Perjantaina on hallituksen tarkoituksena päättää mittavasta rakennepaketista Suomen julkista taloutta uhkaavan kestävyysvajeen korjaamiseksi. Luotan siihen, että tämä myös toteutuu talouden kestävyyden kannalta riittävän uskottavalla tavalla. Kuitenkin menettelytapa, jolla tähän päätöksentekoon valmistaudutaan, herättää demokratian kannalta vakavasti otettavia kysymyksiä. Onko todella niin, että isoja ja välttämättömiä miljardiluokan päätöksiä voidaan tehdä vain nopeutetulla ja puolisuljetulta vaikuttavalla valmistelulla, silloin kun kaikki kuitenkin tunnustavat kestävyysvajeen olemassaolon ja tarpeen tehdä säästöihin ja kuntasektorin menojen pienentymiseen johtavia rakenteellisia uudistuksia?
Nyt ollaan virkamiesvalmistelun pohjalta puuttumassa myös sellaisiin asioihin joita on aikanaan valmisteltu pitkään ja huolella, ei vain kuukausia vaan usein vuosikausia, kestävissä prosesseissa. Varhempina aikoina valmistelussa käytettiin myös laaja-alaisia komiteoita , mutta ilman niitäkin pyrittiin myös tutkimukseen perustuen arviomaan laajalti uudistusten seurauksia.
Nyt moniin isolla työllä valmisteltuihin asioihin kajotaan minimalistisen valmistelun jälkeen niin, että ministereilläkin on ollut käytännössä vain muutama päivä aikaa tutustua hyvin ylimalkaisiin papereihin. Niihin ei ole liitetty minkäänlaisia laajempia yhteiskunnallisia vaikutusarvioita esim. siitä, miten ne toteuttavat hallitusohjelman tavoitetta eriarvoisuuden vähentämisestä ja miten ne vaikuttavat tulonjakoon. Käyttämällä vähän enemmän aikaa valmisteluun on tällaisetkin kysymykset mahdollista selvittää, vieläpä huomattavasti halvemmalla kuin 700 000 eurolla.
Päätöksenteon tulee kyetä rohkeisiin päätöksiin, mutta rohkeus ei ole sitä että päätöksiä tehdään puutteelliseen tietoon ja arviointiin perustuen. Siksi täytyy olla myös valmiutta päätösten tarkistamiseen, jos jatkotyössä ilmenee niiden johtavan sellaisiin seurauksiin, joita ei kyetty ennakoimaan ja joita ei nimenomaisesti tavoiteltu.
28.11. 2013
