Hallituksenvaihdokset Kreikassa ja Italiassa eivät ole helpottaneet Euroopan pankki- ja velkakriisiä ja toiveet siitä, että tilanne voisi nyt vakaantua näyttävät turhilta. Yhä avoimemmin puhutaan siitä, miten kriisin jatkuminen ja kärjistyminen voi johtaa jopa euroalueen hajoamiseen. Se ei kuitenkaan ole vielä väistämätöntä saatikka toivottavaa edellyttäen, että tähänastiset virheet osataan korjata ja ymmärtää oikein, miten tähän on tultu?
Taustalla vaikuttavat monet tekijät. Turha kieltää, etteikö euron käyttöönotto olisi tapahtunut ensi sijassa poliittisten ambitioiden pohjalta ja tilanteessa, jossa monetaristiset EMU-kriteerit eivät olleet tasapainoisesti muotoiltuja ja jossa välineet niidenkin noudattamisen valvomiseksi olivat liian heikkoja. Tämä osaltaan helpotti sitä, ettei niistä myöskään jaksettu piitata, missä suuntaa näyttivät vahvat maat Saksa ja Ranska. Tämä tapahtui vielä ilman, että tällä olisi ollut rahaliiton vakautta horjuttavia seurauksia, mikä rohkaisi heikompiakin maita jatkamaan samalla tiellä jo paljon vakavimmin seurauksin.
Kun kriisi sitten iski puolitoista vuotta sitten Kreikkaan, eivät komissio ja Euroopan keskuspankki keksineet hätäpäissään muuta tietä, kuin panna vahvemmat maat luotottomaan heikompia tavalla, joka merkitsi tosiassa vastuun ottamista niiden luotoista vastoin perussopimuksen selvää no bail out-kieltoa. Eduskunnassa silloinen oppositio näki, ettei tämä tulisi toimimaan, ja oli arviossaan oikeassa. Tosiasia on uusienkin ratkaisujen jälkeen se, että vain myös koko yksityisen lainoittajasekotrin kattava velkojen uudelleenjärjestely voi antaa mahdollisuudet Kreikan talouden tervehtymiselle, vaikka se ei muiden kriisimaiden osalta olekaan tarpeen.
Nyt näyttää siltä, ettei vivutetunkaan väliaikaisrahaston ERVV:n kapasiteetti riitä hoitamaan uusia kriisimaita, ja tarkoittaisi muutoinkin sitä, että jatketaan hyvän rahan heittämistä huonon perään ilman varmuutta, että se vieläkään toimisi. Jäljelle jää turvautuminen kansainväliseen valuuttarahastoon IMF:ään ja Euroopan keskuspankin aktiivinen toiminta maksuvalmiuden ylläpitämiseksi tukiostojen avulla. IMF:ään ja EKP:iin turvautuminen eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja vaan molempien osallistumista tarvitaan.
IMF on jo nyt mukana ja sitä kautta talkoisiin osallistuvat myös euron ulkopuoliset maat Euroopassa ja muualla, joilla on aivan yhtälainen intressi toimia siten, ettei euroalueen kriisin sallita syöstä koko maailmaa finanssimarkkinoiden romahdukseen ja uuteen syvään lamaan. Sitä paitsi on osoittautunut, että IMF:n suositukset ja ehdot ovat astetta järkevämpiä ja toimivampia kuin komissaari Rehnin johdolla markkinoidut EU:n yksipuolisesti leikkauksiin keskittyvät lääkkeet. Säästöt ja leikkaukset eivät nosta Eurooppaa tai yksittäisiä kriisimaita suosta, ellei joku myös osta ja kuluta. Tässä katsannossa omalla laillaan syyllisiä kriisikehitykseen ovat myös Saksa ja muuta vahvat ylijäämätaloudet.
Myös EKP on ajoittain jo osallistunut tukiostoihin, mutta satunnainen tipottelu ei enää riitä. Tilanteessa jossa pahimmassa tapauksessa koko finanssijärjestelmää uhkaa luhistuminen ei ole järkeä murehtia sitä, jos inflaatio kiihtyisi muutamalla prosentilla.
Välittömään kriisinhallintaan eivät mitkään perussopimusten muutokset sen enempää kuin eurobonditkaan tuo apua. Saksa ja Suomi ovat oikeassa vastuestaessaan eurobondeja, jotka nyt liikkelle laskettuina voisivat pahimmassa tapauksessa asettua sijoittajien silmissä samaan kategoriaan kuin pahiten velkaantuneiden maiden paperit.
27.11. 2011
