Euroopan unioni elää vaikeita aikoja, mutta se ei merkitse Eurooppa-projektin loppua. Kriisien kautta EU on tähänkin asti mennyt eteenpäin, harvoin tyylikkästi vaan paremminkin kompuroiden, mutta niin että se on tullut ulos kriisistä aikaisempaa ehommassa kunnossa. Tätä me Suomessakin toivomme myös velkakriisin suhteen, jossa on onneksi vihdoin alettu katsoa totuutta silmiin. Silloisen opposition edustajana äänestin viime vuoden keväällä Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan. Ymmärsimme että tarvittiin kiireisiä toimia koko finanssijärjestelmään kohdistuneen romahdusuhan torjumiseksi, mutta emme pitäneet valittu tietä kestävänä. Sittemmin toistuneet tilanteet ovat osoittaneet arviomme oikeaksi. Hyvän rahan heittäminen huonon perään ei ole kestävä ratkaisu. Portugalin tukipaketti vaalien jälkeen voitiin hyväksyä, koska sitä suurella todennäköisyydellä saattoi pitää toimivana ratkaisuna, mutta samalla sovittiin siitä, että Suomen osallistuminen mihinkään tuleviin tukipaketteihin edellyttäisi vakuuksien saamista.
Vaikka virallinen totuus edelleen on, ettei valitulta tieltä voi poiketa, ovat sekä markkinavoimat että hallitukset tosiasiassa varautuneet B-suunnitelmaan. Halpoja ja helppoja ratkaisuja ei ole, mutta näyttää siltä että kaikista pahin vaihtoehto olisi sittenkin pois laskuista. Oli alunperinkin epä-älylistä suoraviivaisesti verrata jonkin euromaan velkojen uudelleenjärjestelyä finanssikriisin laukaisseeseen Lehman Brothersin konkurssiin, joka taas johtaisi kahdeksan prosentin BKT-laskuun Suomessa. Pahimman vaihtoehdon toteutumattomuus ei tarkoita sitä, että jäljellä olisi vain hyviä, vaan kaikki ovat ongelmallisia. Niitä tulee arvioida paitsi kokonaiskustannusten myös näiden jakautumisen oikeudenmukaisuuden kannalta niin, että sijoittavastuukin on niissä mukana, samoin kuin siltä kannalta mikä ratkaisu parhaiten luo myös mahdollisuuksia elpymiselle. Se tuskin on sellainen kurjistamisohjelma, jota velkamaille pahimmillaan halutaan syöttää.
Toisaalta on niin, että olemme edenneet paremmin tulevien kriisien ehkäisemisessä kuin nykyisen hoidossa. Vuonna 2013 on käytössä myös sijoittajavastuuta toteuttava pysyvä Euroopan vakausmekanismi sekä six-packin nimellä kutsuttu talouspolitiikan koordinaatiota ja vakaussopimuksen valvontaa tehostava lainsäädäntöpaketti. Kun nämä ovat olemassa, six-pack ehkä jollain seven-upilla vielä parannettuna – ei kuitenkaan eurobondeilla – on vaikea nähdä mitä lisäarvoa esitykset uusista huippukokouksista toisivat, ainakaan silloin jos niillä halutaan korvata säännöspohjainen yhteisöpolitiikka.
Tarvitaan sääntöjä ja niiden tasapuolista valvontaa. Voidaan väittää, että jos vakaussopimuksen velka- ja alijäämäsääntöjä olisi noudatettu jo silloin kun Ranska ja Saksa niitä rikkoivat emme olisi tänään tässä kriisissä. Samalla on myös totta, että säännöt saisivat olla älykkäämpiä niin, että ne paremmin ottavat huomioon työllisyyden ja kasvun tarpeet suhdannekierorn eri vaiheissa. Ei ole viisasta pakottaa valtioita laskusuhdannetta jyrkentäviin leikkauksiin.
Vain eurooppalaisin toimin ei vakautta ja kestävää kehitystä kuitenkaan saada ja IMF:n osallistuminen velkakriisin hoitoon on ollut välttämätöntä. Yhtä välttämätöntä on myös käydä maailmanlaajuisesti parantamaan finanssimarkkinoiden valvontaa ja säätelyä mm. niillä keinoilla, joita Suomen hallitusohjelmassakin on mainittu.
On myös tärkeää pitää Eurooppa yhdessä. Ruotsalaiskollegat Carl Bildt ja Anders Borg ovat äskeisessä artikkelissaan aiheellisesti varoittaneet siitä, että euroryhmän ympärille ei voi eikä tule rakentaa mitään koko Euroopan sisäpiirihallitusta.
18.9. 2011
