Koko kevään Forum Humanumin otsikkona on Pyhä ja paha, mutta minulle tänään annetusta otsikosta on ”pyhä” pudotettu kokonaan pois, ja jäljelle jäänyt vain ”politiiikan hyvä ja paha”. En tiedä onko tämä tahaton vai tahallinen valinta. Jos se on tahallinen niin se voi johtua joko siitä, että politiikka on kertakaikkiaan niin epäpyhä asia, ettei pyhyyttä siihen voi liittää, tai sitten joku on kenties halunnut ottaa huomioon, etten ateistina tunnusta mitään uskontojen määrittämää pyhyyttä, ja vaikka humanistisiin arvoihini kuuluu ihmisoikeuksien luovuttamattomana oikeutena pitäminen, en sitäkään pyhäksi kutsuisi.
Olisinkin vierastanut pyhän ja pahan vastakkainasettelua, koska se helposti tarkoittaisi pyhän samastamista hyvään. Pyhän oikea vastapari on kuitenkin epäpyhä.
Maailmassa, jossa on satoja erilaisia uskontoja joihin melkein kaikkiin liittyy joidenkin asioiden pyhänä pitäminen (vaikkei aina käsitettä käytettäisikään), täytyy ottaa huomioon myös tällaisen ”pyhän” kanssa toimimisen, tai oikeammin toimeentulemisen välttämättömyys. Tämä pitää paikkansa myös sellaisissa sekulaareissa yhteiskunnissa, jollaisia Suomi ja muut Euroopan maat pääsääntöisesti ovat.
Sekularismi tarkoittaa periaatetta, että valtiollisten käytäntöjen ja instituutioiden tulee toimia irrallaan kaikista uskonnoista ja uskonnollisista näkemyksistä ja olla niiden suhteen neutraaleja. Se voidaan kuitenkin ymmärtää myös katsomuksena, jonka mukaan ihmisten toimintojen ja tekojen tulee perustua vain ja ainoastaan tietoon eikä uskonnollisiin näkemyksiin. Jälkimmäisessä muodossaan se voidaan nähdä vapaa-ajattelun ja ateismin yhteiskunnallisena pyrkimyksenä. Näin sen näkevät usein ne amerikkalaiset kristityt fundamentalistit, jotka surutta samastavat sekularismin ja ateismin, ja vastustavat myös sitä sekularismia, joka haluaa pitää valtion ja uskonnot toisistaan erossa.
Ei ole olemassa yksiselitteisesti sovittua ja hyväksyttyä sekularismin määritelmää, vielä vähemmän jotain ”oikeata” määritelmää. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista, vaan paremminkin yleistä useimpien yhteiskunnallisten/poliittisten käsitteiden osalta. Käsitteen ensimmäisenä käyttäjänä pidetään brittikirjailija George Holyoakea vuonna 1846. Holyoake kiteytti periaatteensa näin: ”Sekularismi ei ole argumentti kristinuskoa vastaan, se on siitä riippumaton. Se ei aseta kristinuskon väitteitä kyseenalaiseksi: se antaa tilaa muillekin. Sekularismi ei sano ettei valoa tai johdatusta löydy muuallakin, mutta katsoo että valo ja johdatus ovat sekulaarisessa totuudessa, jonka edellytykset ja vahvistus ovat itsenäisenä olemassa, ja vaikuttavat ikuisesti. Sekulaarinen tieto on tietoa, jonka perusta on tässä elämässä, joka vaikuttaa tämän elämän kulkuun ja tukee tämän elämän hyvyyttä, ja on testattavissa tämän elämän antaman kokemuksen pohjalta.”
Vaikka henkilökohtaisesti olen ateistina valmis yhtymään tähän Holyoaken näkemykseen, pidän kuitenkin tärkeänä, että yhteiskunnallisena periaatteena sekularismi ymmärretään ja sitä käytetään sillä tavoin suppeammassa ja täsmällisessä mielessä, että se viittaa valtiollisten rakenteiden ja toimintojen neutraalisuuteen kaikkien uskontojen samoin kuin uskonnottomuudenkin suhteen. Puhun siis sellaisesta sekulaarisesta yhteiskunnasta, jota myös monet eri uskontojen kannattajat voivat tukea ja pitää tärkeänä.
Sekulaarin periaatteen vahvistuminen on ollut pitkä trendi historiassa. Ja vaikka trendi jatkuisikin, niin kyse ei ole suoraviivaisesta lineaarisesta prosessista, vaan matkalla voi monin paikoin ja ehkä maailmanlaajuisestikin tulla myös taantumuskausia. Joku voi katsoa, että elämme nyt tällaista kautta, kun maailmassa yritetään yhdistää voimia uskonnollisin perustein motivoitua terrorismia vastaan.
Missään tapauksessa sekularismin voittokulku ei ole sillä tavoin automaattinen – joku muu voisi sanoa kirkossa kuulutettu – etteikö sen puolesta olisi aina ja kaikkialla syytä aktiivisesti toimia, joskus jopa kamppailla.
Jos jokin seikka lyhyellä aikavälillä tulee sekularistisia vaatimuksia kasvattamaan niin se on paremminkin kasvava uususkonnollisuus, jossa valtiokirkko ja valtauskonto saavat uusia kilpailijoita sekä uusista kristillisistä liikkeistä että islamilaisuudesta ja muista uskonnoista.
Monikulttuurisuus ja kilpailevien uskontojen ilmaantuminen vanhojen valtauskontojen reviirille ei ole vain jälkimmäisten haaste vaan voi olla uhka myös sekulaarisuudelle. Ajankohtainen esimerkki on se, miten poikien ympärileikkauksen nimellä tunnettu lasten pahoinpitely halutaan uskonnollisen tradition hyväksymisen nimissä legalisoida. Ja miksi yksiselitteisesti tieteenvastaisten uskomusten kuten esim. kreationismin opettamista lapsille tulisi hyväksyä edes silloin kun se tapahtuu ilman julkista avustusta toimivissa yksityisissä kouluissa? Entä huntujen tai muiden uskonnollisten tunnusten käyttö oppilaitoksissa? Tai uskontoperusteinen vaatimus sukupuolten erottamisesta uimahalleissa? Tällaisia kysymyksiä ja uskontopohjaisia sekularismin haastavia yhteentörmäysmomentteja on Euroopassakin kasvava määrä.
Välitöntä ajankohtaisuutta tähän tarkasteluun tuovat Pariisin ja Kööpenhaminan tapahtumat. Rikolliset terroriteot voidaan ja pitää yksiselitteisesti tuomita aivan siitä riippumatta, ovatko niiden kohteena olleet ihmiset syyllistyneet johonkin lain tai uskonnon vastaiseen toimintaan, mutta muutoin näihin tapauksiin liittyvä kysymys sananvapauden käytöstä ja rajoista on jo komplisoidumpi.
Pariisin tekojen jälkeen somessa kiersi tällainen viesti, jota itsekin olen lainannut valaistaakseni tähän liittyvää ongelmaa: Jos herjaat juutalaisia se on antisemitismiä, jos herjaat mustaihoisia se on rasismia; jos herjaat naisia se on seksismiä ja jos herjaat muslimeja – se on sananvapautta.
Kysymys kuuluu, miten ja millaisia rajoja sananvapaudelle voidaan asettaa? Ainakin yksi asia on selvä: mahdollisten rajojen täytyy kohdella kaikkia ihmisiä, ryhmiä ja pyhiksi koettuja uskomuksia samalla tavalla.
Kunnianloukkaus ja/tai herjaus ovat rikoksia varmaan kaikkien maailman maiden lainsäädännössä. Vanhimmat sananvapausrajoitukset kohdistuvat jumalanpilkkaan ja/tai hallitsijoiden arvosteluun. Samanaikaisesti kun näitä on purettu, on yhä useammassa maassa kriminaloisoitu kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja vihapuhe. Pidän tätä kehitystä terveenä ja oikeana. Kuitenkin kaikkea tällaista lainsäädäntöä ja sen soveltamista on seurattava ja valvottava tarkoin, jotta sitä ei käytetä sananvapauden tarpeettomaan ja perusteettomaan rajoittamiseen.
Hyvässä ja sivistyneessä yhteiskunnassa tällaiseen lainsäädäntöön tarvitsee turvautua vain harvoin. Me elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa monikultuurisuus, monietnisyys ja moniuskonollisuus ovat kohta kaikkia maailman maita luonnehtivia ominaisuuksia. Silloin on tärkeä panostaa erilaisuuteen liittyvän suvaitsevaisuuden, keskinäisen kunnioituksen ja ymmärtämisen kasvattamiseen kaikilla yhteiskuntaelämän tasoilla.
Sekulaarin yhteiskunnan puolustajien on pidettävä huoli siitä, että myös uskontoja tunnustamattomat ihmiset otetaan tasaveroisina mukaan kaikkiin sellaisiin vuoropuheluihin, joissa aiheena on kulttuurien ja uskontojen dialogi. Uskonnonvapauteen sekulaarisessa yhteiskunnassa kuuluu paitsi oikeus valita mikä uskonto tahansa ja harjoittaa sitä – niin kauan kun sen harjoitus ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia ja demokraattisen yhteiskunnan lakeja – samoin kuin oikeus tulla tasaveroisesti kohdelluksi siitä riippumatta mitä uskontoa tunnustaa, myös se että samat oikeudet on tunnustettu niillekin, jotka nimenomaisesti eivät mitään uskontoa tunnusta.
Politiikan hyvä ja paha
En ole tähänkään otsikkoon täysin tyytyväinen. Tässä kohdin on syytä palauttaa mieliin Mauno Koiviston toteamus, että politiikka on aina jonkun näkökulmasta väärää. Oikean ja väärän politiikan erottaminen mielletäänkin useimmiten siten, että se ei käsittele absoluuttisiksi koettuja arvoja vaan eturistiriitoja.
Esimerkiksi alkoholipolitiikan kiristäminen ja viinan hinnan korotus koetaan viinan kuluttajien kannalta vääräksi, mutta raittiusliikkeen kannalta oikeaksi politiikaksi. Tosin lähempi tarkastelu voi osoittaa, että joissain tilanteissa kiristys ja viinan kallistuminen ei johdakaan tavoiteltuun alkoholin kulutuksen ja alkoholihaittojen vähenemiseen, vaan esim. alkoholin tuonnin ja/tai kotipolton kasvuun ja alkoholihaittojen lisääntymiseen. Näinhän katsotaan käyneen kieltolain kanssa, joka ei johtanutkaan tavoiteltuun kansan raitistumiseen ja rikollisuuden vähenemiseen.
Nämä ovat sellaisia rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kysymyksiä, joiden suhteen erimielisyyksiä voidaan periaatteesa ratkoa tieteellisen tutkimuksen ja/tai kokeellisen yhteiskuntapolitiikan keinoin silloin, kun hyvästä tavoitteesta ollaan yksimielisiä. Jos tätä yksimielisyyttä ei ole, ei sekään välttämättä muuta erimielisyyttä hyvän ja pahan väliseksi mittelöksi, vaan kyse voi olla intressipohjaisesta erosta oikean ja väärän tai hyvän ja huonon politiikan välillä em. koivistolaisessa hengessä.
Tässä tilaisuudessa ei ole tarvis käsitellä sitä mitä hyvä ja huono politiikka tarkoittaisi. Jonkinlaisena tuoteselostuksena haluan kuitenkin kertoa, että oikeaa ja hyvää politiikkaa on se, mikä toteuttaa ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä ja sellainen, mikä lisää jokaisen ihmisen mahdollisuuksia elää luonnollinen elämänkaarensa vapaana pelosta, puutteesta, tietämättömyydestä ja toimettomuudesta. Pidän eriarvoisuuden vähentämistä sekä itseisarvona että välttämättömänä keinona näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Jos joku näkee tämän tarkoittavan pohjoismaisen mallin mukaista hyvinvointivaltiota, en sitäkään opponoi.
Hyvä ja paha astuvat kuvaan silloin, kun jotkut poliittiset tavoitteet määritellään moraalisesti ja eettisesti pahoiksi ja vastustettaviksi ja toiset hyveellisiksi ja kannatettaviksi. Tällainen määrittely voi olla uskontopohjaista tai ideologista. Kommunismia saatettiin pitää moraalisesti pahan ilmentymänä ja sen vastustamista hyveenä, ja päinvastoin. Silloin lähestytään manikealaista maailman jakoa valon ja pimeyden eli hyvän ja pahan piireihin.
Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen ja yritykset jakaa sitä näin manikealaisesti hyvän ja pahan piireihin voivat olla monin tavoin vaarallisia. Vaarallisimmillaan ne ovat silloin, kun niitä käytetään oikeuttamaan toimenpiteitä pahaa edustavien ihmisten eliminoimiseksi, kuten ääritapauksessa kansallissosialististisen ideologian mukaisesti kokonaisten geneerisesti määriteltyjen ryhmien, kuten juutalaisten, romanien ja homoseksuaalien.
Ihmisiin liitetty hyvä ja paha ovat yleistävinä määritteinä kyseenalaisia ja vaarallisia. Edes rikollisesta teosta annettu oikeuden tuomio ei tällaiseen oikeuta. Vaikka teko voidaan määritellä pahaksi ja sellaiseksi, josta on perusteltua antaa rikosoikeudellinen tuomio, ei siitä seuraa että sellaiseen syyllistynyt ihminen sellaisenaan voitaisiin määritellä pahaksi. Tästä koitan pitää kiinni vaikka tiedän, että rikoshistoria on täynnä kammottavia esimerkkejä rikollisista, joiden toistuvien tekojen selittäjäksi on vaikea löytää muita syitä kun synnynnäinen pahuus, vaikka tietäisimmekin ettei sellaista kuitenkaan ole olemassa.
Historiasta löytyy myös esimerkkejä poliittisista johtajista kuten Hitler, joiden toimille helpoin selitys on pahuus. Mutta tämäkin esimerkki osoittaa myös, että se ei riitä selittämään sitä, miksi yksi paha ihminen tai useampikaan paha ihminen saa kokonaisen kansakunnan vannomaan aatteensa nimiin ja seuraamaan führerin osoittamaa tietä ja toteuttamaan hänen suunnitelmiaan. Ja vielä vähemmän kestävää olisi määritellä koko seuraaja- ja toteuttajajoukko pahuuden ilmentäjiksi.
Kaikella tällä haluan sanoa, että kaikissa ihmisissä on aineksia sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Jokainen on vastuussa näiden suhteen tekemistään valinnoista, mutta tapa jolla yhteiskunta on järjestetty vaikuttaa erittäin laajalla skaalalla siihen, missä suhteessa ihmiset tekevät hyviä tai pahoja valintoja ja siihen, minkälaisia seuraamuksia näistä valinnoista on, sekä ao ihmisille että koko yhteisölle. Siten vankien määrä 100 000 asukasta kohdin vaihtelee alapäässä monien kehitysmaiden alle 50:n, Suomen 58:n ja yläpäässä ehdotonta ykköstilaa pitävän Yhdysvaltain 707:n välillä. Viimemainitusta jäävät merkittävästi jälkeen myös monissa yhteyksissä pahan valtakunniksi katsotut Venäjä (470) ja Kiina (270). Nämä luvut kertovat taatusti enemmän näistä yhteiskunnista kuin niitä asuttavien ihmisten ominaisuuksista.
Tästä voidaan tehdä paljon tärkeitä johtopäätöksiä niin kussakin maassa tehtävien ratkaisujen kuin kansainvälisten suhteiden kannalta. Yksi tärkeä on se, että niin yksittäisten ihmisten kuin laajempien ihmisryhmien demonisointia ei pidä harrastaa. Terrorismiin syyllistyneet ovat tänään demonisoitujen kärkipäässä. On tärkeätä, että terroritekoihin syyllistyneet saadaan oikeudelliseen vastuuseen, mutta terrorismileima ei voi olla sekään pysyvä asia. Monta konfliktia on ratkaistu maailmassa siten – ja usein vain siten – että niiden päättämiseksi tehtyihin rauhansopimuksiin on sitoutettu myös aiemmin terroristeiksi listattuja ihmisiä.
