Viime viikolla EU:n ulkoministereiden kokouksessa Syyria oli jälleen keskeinen aihe. Myös Münchenin turvallisuuskonferenssissa siitä puhuttiin, sekä salisessioissa että monissa kahdenvälisissä tapaamisissa. Merkityksellistä oli, että Syyrian oppositiokoalition johtaja Al-Khatibi tapasi niin Venäjän kuin Iranin edustajat. Myös pohjoismaiden ulkoministerit tapasivat YK:n ja Arabiliiton erityisedustajan Lakhtar Brahimin. Odotukset eivät näiden tilaisuuksien jälkeen vielä muuttuneet myönteisemmiksi.
Kaikki – joskin eri painotuksilla ja eri johtopäätöksin – ovat edelleen sitä mieltä, että Assadin aika on ohitse ja nykyinen sisällissotavaihe tulee päätymään hänen lähtöönsä. Siinä missä viime vuoden puolella vielä uskottiin, tai ainakin toivottiin, tämän tapahtuvan viikkojen tai enintään kuukausien sisään, on nyt varauduttu jälleen pidempään aikatauluun. Se tarkoittaa Syyrian kansan menetysten ja kärsimysten jatkumista ja humanitäärisen kriisin syvenemistä.
Sellainen ulkopuolinen väliintulo, joka lopettaisi sotimisen, ei näytä mahdolliselta. Vaikka siihen olisi tahtoakin, on vaikea uskoa että se johtaisi vähempiin menetyksiin. Kaikki ulkopuolisten aseellinen osallisuus kriisiin vain syventää ja uhkaa laajentaa sitä alueellisesti, missä valossa Israelin isku Syyrian puolella oli hyvin vaarallinen. Samasta syystä EU-maiden selvä enemmistö ei liioin pidä asevientikiellon purkamista hyvänä ajatuksena. Poliittista ratkaisua on sitkeästi haettava ja tuettava, vaikka se juuri nyt ei näytä etenevän mitenkään. Oppositio tarvitsee tukea, mutta ennen kaikkea ei-sotilaallisin keinoin ja tavalla, joka edesauttaa opposition yhtenäistymistä.
Mitä pitempään sotiminen jatkuu sen vaikeammalta näyttää sen loppuminen edes Assadin poistuttua. Siksi YK:n johdolla koko ajan valmistaudutaan myös ns. day after-tilanteeseen, jossa tarvitaan vahvaa rauhanturvajoukkoa estämään koston ja valtataistelukierteen jatkuminen. Jos siihen päästään voi siitä tulla YK:n historian vaativin operaatio.
4.2.2013
