoittaa sitä, että holtittomasti velkaa ottaneiden valtioiden lisäksi myös niitä holtittomasti luotottaneet pankit olisivat joutuneet kantamaan seuraukset riskinotostaan. Kreikan hallittu velkasaneeraus heti vuonna 2010 ei olisi ollut helppo eikä kustannukseton ratkaisu, mutta laskut olisivat jakaantuneet oikeudenmukaisemmin. Kreikan velkojen leikkaus otettiin mukaan vasta, kun isot eurooppalaiset pankit olivat ensin voineet suurelta osin irtaantua vastuistaan ja jättää laskut euromaiden veronmaksajien kannettavaksi.
Velkasaneerauslinjan asemesta valittiin kriisimaiden hätäluotottaminen. Sen ehdoksi laitettiin alistuminen tiukkoihin säästö-, leikkaus- ja rakenneuudistusohjelmiin, jotka välittömästi vain pahensivat ylivelkaantuneiden maiden ongelmia ja joiden toimimattomuuden sosialidemokraatit Suomessa ennakoivat valitettavan oikein, kun äänestimme Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan.
Paketin riittämättömyys ja toimimattomuus oli jo silloin nähtävissä ja sen ovat toistuvat uudet paketit ja toinen toistaan rajummat sopeutumisohjelmat vahvistaneet. Eikä ensimmäinen ohjelma suinkaan epäonnistunut siksi, etteikö sen vaatimia radikaaleja leikkauksia olisi toteutettu vaan siksi, että se perustui täysin todellisuudelle vieraaseen talousfilosofiaan, joka uskotteli esimerkiksi työttömyyden kääntyvän laskuun sen jälkeen kun se oli tilapäisesti noussut 15 prosenttiin. Todellisuudessa se jämähti 28 prosenttiin.
Kun emme tätä Saksan, Ranskan ja Euroopan keskuspankin sanelemaa linjaa suomalaisvoimin kyenneet muuttamaan, jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.
Nyt olemme tilanteessa, jossa ei kukaan Suomessa eikä Euroopassa laajemminkaan uskalla kansalaisreaktioiden pelossa sanoa ääneen sitä, että Kreikka ei tule ikinä selviytymään 180 prosenttiin BKT:sta kohonneesta velkataakastaan, vaan sitä joudutaan tavalla tai toisella – suuren maksukyvyttömyyskriisin, ehdollisten velkaleikkausten tai korkojen alentamisen ja takaisinmaksuaikojen pidentämisen kautta – leikkaamaan. Vain kansainvälisellä valuuttarahastolla on nyt kanttia sanoa tämä kaikkien tietämä asia ääneen, samoin kuin se, että vain kurjistamisohjelmia jatkamalla Kreikan taloutta ei ikinä saada kuntoon.
Tämän kehityksen ja aikaisempien väärien valintojen seurauksena on joka kerta tilanteen kriisiintyessä jäljellä enää aikaisempaa huonompia vaihtoehtoja. Niistäkään ei kuitenkaan kannata ehdoin tahdoin valinta huonointa. Kreikka olisi aivan varmasti pärjännyt paremmin ja me muutkin välttyneet suurilta ongelmilta, jos maa ei koskaan olisi luopunut drakmastaan ja liittynyt euroon. Nytkin voi olla että Kreikalle onnellisempi ratkaisu olisi ero eurosta, ainakin jos se on ainoa vaihtoehto Stubb-Schäuble linjan kurjistamispolitiikan jatkamiselle ja syventämiselle.
Sellaista vaihtoehtoa, jossa Suomi ja muut euromaat eivät tavalla tai toisella olisi maksajia, ei liioin ole. Maksajia olemme jo nyt sitä kautta, että koko Euroopan BKT on ehkä kymmenen prosenttia pienempi kuin mitä se olisi voinut olla ilman eurokriisin voittamiseksi omaksuttua ”austerity”-politiikkaa. Tästä seuranneet menetykset ovat suurimmat Etelä-Euroopan kriisimaissa, mutta yhtä lailla tämä politiikka on leikannut kasvua ja työllisyyttä myös Saksan ja Suomen kaltaisissa euromaissa.
Kyse ei ole siitä, että Kreikka tai kreikkalaiset olisivat viattomia uhreja. Kreikka on kärsinyt huonosta ja korruptoituneesta poliittisesta johtajuudesta ja tavalliset kreikkalaiset maksavat siitä nyt kovaa hintaa. Viime kädessä maa voi toipua vain omien toimiensa seurauksena ja ryhtymällä tarvittaviin suuriinkin uudistuksiin. Ulkopuolisen ja nöyryyttävän sanelun tuloksena ja ilman kreikkalaisten omistajuutta ja sitoutumista ne eivät kuitenkaan onnistu. On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.
15.7. 2015
